Istun hikisen nihkeänä kuumassa huoneessa, mihin aurinko paistaa koko keskipäivän ihan suoraan. Toisin sanoen, näin illalla täältä puuttuu oikeastaan enää se kiuas, mihin heittää vettä. Suuri oranssi aurinko laskee juuri Alppien taakse, näen sen ikkunastani. Aika jees.
Kävin tänään Trevison keskustassa. Epäaamuvarhaisella hyppäsin bussiin ja matkustin jonnekin keskustaan. Olin selvästi eri bussissa kuin mihin sain ohjeet, sillä päädyin jonnekin minne ei pitänyt. Lähdin sitten reippaasti tarpomaan eteenpäin ja ihan itse neuvoa kysymättä suunnistin torimarkettia kohti. Tutuntuntuisia katuja, tuttuja rakennuksia, yhä tutummaksi käyviä aukioita. Kun kolmannen kerran olin siinä mistä kierroksen aloitin, kysyin lehtikopista neuvoa.
- Scusa, puhutko englantia?
- En.
Vaihdoin italialle. (Tai sille, mitä suustani tulee kun yritän puhua italiaa.)
- Kuinka pääsen sille suurelle portille?
Näytin käsillä kuinka suurelle.
- Mille portille? Suuria portteja on viisi. Tuolla, tuolla, tuolla...
Kauppias näytti käsillä missä kaikkialla.
No voi ny helvetti... Alkoi iskeä epätoivo.
- Haluatko mennä torimarketille?
- Sì, sì!
Ihana mies! Ymmärsi minua täysin.
Sain ohjeet oikeaan paikkaan, mikä oli tietysti täysin päinvastaisessa suunnassa, kuin mitä itse arvelin. Tyypillistä. Mutta olin äärettömän tyytyväinen perille päästyäni. Ensimmäisenä aamupalalle - Cappuccino, ihana torttu ja pullo vettä mukaan. Sitten ostoksille. Muutamalla eurolla saa täytettyä matkalaukkua oikein mukavasti. Ostin hameen ja korkeahkot avokkaat. (Kyllä, minusta on tulossa tyttö.) Ostin myös laukun kummitytölleni. Sitten muistin, ettei minulla ole sellaista. Tämä helle pehmentää pään. Päätin mennä lounaalle - eli syödä maailman parasta jäätelöä. Normaalisti otan kaksi palloa, mikä täällä tarkoittaa kauhallista, koska jäätelö on niin ihanan pehmismäistä, ettei se sellaisena terhakkana pallona pysy. Mutta koska eilen lupasin ystävälleni Sannalle, että syön jätskiä hänenkin puolesta, otin neljä palloa. Istuin kirkon portaille tuhoamaan herkkulounastani, juuri siihen samaan paikkaan missä 8 vuotta sitten kökötin ystäväni Hannan kanssa jätskillä. Ihania muistoja, mutta samalla tuli haikea mieli ja Hannaa ikävä. Kun kaikki rahat oli tehokkaasti tuhlattu, päätin palata majapaikkani. Ja täällä siis olen.
Olen huomannut, että kukaan ei enää kommentoi minun juttuja. Mun pitää keksiä joku laskurisysteemi, että tiedän kenelle kirjoitan. Laskuri taitaa tosin ilmoittaa vain numeroita. No joku agenttisysteemi sitten. Paljastan itselleni kaikki kaappilukijat. Tai jospa menen vaan nukkumaan. Aamulla menee varmasti paremmin taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti