Peruna ja Venetsia.

Rankanpuoleista on ollut elämä pari päivää. Lähdin torstaina vain viettämään iltaa ranskalaisen tuttavani luokse. Siellä oli bileet, paljon ruokaa ja ihmisiä. Keskustelun aiheena niin sanotun pöydän ympärillä oli ensimmäisen puoli tuntia pelkästään ruoka. Kuka teki, mitä teki, miten teki, miltä maistuu ja miten helppoa se olikaan tehdä. Mutta se itse ruoka... Ei se täällä kyllä kovin erikoista ole. Pasta maistuu pastalle, riisi riisille, tomaatti tomaatille ja leipa ei oikein millekään. Salaatti on kulhollinen salaatinlehtiä ja vähän viinietikkaa ja suolaa. Ja en nyt siis missään nimessä arvostele, kyllähän sitä syö. Mutta olen kyllä edelleen huomattavasti enemmän maukkaan ruoan ystävä. Alan kuitenkin ymmärtää miksi italialainen ruoka mauttomuudestaan huolimatta on silti niin kuuluisaa. Koska italialaiset puhuvat siitä jatkuvasti. He itse uskovat, että se on parasta maailmassa. Ja sehän riittää yleensä, että itse uskoo.

Oli hauska seurata kuinka nelikymppiset elävät yhä nuoruuttaan. Juodaan viiniä ja syödään ja huudetaan kilpaa. Dialogista ei näillä ihmisillä ole mitään käsitystä. Sitä kuunnellaan jolla on kantavin ääni. Sitten alkaa sätkien kääriminen ja polttelu. Kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta useaan otteeseen, enhän minä polta edes tupakkaa. Kun sätkäpaperit loppuivat (tai hukkuivat) niin yksi meni ja ratkaisi ongelman. Luulin, että meillä on taas kielimuuri välissä, kun sain kysymykseeni vastauksen "Teen perunapiippua." Mutta ihan oikein kuulin ja ymmärsin, kaveri vuoli tarvittavat kolot pottuun ja niin vaan kiersi peruna rinkiä ja jokainen vuorollaan sitä posket lommolla imi.

Jäin lopulta Pierren luo nukkumaan, sillä sain kutsun seuraavana aamuna mennä Venetsiaan valokuvauksen ihmelapsien work shopiin. Bileiden jälkeen ehdin nukkua vain hetken ja lopulta heräsin ennen kellonsoittoa, koska ikkunan takana alkoi pulujen omituinen kurnutus. Ne asuivat samassa kerroksessa ikkunan takana. Venetsiassa tilaisuutta veti oudoin tapaamani intialainen nuorimies. Oikeastaan oudoin tapaamani ihminen. Tyyppi puhui sujuvasti italinglantia - miten voikin sotkea kaksi niin selvästi erilaista kieltä noin hyvin yhdeksi epäselväksi mongerrukseksi? Work shop oli itse asiassa vain luento, jossa jokainen sai tehtävän, mutta ei nyt puututa pikkuseikkoihin. Kun kysyin neuvoa intialaiselta (koska heidän läppäri puhui vain italiaa) sain häneltä vastauksen: "This is work shop. You figure it out." Right... Sama kaveri valitti minulle väsymystä, johon vastasin että pitää hommata sulle jostain kahvia. "Or cocaine." Selvästi en ollut tarpeeksi taiteilija tähän porukkaan. No, sain kuitenkin muutaman kivan kuvan Venetsiasta ja pari uutta mukavaa tuttavuutta. Toisen kerran sitten pidemmän kaavan mukaan.