Onnea ja sirpaleita.

Okei. Nyt ei voi sanoa enää mitään muuta, kuin että kiitos universumi. Olen onnellinen.

Käytiin Marcon kanssa eilen Mestressä syömässä sen pelikavereiden kanssa. Ne pelaa amerikkalaista jalkapalloa. Ilta oli arvatenkin hulvaton. Mentiin paikkaan, mikä oli kauttaaltaan maapähkinöissä. Niitä oli aivan kaikkialla, kasapäin pöydillä ja ihme tynnyreissä. Ihmiset kauhoivan niitä kourillaan mukaan ja heittivät tietysti sitten kuoret lattialle.
"Italian people very messy."
Minulla ei olisi varmasti läheskään niin hauskaa, jos Marco osaisi puhua hyvin englantia. Voimakkaalla italian aksentilla se selittää ja kun minä sanon jotain niin yleensä se vastaa "Repeat please." Marcon lontoo on kuitenkin paljon parempaa kuin minun italia, että sikäli ei ole varaa nauraa. Joka tapauksessa, ilta oli jälleen kerran niin hieno kuin vain saattoi olla. Nauraminen hysteerisesti on kyllä ihan parasta. Istuttiin autossa yömyöhään ja sitten lopulta sain kyydin takaisin Venetsiaan. Osasin tulla Piazzale Romalta takaisin tänne Rialton sillan viereen ihan yksin ja pimeässä. Enkä eksynyt kertaakaan! Olin itsestäni todella ylpeä. Yöllä kadut näyttävät hyvin erilaisilta, koska kaikki kaupat on kiinni ja ikkunoiden eteen vedetään metalliset suojaovet - jokaiseen kuta kuinkin samanlainen. Eli maamerkit kannattaa opetella jotenkin muuten kuin kauppojen mukaan, sillä yöllä ei liiku juurikaan ihmisiä, joilta voisi kysyä neuvoa.

Joku urpo oli käynyt rikomassa ikkunaruudun lempipaikaltani. "Ikkunalauta" eli se kivinen reunus oli täynnä sirpaleita, joten en voi enää istua kirjoittamassa siinä. Italialaiset tuntien tilanne ei muutu muutamaan viikkoon. Niinpä kiertelin koko päivän kameran kanssa. Jotenkin en vain osaa kuvata täällä mitään. Paikoista on tullut tuttuja. Ja muutenkin nuo turistit tympii niin paljon, ettei edes halua mennä niitä varmoja reittejä. Mutta silti. Täällä on ihanaa.

Sydän on jäänyt jumiin kanaaleihin, kengät alkavat juurtua kapeisiin katuihin. Italia on maa, johon ensin en edes halunnut mennä. Josta sitten sanoin, etten koskaan tule takaisin. Jonne myöhemmin muutin palelemaan kylmän kohmeaan talveen. Joka nyt tuntuu kotimaalta.

Tänne minä kuulun.