Uusi tavoite.

Tämä ajattelemattomuus alkaa tuottaa tulosta. Aivottomana leffojen tuijotus sai huomaamaan, että elämäni on tällä hetkellä kovin merkityksetöntä. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että minun pitäisi tehdä jotain merkityksellistä ja suurta. Perinteinen ei ole ollut vaihtoehto. Se on tylsyyttä. Ja sanoihan se selvänäkijäkin, että minusta tulee merkittävä. 

Jännä miten tällaiset oivallukset tulevat aina silloin, kun pysähtyy. Kesken yhden huonohkon elokuvan tiesin, mitä minä haluan tehdä. Se löi kuin salama myrskyävältä Villorban taivaalta. Täydellä voimalla säikäyttäen, vaikka tiesin sen olevan tulossa. 

Haaveista tulee tavoitteita heti, kun niille laittaa aikarajan. Niinpä tein aikarajan. Nyt minulla on tavoite. Eikä sille ole mitään estettä, ei minkäänlaista. Elämäni on nyt niin puhdas pöytä, kuin vain voi olla. Kaikki on mahdollista. 

Minulla on päämäärä. Aivan mielettömän upea tunne.

Tähän mennessä aivottomasti katsotut leffat: 

Magnolia 

Kananlento 

Face/off 

The last king of Scotland 

Medusan verkko 

Määränpäänä Graceland 

U-571

Transformers 

Isku Mogadishuun 

Raid 

Ota kiinni jos saat 

Bad Boys II 

Viiva.

Minulla oli kesällä sellainen ajatus, että tulen käymään Suomessa ja hoidan asiat niin, että voin sitten muuttaa Italiaan viimeistään keväällä. Eli käyn läpi lopun omaisuuteni, hoidan loppuun keskeneräiset asiat ja järjestän muutenkin elämäni sillä tavalla, että voin hyvillä mielin sanoa Suomelle hyvästit.

Sitten tapasin Marcon ja kaikki meni sekaisin. Yhtäkkiä en enää tiennyt mitä haluan, koska halusin vain Marcon. Minä aina unohdan itseni, kun rakastun. Unohdan sen mitä itse haluan ja sen mikä on minulle parasta. Se kostautuu sitten jälkeenpäin. Nyt huomaan, että Suomeen takaisin tulolla oli tarkoitus. Jos laitetaan tunteen syrjään hetkeksi, niin itsekin sen tajuan – minun oli tultava tänne nyt huomaamaan, että olin jälleen kerran toistamassa sen saman virheen. Unohdin elämäni tärkeimmän ihmisen, itseni.

Minulta on kysytty monta kertaa miksi palasin tänne, kun siellä oli niin hyvä olla. No, tuossa lienee selitys. Tulin tänne järjestämään ajatukseni. Löytämään oman tieni, miltä hetkellisesti astuin harhaan.

Vielä vähän aikaa sitten uskoin, että voidaan erota ystävinä exän kanssa. Ei voida. Tehtiin juuri sanaton sopimus, että ei olla tekemisissä enää. Ei tullut varsinaisesti riitaa, vaan sellainen todellinen ja vahva tunne siitä, että meillä ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään yhteistä. Ei mitään syytä pitää yhteyttä. Tämä on minulle uutta, yleensä olen pysynyt hyvissä väleissä exien kanssa ainakin niin kauan, kunnes uusi mustasukkainen naisystävä on tehnyt siitä mahdotonta. Nyt ei ole kyse edes siitä. Ei ole kyse oikein mistään. Toisen läsnäolo vain ahdistaa. Ja kun tästä olisin halunnut jutella, niin tyyppi ei vastaa puhelimeen. Joten laitoin viestin, että kiitos ja hei. Todettiin, että hyvää jatkoa molemmille. Voin vetää yhden viivan sille loppuun hoidettavat asiat listalle.

Aatu kävi tuomassa kassillisen leffoja. Ihana mies, pitää aina huolta minusta. Näinä tylsinä päivinä ja öinä on hyvä tuijottaa elokuvia. Olen yrittänyt lukea, mutta pää ei selvästikään ole vielä valmis ottamaan vastaan mitään asiapitoista. Elokuvat sen sijaan on niin helppoja. Ei tarvitse ajatella, kun kaikki annetaan valmiiksi pureskeltuna siihen silmien eteen. Kovin harva elokuva yllättää minua, paitsi ehkä huonoudellaan.

No kuitenkin. Kaikki on edelleen ihan OK.
   

Just happy.

Olen ihan OK. Tilanne ei ole ollenkaan niin huono, kuin voisi luulla. Vaikka valitankin, niin kaikki on ihan hyvin. Valittaminen kai kuuluu tähän vaiheeseen. Kun ensin on kaikki tosi hyvin ja sitten joutuu siitä luopumaan, niin kai se nyt tympii. Ja sitten sitä valittaa vaikka se, mitä sen menetetyn tosi hyvän jälkeen jää, on silti vielä ihan hyvää. Minulla on täällä kaikki ihan hyvin.

Kellarikoti on tyhjä, eli sellainen, kuin halusinkin. Exä jätti hyvää hyvyyttään vielä muutamia huonekaluja, mutta vei kaiken liian pois. Se on hyvä, sillä minä omistan vain pöydän. Ja kaksi huonoa tuolia. Ja valtavasti koriste-esineitä. Mutta en esimerkiksi sänkyä. Lainailen näitä muutamia huonekaluja siltä nyt ainakin vähän aikaa.

Kaveri kävi tänään ja kysyi, että tarvitsenko minä jotain, mitä saattaisi löytyä heidän varastosta. (Iso talo, iso varasto, paljon tavaraa odottamassa tulevaisuutta.) Mietin hetken, mutta sitten totesin, että en minä kyllä tarvitse yhtään mitään. Ehkä yhden pirtinpenkin. Tahtoisin yhden sellaisen, koko enintään 1,5 m. En ihan oikeasti keksi mitään muuta mitä tarvitsisin. Ja sehän on mielettömän hieno tilanne sinänsä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen. (Tarvitsen minä kyllä työpaikan, mutta sitä ei kaverin varastosta olisi kuitenkaan löytynyt.) Joka tapauksessa, tämä koti on nyt viihtyisä. Täällä on tilaa hengittää. Ei ahdista ollenkaan.

Olen muuten ilman televisiota ja nettiä. Ei ehkä paras mahdollinen ajoitus netittömyydelle, mutta elämä meni nyt näin. Olen katsellut paljon leffoja ja lukenut vähän kirjoja. Kirjoittanut pari kirjettä. Virkannut pari pipoa ja torkkuviltin melkein loppuun, tosin aloitin sen jo keväällä. Olen myös kuunnellut vanhoja CD levyjä. Sillä tavalla ihan oikeasti kuuntelemalla, että ei tee mitään muuta samalla, paitsi lukee sanoja siitä lärpäkkeestä, mikä tulee kansien mukana. Huomasin, että Lenny Kravitzin kappaleet on kaikki jotain ihme jeesustelua. Olin hieman hämmentynyt. Lähinnä siksi, että huomasin sen vasta nyt, vaikka kuuntelin näitä biisejä jo äidin luona asuessa sata vuotta sitten. En siis selvästikään ollut kuunnellut kovin tarkasti. (Tosin siihen aikaan en kuunnellut mitään muutakaan kovin tarkasti. Olin teini.)

Sain eilen tunteeni takaisin. Söpöliini kirjoitti minulle aivan ihanan meilin. Tunsin hirmu hyvää mieltä! Kotimatkalla alkoi sataa vettä (kävin siis taas lainaamassa Jonin nettiä). Katselin taivaalle ja nautin kylmistä, märistä pisaroista kasvoillani. Ihmettelin, miten sadepisarat voi tuntui niin kaikkialla. Ei vain kasvoilla, vaan sellaisina väristyksinä selkärangassa. Menin kaupan kautta ja autoin jotain mummelia kassalla pakkaamalla hänen ostokset, kun muut ihmiset tuntuivat turhautuvan rouvan hitaudesta niin kovasti. Mummeli ilahtui, mistä johtuen minä ilahduin. Sekin tuntui.

Ja kun pääsin kotiin, alkoi tuntua lisää. Yhtäkkiä tuli kaikki mahdolliset tunteet yhtenä ryöppynä. Istuin alas ja tärisin. Minulle tuli aivan valtava ikävä Marcoa. Ja hirvittävä koti-ikävä Italiaan. Kaikki pienet yksityiskohdat täytti pääni. Suosikkipaikkani rikottu ikkunaruutu Venetsiassa ja sirpaleet, joita kukaan ei siivonnut. Trevison mukulakivikatu, kun vedin matkalaukkuani kaatosateessa. Nuorison nykytaiteella töhritty seinämä Firenzen Ponte Vecchialla. Arjan isokorvaisen koiran lempeä tuijotus, kun istuimme Dumbon kanssa syömässä jätskiä Villorban keskustassa. Kiviseinä, mitä vasten Marco painoi minut suudellessaan minua ensimmäisenä iltana yhdellä Venetsian tyhjällä kujalla.

Ja sitten vain itkin ikävääni.
Taivas, miten onnellinen minä olin siellä.

” I'm always happy. Sometimes very very happy, sometimes just happy. But always happy.”
(Povero Marco)

Surut pitää surra pois. Minulla on silti kaikki ihan OK.
I'm just happy.

Tulevaisuuden näkemisiä.

Päivät Suomessa ovat menneet aika sumussa. Kaikki on kamalan lievää ja mikään ei oikein tunnu miltään. Leipä maistuu kuitenkin vielä leivältä, mutta sitäkään ei saa enää syödä, kun kokeilen Sannan ihmekuuria.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran selvänäkijällä. Täti luki korteista ja tiesi minusta hämmentävän paljon. Se oli ensin pelottavan totuudenmukaista ja sitten lopulta vapauttavan palkitsevaa. Minä sain hirmu hyvät kortit. Sain vahvistuksen muutamille asioille, mitkä oikeastaan jo tiesin itsestäni.

Sain myös parhaan mahdollisen kortin työrintamalle. Minusta tulee jotain suurta. Tasaisin väliajoin on siltä tuntunutkin, tavallinen on riittämätöntä ja pienet ympyrät ahdistaa. Olen tiennyt, että minun pitäisi tehdä jotain suurta ja että tulen tekemäänkin. Olen vain ollut hukassa sen suunnan löytämisen kanssa. Mutta nyt ei tarvitse murehtia sitä enää, suunta selkeästi löytää minut. Täti näki myös paljon sanoja ja ihmisiä, nuoriakin. Kiva, sillä sanat taitaa tosiaan olla vahvuuteni. Olen kuulemma vielä ihan raakile, mutta että minä tulen tekemään merkittäviä asioita.

Tämä vähän harmittaa, mutta ihanaa Marcoa täti ei nähnyt elämässäni. Se mies ei kuulemma ole minun arvoinen. Vie vain energiani. Mutta nyt on kuulemma tullut aika olla itsekäs ja unohtaa se rontti. Helpommin sanottu kuin tehty...

Mielenkiinnolla odotan kuinka tässä käy. Kirjoitin asioita ylös, että voin sitten katsoa mikä toteutuu ja millä tavalla. Periaatteessa tämä ennustus oli kolmen vuoden ajalle, mutta sain myös lähitulevaisuuteen jotain näkyjä.

Lokakuun lopulla on päätösten aika ja jonkinlainen työhön liittyvä tapaaminen.
Joulukuussa vanhemman naisen vakava sairastuminen aiheuttaa murhetta.
Tammikuu on energinen ja vie minua paljon eteenpäin, työrintamalla näyttää hyvältä. Olen kiireinen, mutta nautin.
Keväällä vaihdan asuntoa ja tapaan miehen johon ihastun.
Mutta matka peruuntuu. (Olin tietysti menossa takaisin Italiaan keväällä.)
Minulla on elämässä paljon ihmisiä ja hyviä ystäviä, mutta miestä niistä korteista ei löytynyt. Jotain säätöä saattaa olla, mutta se ei kestä. Story of my life. Sinkkuelämää siis seuraavat vuodet.
Ei kannata tehdä nyt isoja hankintoja kotiin, eikä lähteä mukaan ystävän tarjoamaan projektiin. Eikä missään nimessä kannata mennä italiaan tuon väärän miehen luo.

Katsotaan sitten myöhemmin kuinka hyvin piti nämä ennustukset paikkaansa.

Aloitin joka tapauksessa italian kielikurssin. Motivaatio olisi saattanut heikentyä tuon ennustuksen vuoksi, mutta minun kuulemma kannattaa opetella koko ajan jotain. Oppia ja opiskella. Se vie minut pitkälle. Siitä minä kaivan nyt motivaationi.

Tänään vietän iltaa ystävien luona. Tulin kylään läppärini kanssa, koska minulla ei ole kotona nettiä vieläkään. Joona ja Sani on ihania. Muistakin syistä, kuin tästä. Mukavaa viikonloppua!

Suomalainen kulttuuri.

Tulin takaisin Suomeen. Arvatenkin itkupotkukiukun kanssa. Vietin (toistaiseksi) viimeisen maailman ihanimman illan maailman ihanimman italiaanon kanssa Villorban tuppukylässä. Surkeat jäähyväiset... Viimeisen halauksen ja suudelman aikana alkoi sataa vettä. Universumi suree myötätunnosta.

Ja sitten matkasin junalla kohti Bergamoa. Viimeinen kämyinen paikallisyöjuna piti mukavasti valppaana, koska jonkin verran kuitenkin itsesuojeluvaistoa on tallella. Lyöttäydyin tumman tytön seuraan, joka opasti minut pysäkille, mistä olisin päässyt lentokentälle. Seuraan tarttui asemalta vihainen tumma mies, joka papatti jotain Afrikan kieltä tytölle, joka taas ilmeisen selvästi sai tukkapöllyä heti, kun minä seurasta poistuin. Parittaja ei pitänyt ylimääräisestä lenkistä. Nisti tuli tarjoamaan kyytiä asemalle, mutta kun kieltäydyin kohteliaasi, se neuvoi minut oikealle pysäkille, mistä siis bussiin pääsinkin. Pysäkillä tapasin kanadalaisen liikemiehen, jonka seurassa bussimatka sujui rattoisasti kohti lentokenttää. Asemalle ehdin juuri sopivasti, sillä ehdin saada pari metallipenkkiä missä nukkua. Puoli tuntia myöhemmin tuli uusi joukko yöpyjiä, jotka sitten nukkuivat lattialla. Puolalainen liian nuori potkupalloilija istui viereen ja halusi jutella jatkuvasti. Sanoi, että yö menee nopeammin jos on juttuseuraa. Totesin, että yö menee vielä nopeammin, jos ihan vaan nukkuisit. Kaveri ymmärsi vihjeen ja antoi minun torkkua aamuyön. Aamulla sitten lennettiin ja ehjänä päästiin helvetin kylmään Suomeen. (Niin niin, Helvetti on kuuma mutta en nyt keksinyt parempaa tuohon.)

Raivosiivosin ensimmäiset päivät ja purin pahvilaatikoista ja säkeistä tavaroita, mitkä olin jemmannut paluuta varten. Koti on huomattavasti tyhjempi kuin lähtiessä, sillä exä oli kiltisti hakenut omat tavaransa pois. Minun omaisuus koostuu lähinnä koriste-esineistä, joten tyhjä ja avara kellari on nyt hienosti koristeltu. Toisaalta, täällä on aivan kaikki mitä tarvitsen. Nykyään tarvitsen hirmu vähän asioita. (Ja koska olen superpinnallinen, minä  t a r v i t s e n  koriste-esineitä.)

Aatu soitti.
"Kun sinä olet nyt tutustunut tuohon italialaiseen kulttuuriin, niin on aika muistuttaa siitä mitä on suomalainen kulttuuri!"
Pelonsekaisin tuntein suostuin matkaan. Perjantaina kierrettiin urheilubaareja, sitten katsottiin Pornolordin keikka ja juopoteltiin suunnattomasti. Aamulla heräsin oksentavan miehen vierestä, niin että tämähän meni just niin kuin pitikin. Surullinen muistutus suomalaisesta kulttuurista saatu, kiitos.

Minulla on ikävä Marcoa. Minulla on ikävä Italiaa. Onhan täällä toki kaikki ihan kivasti, mutta silti. Täällä kaikki on vaan niin pirun suomalaista. Ja minä en ole. Olen vain täällä.

Pelkkä triste.

Minä ja minun uudet asenteet... Kahden viikon rymyämisen jälkeen pysähdyin ja maalasin taas taloa. Ajattelu keskittyi täydelliseen viikonloppuun ja maailman ihanimpaan italialaiseen. (Sori Laura.) Mitäs siitä sellaisesta sitten yleensä seuraa? No tietysti uneton yö ja totaalinen pakokauhu. Heräsin keskellä yötä siihen todellisuuteen, että aivan oikeasti minun pitää lähteä täältä pois. Miten olin sen missannut?

Yritin jutella Suomeen, mutta siitä tuli vain kamalan paha olo. Kädet tärisi ja tuntui, että oksennan. Menin alakertaan sekoittamaan maalia Oskarille, kun Arja tuli kysymään: "Oletko sinä itkenyt?!" En ollut. Ennen sitä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti. Yhtäkkiä pakka levisi kokonaan. En minä voi lähteä täältä. Iski karu todellisuus. Asiaan ei ainakaan auttanut Bubin soitto. Venetsiajoukot ei vieläkään usko, että lähden täältä pois. Piti koittaa vakuuttaa, että en minä ihan oikeasti sinne tule nyt takaisin, vaikka itsekään en ollut siitä varma.

Olen siis kutakuinkin märsännyt koko päivän. Illalla olo oli vähintäänkin yhtä kurja. Juttelin parhaan ystäväni kanssa. Sen, johon tutustuin täällä Italiassa kahdeksan vuotta sitten. Hanna herätti toivon kipinän - mitä jos siirrät lentoa? Tulet sitten myöhemmin takaisin.
"Minusta sinun pitäisi jäädä sinne."
Se ajatus oli uutta niiden kaikkien kannustavien kyllä se siitä ja imartelevien ihanaa, kun tulet kotiin kommenttien jälkeen. Katselin jo mihin hintaan täältä pääsee pois myöhemmin. Ja poraus loppui siihen.

Huomenna tapaan Marcon. Ehkä sen jälkeen tiedän mitä tehdä. Tällä hetkellä tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta lähteä ja jättää tuo ihana olento tänne. Non voglio!

Trieste, muttei triste.

Haikea oli viimeinen päivä Ventsiassa. Sellainen surkeuden ja riemun ja ilon ja onnen sekainen fiilis. Cippo on aivan huippu tyyppi, pikku Annan kahjo hekotus tarttuvaa, puolialaston albanialainen ilo silmälle, "veljeni" 24/7 hauskaa seuraa, samoin kuin uusi hampaaton kämppis. (Se kyllä sai jo uuden hampaan sen irronneen tilalle, mutta nimi pysyköön.) Myös Adelan kanssa ehdittiin ystävystyä, se tulee syksyllä Suomeen katsomaan vaaleita poikia. Ja Venetsiassahan minä tapasin Marcon, joten tarviiko enempää selittää?

Vaikea sanoa mitään näistä parista viikosta. Yksinkertaisesti ei ole sanoja kuvaamaan tätä. En olisi ikinä uskonut, että tällainen vellihousu kotihiiri voisi olla näin onnellinen jossain reissussa, toisten nurkissa. Olen monesti kuullut sanottavan, että menneestä ja roinasta irti päästämällä elämä muuttuu. En sitä kuitenkaan uskonut ennen kuin kokeilin itse. Tai ymmärtänyt. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, olen huomennut.

Yritän olla vähemmän ällöttävä tällä kertaa, mutta oltiin Marcon kanssa viikonloppu Triestessä. Tyyppi oli varannut huoneen aivan mahtavasta paikasta! Suosittelen. Ihana povero Marco... Kyseinen bed & breakfast paikka on muutaman minuutin ajomatkan päässä Triesten keskustasta. Käytiin syömässä paikallista ruokaa, mikä näytti epäilyttävältä, mutta maistui oudolta. Sitten ajettiin keskustaan, nautittiin hyvästä oluesta, huonosta musiikista ja ennen kaikkea toisistamme. Awww... Täydellistä.

Nyt aion levätä kahden viikon univelat pois ja alkaa pikkuhiljaa valmistautua elämäni vaikeimpaan kotiin paluuseen. Ei, vaan pelkkään paluuseen. Koti on täällä, sillä sydän on täällä. Mutta uudella asenteella koitetaan nyt selvitä tästäkin.
 

Perusperjantai.

Tänään käytiin katsomassa Cippon kanssa sille uutta asuntoa. Vähänkö oli siistiä kiertää Venetsiaa välittäjän kanssa! Asunto oli kuin suomalaisittain kolmio; makuuhuone, komeron kokoinen pikkuhuone, olohuone ja keittiö. Vähän rähjäinen ja kolhiintunut, mutta huomattavasti paremmassa kuosissa kuin esimerkiksi tämä, missä olen pari viikkoa tyytyväisenä majaillut. Käytiin samalla viinikaupassa, mistä sai ostaa paikallista, talon omaa viiniä muovipulloon. Kyllä. Jätti damigianesta se lorotti punkkua meille mukaan pari litraa. Ihan hyvältä se maistuu, ei siinä mitään. Mutta minusta tämä toiminta oli taas hieman outoa.

Näin tänään myös erikoisen pariskunnan. Mies oli yli päätä lyhyempi kuin nainen. Nainen oli kyllä niin pitkä, että hetken ajan luulin mieheksi. Mutta kyllä se nainen oli. Sitten näin kuinka ohi tassutteleva pulu kirjaimellisesti nosti koipea ja ruikkasi kadulle. Tänään on ollut hämmentävä päivä.

Iltaan ei ole odotuksia, sillä Marco menee tänään polttareihin. Ei onneksi omiinsa, mutta kuitenkin. Cippon ja Bubin kanssa mennään jonnekin ihmebileiseen Lidoon. Siitä voi tulla hauskaa. Odotan silti enemmän huomista, koska tiedän, että tavataan taas Povero Marcon kanssa. Olen ällöttävä.

Minulla on ihka uusi lukija!! Siistiä! Näistä hetkistä jaksaa aina riemuita.

Olen pulassa.

Eilen oli hyvä päivä. Ja ilta oli täydellinen. Ei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää. Paitsi, että tapasin Marcon ja sehän riittää tekemään mistä tahansa päivästä upean. Olen aivan hulluna siihen mieheen. Minä en ole ollenkaan julkisten hellyydenosoitusten ystävä. Ilmeisesti kuitenkin vain Suomessa. Täällä minusta on tullut pehmis. Mutta täällä se ei myöskään haittaa, koska kaikki muutkin ovat yhtä ällöttäviä. Onhan tämä sentään Venetsia! The city of love...

Tapasin Marcon Piazzale Romalla. Joku maahanmuuttaja tarttui taas mennessä matkaani, vaikka koitin kuinka ripeästä tarpoa eteenpäin. Joka kerta sama juttu. En voi istua tai liikkua yksin missään, kun aina tulee joku jotain selittämään. (Ja koskaan se ei ole italialainen.) Kuten myös eilen. Kaveri hiljeni vasta sitten, kun näin Marcon hymyilevän Rio Nuovon sillalla, pinkaisin juoksuun, syöksyin raput ylös ja hyppäsin Marcon kaulaan. Nyt tätä on turha enää peitellä, olen aivan läpikotaisin rakastunut. Eli pulassa. Ainoa plussa on se, että ollaan molemmat vähän niin kuin samassa veneessä - jos se nyt millään lailla voi positiivista olla. Marco on niin ihana, että menee järki.

Sellainen mukava aikapommi tikittää taskussa. Mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä, sitä suurempi tämä ongelma on. Ja vähiin käy lomapäivät ennen kuin loppuu.
   

Normipäivä.

En tehnyt eilen oikeastaan mitään. Istuin koneella ja selvittelin juttuja. Illalla menin Rialton sillalle katselemaan. Siellä voisin kököttää tuntikausia, varsinkin iltayöaikaan, kun turistit ovat jo nukkumassa.

Eilen näin, kun bussi ajoi pysäkin ohi. Sellaista näkee Suomessa silloin tällöin, kuski on ajatuksissaan ja pysäkin jälkeen vetää jarrut pohjaan, ihmiset kävelevät muutaman ylimääräisen metrin ja jupisten kiipeävät kyytiin. En tullut ajatelleeksi, että niin voi käydä myös noille venebusseille. Luonnollisestikaan ihmiset eivät jupisten hypänneet kanaaliin ja uineet paattia kiinni, vaan kuski peruutti ja veivasi, käänsi ja peruutti, väänsi, veivasi ja taas peruutti. Ja arvatenkin kiroili paljon. Täällä ei näköjään kannata ajaa pysäkin ohi, sillä sen jälkeen on hirvittävän vaikea osua oikeaan kohtaan. Toinen paatti ehti tulla jonottamaan samalle laiturille pääsyä. Sitä sohlausta oli kyllä hauska seurata.

Sitten sillan alta ajoi taksi, missä oli humaltuneita turisteja. Blondi huojui pullonsa kanssa veneen perässä ja vilkutti iloisesti sillalla olijoille. Sitten nainen kääntyi, nosti valkoista minihamettaan ja näytti persettä. Sillä oli stringit. Pidättelin naurua hammasta purren, käänsin päätä ja näin että parin metrin päässä oleva nainen teki samoin. Revettiin molemmat totaalisesti, eikä naurusta meinannut tulla loppua.

Tulin kotiin. Bubi oli vielä töissä, Cippo ja Anna jo nukkumassa, mutta uusin kämppis tuli juuri suihkusta hyvin sekavassa tilassa. Selvästi polttanut höpöheinää ja ottanut pari ylimääräistä drinksua. Hänelle oli sattunut jonkin sortin vesivahinko. (Ehkä unohti vetää suihkuverhon eteen?) Neuvoin mistä löytyy moppi. Sitten neuvoin miten se pääsee nettiin. Olenkohan ollut täällä liian kauan, kun minä neuvon asukkaille, miten tässä talossa toimitaan?

Meistä on tullut Bubin kanssa aika hyvät kaverit. Sillä hauskalla veljellisellä tavalla. Täällä kyllä viihtyy. Ja koska tämä on täyden palvelun talo, Cippo on luvannut stripata minulle, jos pyydän kauniisti. Bubi taas on luvannut seksiä, jos maksan siitä tarpeeksi. Tänään tosin sain tarjouksen: "Only for you - two times in price of one."
Sanoin jo kerran, että aina kun luulen, ettei elämä voi enää paremmaksi muuttua, se muuttuu. Cippo teki eilen jonkin lihajutun kanssa perunamuusia! Lempiruokaani!

Venetsia muuttaa ihmistä. Minusta on tullut täällä ällöttävä romantikko.

    

Onnea ja sirpaleita.

Okei. Nyt ei voi sanoa enää mitään muuta, kuin että kiitos universumi. Olen onnellinen.

Käytiin Marcon kanssa eilen Mestressä syömässä sen pelikavereiden kanssa. Ne pelaa amerikkalaista jalkapalloa. Ilta oli arvatenkin hulvaton. Mentiin paikkaan, mikä oli kauttaaltaan maapähkinöissä. Niitä oli aivan kaikkialla, kasapäin pöydillä ja ihme tynnyreissä. Ihmiset kauhoivan niitä kourillaan mukaan ja heittivät tietysti sitten kuoret lattialle.
"Italian people very messy."
Minulla ei olisi varmasti läheskään niin hauskaa, jos Marco osaisi puhua hyvin englantia. Voimakkaalla italian aksentilla se selittää ja kun minä sanon jotain niin yleensä se vastaa "Repeat please." Marcon lontoo on kuitenkin paljon parempaa kuin minun italia, että sikäli ei ole varaa nauraa. Joka tapauksessa, ilta oli jälleen kerran niin hieno kuin vain saattoi olla. Nauraminen hysteerisesti on kyllä ihan parasta. Istuttiin autossa yömyöhään ja sitten lopulta sain kyydin takaisin Venetsiaan. Osasin tulla Piazzale Romalta takaisin tänne Rialton sillan viereen ihan yksin ja pimeässä. Enkä eksynyt kertaakaan! Olin itsestäni todella ylpeä. Yöllä kadut näyttävät hyvin erilaisilta, koska kaikki kaupat on kiinni ja ikkunoiden eteen vedetään metalliset suojaovet - jokaiseen kuta kuinkin samanlainen. Eli maamerkit kannattaa opetella jotenkin muuten kuin kauppojen mukaan, sillä yöllä ei liiku juurikaan ihmisiä, joilta voisi kysyä neuvoa.

Joku urpo oli käynyt rikomassa ikkunaruudun lempipaikaltani. "Ikkunalauta" eli se kivinen reunus oli täynnä sirpaleita, joten en voi enää istua kirjoittamassa siinä. Italialaiset tuntien tilanne ei muutu muutamaan viikkoon. Niinpä kiertelin koko päivän kameran kanssa. Jotenkin en vain osaa kuvata täällä mitään. Paikoista on tullut tuttuja. Ja muutenkin nuo turistit tympii niin paljon, ettei edes halua mennä niitä varmoja reittejä. Mutta silti. Täällä on ihanaa.

Sydän on jäänyt jumiin kanaaleihin, kengät alkavat juurtua kapeisiin katuihin. Italia on maa, johon ensin en edes halunnut mennä. Josta sitten sanoin, etten koskaan tule takaisin. Jonne myöhemmin muutin palelemaan kylmän kohmeaan talveen. Joka nyt tuntuu kotimaalta.

Tänne minä kuulun.