Minä ja minun uudet asenteet... Kahden viikon rymyämisen jälkeen pysähdyin ja maalasin taas taloa. Ajattelu keskittyi täydelliseen viikonloppuun ja maailman ihanimpaan italialaiseen. (Sori Laura.) Mitäs siitä sellaisesta sitten yleensä seuraa? No tietysti uneton yö ja totaalinen pakokauhu. Heräsin keskellä yötä siihen todellisuuteen, että aivan oikeasti minun pitää lähteä täältä pois. Miten olin sen missannut?
Yritin jutella Suomeen, mutta siitä tuli vain kamalan paha olo. Kädet tärisi ja tuntui, että oksennan. Menin alakertaan sekoittamaan maalia Oskarille, kun Arja tuli kysymään: "Oletko sinä itkenyt?!" En ollut. Ennen sitä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti. Yhtäkkiä pakka levisi kokonaan. En minä voi lähteä täältä. Iski karu todellisuus. Asiaan ei ainakaan auttanut Bubin soitto. Venetsiajoukot ei vieläkään usko, että lähden täältä pois. Piti koittaa vakuuttaa, että en minä ihan oikeasti sinne tule nyt takaisin, vaikka itsekään en ollut siitä varma.
Olen siis kutakuinkin märsännyt koko päivän. Illalla olo oli vähintäänkin yhtä kurja. Juttelin parhaan ystäväni kanssa. Sen, johon tutustuin täällä Italiassa kahdeksan vuotta sitten. Hanna herätti toivon kipinän - mitä jos siirrät lentoa? Tulet sitten myöhemmin takaisin.
"Minusta sinun pitäisi jäädä sinne."
Se ajatus oli uutta niiden kaikkien kannustavien kyllä se siitä ja imartelevien ihanaa, kun tulet kotiin kommenttien jälkeen. Katselin jo mihin hintaan täältä pääsee pois myöhemmin. Ja poraus loppui siihen.
Huomenna tapaan Marcon. Ehkä sen jälkeen tiedän mitä tehdä. Tällä hetkellä tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta lähteä ja jättää tuo ihana olento tänne. Non voglio!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti