Bibione.

Olin viikon verran löhöämässä Bibionessa, meren rannalla olevassa saksalaisten valloittamassa pikkukaupungissa. Ei ole sanoja, paitsi se yksi ja sama - ihanaa! Rakastuin mereen. Lilluin lämpimässä suolaisessa vedessä tunteja. Ei putkeen mutta yhteensä. Jotenkin tuollaiset hetket saa pysähtymään... Siinä alloissa kelluessa ja omia varpaita tuijotellessa ei voinut muuta, kuin ihmetellä tätä kaikkea. Aivan ällistyttävää se veden voima. Ihan pieniltäkin näyttävät aallot oli kaataa kumoon. Kun mereltä puhaltava tuuli yltyi ilmestyi punaiset liput salkoihin, pelastajapojat keräsi kimpsunsa ja lähtivät pois. Vähän tuota kummastelin - eikös just silloin niitä pelastajia tarvita enemmän, koska on vaarallisempaa? Mutta ei ainakaan täällä. Ehkä ne pelastajat eivät osaa uida, kuka tietää. Minä kuitenkin osaan, joten hyvillä mielin aallokoissa keinuin. Kunnes sitten se myrsky alkoi todenteolla. Taivas muuttui omituisen väriseksi, merikin tummeni. Ja ihmiset yksi toisensa jälkeen taapersi hotelleihinsa.

Toinen vaikuttavuus tuli sitten illalla. Yöllä on niin pimeää kuin vain voi olla. Kävelin rantaan, missä jättimäiset valot osoitti mustaan mereen. Nousuvesi ryöppysi ja aallot raivosi, minä kahlasin ja katselin tähtiä. Maailman pehmein hiekka, suolainen ilma. Kiitos luontoäidille tästä kokemuksesta!

Aurinkoisina päivinä menin sitten kiertelemään kauppoja. Tiistaina tori oli niin suuri, että kaksi tuntia ei meinannut riittää alueen läpi tarpomiseen. Jäätelö oli hyvää ja pehmeää, niin kuin Italiassa aina. Osasin puhua italiaa sen verran, että sain tilattua mitä nyt ikinä tilasinkaan. Hämmennys oli suuri, kun joka kerta myyjä vastasi minulle saksaksi. Whaaat? En minä osaa saksaa. Koitin jatkaa italiaa. Myyjä jatkaa saksaksi. Vaihdoin englantiin. Myyjä ei. Huoh. Päätin palata takaisin tänne Trevisoon ja Fagarèen, missä kukaan ei taatusti puhu mitään muuta, kuin veneton kamalaa murretta. Ja täällä olen.