Eilen oli tarkoitus tavata entinen poikaystävä, joka vieraili elämässäni kahdeksan vuotta sitten. En tiedä olinko hermostunut ennen tapaamista. Kuulin auton ajavan pihaan (sitä ei voi missata, koska noin 20 koiraa aloittaa tervetulemattomuusmellakan) ja autosta nousi ihan saman näköinen ja oloinen Mauro, kuin joskus aikoinaan... Aika siisti fiilis. Mentiin keskustaan syömään. Tai ensin etsittiin kuumeisesti hotellia, mihin 12 tuntia putkeen ajanut ystäväni saataisiin levolle sitten illan päätteeksi. Eikä missään yhtä ainuttakaan majaa! Kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Saimme ohjeet hotelliin. Puolen tunnin päästä alkoi olla jo nälkä ja kun hotellia ei vain millään löytynyt, marssin poliisien puheille, jotka pitivät torikokousta yhdessä risteyksessä. Arvelin, että jonkinlainen leposija löytyy siinäkin tapauksessa, että meidät pidätetään. Kovasti olivat avuliaita kavereita ja kun pääsimme yhteisymmärrykseen kulkutavoistani, jo aikoi kynä sauhuamaan kun oikein porukalla piirsivät minulle karttaa. Mauro uskaltautui seuraamme, joten asiantuntevat ohjeet tulivat varmasti kielimuurinkin yli. Mahtavaa!
Seuraavaksi piti löytää auto, että päästään hotellille. Eikä mikä tahansa mobiili vaan se millä oltiin tultukin keskustaan. Muisteltiin, että sinne se jäi muurin viereen, mutta kun ei meinannut muurikaan löytyä, ei sitten millään. Ja nälkä yltyi. Päätettiin skipata se hotelli, mennään syömään ja juomaan ja nukutaan sitten vaikka autossa, koska en minäkään sitten enää sinne pikkukylään olisi päässyt. Eli nyt etsimme ravintolaa. Vaikka sitten mistä. Eikä millään osuttu sellaiselle kujalle mistä ruokaa olisi saatu. Tuli vahvasti mieleen se elokuva 'Nuija ja tosinuija'. Lopulta annoin periksi ja kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Kappas, sama kaveri. Tällä kertaa saimme ohjeet ravintolaan, minne myös löysimme nopeasti.
Ruokaa ja olutta. Jopa helpotti. Meillä oli ollut aivan hullun hauskaa jo matkalla, mutta tietysti kylmä olut auttoi asiaa. Naurettiin kuin mielenköyhät ja muisteltiin menneitä ja mitä kaikkea oli yhdessä koettu sata vuotta sitten. Sitten saimme huippuidean, että hommataan jostain viinipullo ja kierretään koko yö keskustassa, koska oli niin lämmin. Kun Mauro meni vessaan, pysäytin yhden tarjoilijan, kyselin mistä saisi ostettua tähän aikaan viiniä ja hän vei minut pääpomon luokse, koska sellainen kauppa ei ole Italiassa sallittua. Selitin, että viiniä olisi nyt kuitenkin saatava. Pääpomo vei minut sisälle, osoitti hyllyä ja kysyi minkä pulloista haluan. Otetaan tuo kolmas vasemmalta. Ja sitten kassan kautta ulos. Mauro tuli takaisin, eikä oikein ymmärtänyt miten olin sen pullon onnistunut hankkimaan siinä ajassa. Jatkoimme auton etsintää, nyt mahat täynnä. (Oli muuten älyttömän hyvää viiniä, aion käyttää tuota "kolmas vasemmalta" konstia toistekin!) Pitäisi vielä keksiä millä pullon saisi auki. Autossa on työkaluja, koska Mauro on lentokonemekaanikko. Mutta missä se auto on?! Huomasin jonkin pikaruokalan oven auki. Poika siellä moppasi lattioita. Ostimme yhden vesipullon ja saimme ohjeet sinne missä auto ehkä on. Pojalla sattumalta oli myös viinipullon avaaja. Loistavaa! Aina joku auttaa, ihan niin kuin Joona sanoi.
Vaelsimme eteenpäin tällä kertaa baaria etsien. Ja sitten viimein löytyikin sellainen. Pullo kassiin ja oluelle, vielä kun paikka on auki. Viereisessä pöydässä alkoi keskustelu kulttuurieroista. Eli meistä, tummaihoinen Mauro ja blondi minä juomassa olutta viinibaarissa. Silloin vasta tajusin, että siellä oli koko seinän täydeltä erilaisia viinejä. Viinibaari! Ja me tilattiin oluet siitä yhdestä ainoasta hanasta... Tyypillistä.
Kello alkoi olla jo lähempänä aamua, niin päätimme että nyt sitten sinne autolle ja hotelliin. Täällä on ihan normaali käytäntö että baarista ajetaan autolla kotiin. Kuski on se joka on eniten selvä, tai kuiten tässä tapauksessa se, joka osaa ajaa autoa. Hotelli löytyi. Menimme sisälle ja elämäänsä kyllästynyt kaveri sanoi, ettei huoneita ole. Hetken neuvottelun jälkeen huone kuitenkin löytyi. Kaveri tarkisti ajokorttimme ja kirjasi tiedot ylös. Kun paperityöt oli tehty, hän alkoi tenttaamaan minua ajokortistani. Hän ei meinannut millään uskoa, että kortti menee vanhaksi vuonna 2046. Italiassa kun pitää kortti uusia joka viides vuosi. Se tuntui huvittavan.
Päästiin viimein hotellihuoneeseen. Ja istuimme sängyn päällä juomaan viiniä. Ja heti kuului napakka paukutus seinään. Ohhoh. Täällä onkin pahviseinät ja vihainen naapuri. Laskimme volumen, mutta oli naurussa pitelemistä kun toinen naapuri tuli huoneeseen. Sellainen läiskintä ja pauke sieltä alkoi kuulua välittömästi ja sänky hakkasi rytmiä seinään. Koko huvi kesti hyvin lyhyen ajan, sitten joku kävi suihkussa ja poistui huoneesta. Hmm. Ei ihme että meille ei meenannut huone löytyä siihen aikaan yöstä... Aulassa ollut kolme metriä leveä kattokruunu antoikin jo vinkkiä siitä, että tämä ei ollut sellainen hotelli, mihin tuodaan tyttöjä tuntihinnalla. Muutama tunti unta ja sitten aamupalalle. Erittäin paheksuva vanha ukkeli tuijotti meitä koko ajan. Ehkä viimeöinen mekkala meni meidän piikkiin, tai sitten papparainen oli vain tyypillinen italialainen rasisti. (Ei blondi saa olla mustan miehen kanssa hotellissa!) Joka tapauksessa, sain mahani täyteen ja pääsin lopulta kotiin.
Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että vietän vielä Mauron kanssa tuollaisen yön, en olisi ikinä uskonu. Mutta joidenkin kanssa sitä vaan tulee juttuun vaikka ei tapaa vuosiin. Jäi upea fiilis, ihana tyyppi! Ehkä tavataan vielä myöhemmin kesällä Roomassa, ehkä kahdeksan vuoden päästä. Ja jos ei - voi miten hyvä muisto tästä jäi.
Kello alkoi olla jo lähempänä aamua, niin päätimme että nyt sitten sinne autolle ja hotelliin. Täällä on ihan normaali käytäntö että baarista ajetaan autolla kotiin. Kuski on se joka on eniten selvä, tai kuiten tässä tapauksessa se, joka osaa ajaa autoa. Hotelli löytyi. Menimme sisälle ja elämäänsä kyllästynyt kaveri sanoi, ettei huoneita ole. Hetken neuvottelun jälkeen huone kuitenkin löytyi. Kaveri tarkisti ajokorttimme ja kirjasi tiedot ylös. Kun paperityöt oli tehty, hän alkoi tenttaamaan minua ajokortistani. Hän ei meinannut millään uskoa, että kortti menee vanhaksi vuonna 2046. Italiassa kun pitää kortti uusia joka viides vuosi. Se tuntui huvittavan.
Päästiin viimein hotellihuoneeseen. Ja istuimme sängyn päällä juomaan viiniä. Ja heti kuului napakka paukutus seinään. Ohhoh. Täällä onkin pahviseinät ja vihainen naapuri. Laskimme volumen, mutta oli naurussa pitelemistä kun toinen naapuri tuli huoneeseen. Sellainen läiskintä ja pauke sieltä alkoi kuulua välittömästi ja sänky hakkasi rytmiä seinään. Koko huvi kesti hyvin lyhyen ajan, sitten joku kävi suihkussa ja poistui huoneesta. Hmm. Ei ihme että meille ei meenannut huone löytyä siihen aikaan yöstä... Aulassa ollut kolme metriä leveä kattokruunu antoikin jo vinkkiä siitä, että tämä ei ollut sellainen hotelli, mihin tuodaan tyttöjä tuntihinnalla. Muutama tunti unta ja sitten aamupalalle. Erittäin paheksuva vanha ukkeli tuijotti meitä koko ajan. Ehkä viimeöinen mekkala meni meidän piikkiin, tai sitten papparainen oli vain tyypillinen italialainen rasisti. (Ei blondi saa olla mustan miehen kanssa hotellissa!) Joka tapauksessa, sain mahani täyteen ja pääsin lopulta kotiin.
Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että vietän vielä Mauron kanssa tuollaisen yön, en olisi ikinä uskonu. Mutta joidenkin kanssa sitä vaan tulee juttuun vaikka ei tapaa vuosiin. Jäi upea fiilis, ihana tyyppi! Ehkä tavataan vielä myöhemmin kesällä Roomassa, ehkä kahdeksan vuoden päästä. Ja jos ei - voi miten hyvä muisto tästä jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti