Viimeinen tapaaminen.

En uskonut ystäviäni. Uskoin pelastajasyndroomaani. Annoin taas sen viimeisen mahdollisuuden, niiden ties kuinka monen jälkeen. Onneksi samalla myös lupasin ystävälleni, että enää en siedä huonoa kohtelua. Jos toinen sanoo, että haluaa oikeasti muuttua, lupaa yrittää, niin kyllähän sitä sitten helposti uskoo. Varsinkin jos tietää, että varmasti voi ja osaa auttaa toista ponnisteluissaan. Lupasin antaa mahdollisuuden. Annoin sen. Ei ole minun syytäni, jos toinen ei sitä osaa arvostaa. Mutta koska annoin lupauksen myös ystävälleni ja minä ymmärrän pitää lupaukseni, oli kyllä ihan helppo lopettaa tuo huono suhde. Tunnen nyt pääasiassa sääliä, kaikkia ei voi pelastaa. Itse asiassa - ketään ei voi pelastaa, ellei toinen itse halua pelastua. Ystäväni sanoi sen olevan hyvä, että olin itselleen rehellinen ja rohkea. Hyvä, että edes toinen oli.

Kumpikin meistä haluaa asioita, mutta ilmeisesti vain minä olen valmis tekemään jotain niiden eteen. Onneksi huomasin sen jo nyt. Toivottavasti tulee vielä päivä, kun Untokin ymmärtää, mitä sanoin. Toivon todella, että hän pääsee eteenpäin elämässään, saa rohkeutta poistaa väärät ihmiset ympäriltään ja löytää oman tiensä. Luulin voivani auttaa siinä, mutta aivan selvästi tämä ei ollut vielä oikea aika.

On hyvin selvää, miksi Unto tuli tielleni nyt, juuri tänä vuonna. Kaikella on tarkoitus. Olen suuren kiitoksen velkaa ihanalle poikaystävälleni. Suuntani on taas hieman selvempi. Olen vahvempi ja onnellisempi, löytänyt itsestäni jotain ihan uutta. Minusta se on aina hyvä uutinen.

Tällainen aika upea ja jokseenkin osuva teksti tuli vastaa. Lainailen taas, vaikken tiedä ketä:

Älä tuhlaa aikaasi ihmiseen, joka ei tuhlaa aikaansa sinuun.
Älä tuhlaa rakkauttasi ihmiseen, joka ei tuhlaa rakkauttaan sinuun.
Älä tuhlaa kyyneleitäsi ihmiseen, joka saa sinut itkemään yhä uudelleen ja uudelleen, valuttamatta itse yhtäkään sinun vuoksesi.

Hymyile ihmisille, jotka saavat sinut hymyilemään.
Luota heihin, jotka ovat sen arvoisia.
Tuhlaa aikaasi heille, jotka sitä arvostavat, ja muista, että jokainen ihminen tekee oman onnensa valitsemalla lähelleen ne ihmiset, jotka saavat hänet hehkumaan!

    

Hyviä tekoja.

Näin kerran sellaisen paidan, jossa luki: "Äiti on nyt vähän väsynyt." Minusta se oli hieno paita, vaikka en sitä sattuneesta syystä itselleni voinutkaan ostaa. Ajattelin kyllä painaa sellaisen omanlaisen version, se ainakin sopisi viime päivien teemaan. Nimittäin ilona on nyt vähän väsynyt.

Hirvittävän monen tunnin nukkumisen lisäksi minä aloitin myös joulusiivouksen. Se on ehdottomasti vuoden paras siivous. Käyn aina kaikki tavarat läpi ja hävitän turhan ja tuunaan ja järjestelen ja viritän joulun kotini. Ja vähän siinä sivussa siivoankin. Se on yleensä ollut sellainen noin kuukauden kestävä projekti. Jostain syystä tänä vuonna aloitin vähän myöhässä, olen puolivälissä nyt.

Tein joskus vuosia sitten hienon joulukuusen katiskaverkosta. Tänään ostin siihen uudet joulupallovalot ja viritin koko systeemin seinälle. Joulukuusi on joka vuosi vähän erinäköinen, mutta yhä hirmu hieno. Myös katossa roikkuva rakkausoksa sai palloja ja nyt ne rakkauskirjeetkin ovat siellä kiinni. Bonuksena laitan oksaan kiinni Söpöliinin Jenkeistä tuoman lumiukkojoulupallon, se edustaa myös suurta rakkautta. Purin yhden tuolin, muutin vähän järjestystä, nikkaroin rahilaatikon ja sohvapöydän. Se vaatii vielä lisäosia, mutta on jo testikäytössä, tietenkin.

Olenpas minä ehtinyt tehdä paljon. Luulin olevani niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään, mutta ehkä olenkin juuri siksi näin väsynyt, koska olen tehnyt niin paljon. Hmm. Minä olen usein huomaamattani hirmu ahkera. Se olisi kyllä hyvä opetella noteeraamaan jollain tavoin. Usein sitä vaan mollaa itseään tekemättömyydestä. Ihan turhaa, ei se auta yhtään. Varsinkin, jos/kun se ei ole totta.

Minua mietityttää tämä syysmasennus, mikä tuntuu saavan monet suomalaiset aina ihan maihin. Sitten mietin miten paljon toisen auttaminen auttaa itseäkin. Ajattelin, että jos yhdistää nuo asiat, syksyn pimeyden ja auttamisesta tulevan hyvän mielen, mitä sitten tapahtuu omalla ololle? Joka kerta, kun on mieli maassa tai tympii, niin kokeile auttaa jotakuta. Pieni palvelus tai ilahduttaminen. Kuinka oman mielipahan silloin käy? Tein siitä myös Facebookiin ryhmän: iloa. Siihen voi kuka tahansa liittyä. Tarkoitus on siis kertoa miten hyvä mieli itselle tuli, kun teki hyvän mielen toiselle. Ja sitä kautta innostaa muita tekemään hyviä tekoja toisilleen.

Mukavaa viikkoa kaikille!
   

Kaima.

Olen kirjoittanut kirjaa taas aika paljon. Se on aina hyvä merkki, kun saa luvun valmiiksi. Sitten sen voi tulostaa oikolukua varten. Sehän on fakta, että kirjoitusvirheet löytää helpommin paperilta kuin näytöltä, ja minä olen sen tämän blogin avulla todistanut kymmenet kerrat. Nyt minulla on 14 lukua täysin valmiina. Että oikolukija alkaa siellä nyt vain henkisesti valmistautua. Työkaveri luki ensimmäisen luvun ja totesi: "Tästä taitaa tulla aika pitkä..." En tiedä oliko se hyvä vai paha, äänensävy ei paljastanut mitään. Päätin, että se oli hyvä.

Pääsin perjantaina töistä jo yhdeltätoista, joten ehdin hyvin Mälliin yhdelle. Siellä oli aivan mahtava irkkumusaa soittava duo. Mietin, että tämä on nyt juuri se syy miksi käyn täällä, Jääsankku on sitten vasta se seuraava syy. Tunsin, että juuri tällainen minä olen. Baariin lähtö on parhaimmillaan tällaista. En minä käy yökerhoissa tai oikein missään muuallakaan bilepaikoissa. Se ei ole minun juttu. Tällainen on.

Myös Irlanti alkaa iillä. Olen tehnyt sellaisen suunnitelman, että vuoden päästä lähden Indonesiaan. Se on sitten se seuraava kirja. Tulen Suomeen kirjoittamaan kesäksi ja sitten muutan Irlantiin. Olin suunnitellut tätä jo aikaisemmin, mutta tuo keikkaelämys oli sellainen viimeinen naula siihen ark... matkalaatikkoon. En edes tiedä miksi valitsin Indonesian. Se ajatus vain tuli ja jäi päähäni. Joku suurempi voima valitsi sen puolestani. Mikään muu iillä alkava maa ei tuntunut niin luontevalta. Joten sinne siis.

Tuon duon laulaja on myös Ilona. He ovat asuneet Irlannissa. Sovittiin, että pidämme yhteyttä. Oli mukava jutella kaimani kanssaan ja olen varma, että saan hyviä vinkkejä sitten Irlantiin mennessä, heillä on siellä paljon tuttavia. Uusiin ihmisiin on mahtava tutustua, tämä oli taas hyvä esimerkki siitä.

Olin viime yön töissä, joten tänään saan ihan luvan kanssa vain köllötellä peiton alla koko päivän ja kirjoittaa lisää. Menen myös ensi yöksi töihin. Ja sitä seuraavaksi. Nämä ovatkin ilmeisesti viimeiset yövuorot vähään aikaan, ainakin viikolla. Keskityn treenaamiseen ja siksi on hyvä nukkua yöllä.

Tajusin muutama päivä sitten, että minulla ja poikaystävälläni ei ole mitään yhteistä. Sellainenkin voi toimia, jos molemmat niin haluavat. Tässä tapauksessa sekään ei ole meillä yhteistä. Kun erosin vuosia sitten Käkkäräpäästä, niin sanoin, että minä kyllä haluan suomalaisen miehen. Ei sen suomalaisuuden takia, vaan koska pitää olla yhteinen kieli. Puhuminen on minulle niin tosi tärkeää, että ahdistaa paljon, jos ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi hyvin. Joskus sekään ei auta - vaikka kuinka saisi sanottua sen mitä haluaa, toinen ei ehkä sitä kuitenkaan ymmärrä. Huomaan olevani täsmälleen samassa tilanteessa. Mies on suomalainen, mutta puhumme siitä huolimatta täysin eri kieltä. Surullista.
   

Lisää joulua.

Parasta joulussa on kakku. Tarkemmin sanottuna se italialainen joulukakku. Pandoroa sai vielä viime jouluna täältä Suomestakin, nimittäin Lidlistä. Nyt ne tyhmät saksalaiset ovat päättäneet, ettei sitä tänä vuonna tule ollenkaan. Voi hevonperse. Pahoja kakkuja kyllä tulee, mutta ei tätä. Tämä on huutava vääryys! (Ja siksi nyt huudan.) Grrrrrh!

Noniin, nyt kun manaus on saatu pois sisuksista, voin keskittyä positiiviseen. Nimittäin minun joulukalenteriin! Sain siihen juuri tehtyä numerot. Tungin jo saamiani rullia lokeroihin ja totesin, että siitä tulee tosi hauska. Piti vielä tehdä sellainen "toisenlaisten tonttujen laatikko" noiden normilokeroiden lisäksi. Nauratti kyllä kovasti, ohjeeni olivat selvästi epäselvät.

Valitsin kalenteria suunnitellessani tarkoituksella ihan vain pienen lapun. Arvelin, ettei sen tarvitse niin erikoinen juttu olla. Kunhan nyt jotain ihanaa kirjoittaa omin sanoin niin, että yllätyn. Pieni lappu on osoittautunut yllättävän haastavaksi. Olen niiden "oikeaoppisten" lappusten lisäksi saanut muutamia isoja rullia ja yhden minipaketin. (Siksi siis tein sen tonttulaatikon, koska ne isot jutut eivät mahdu noihin pieniin lokeroihin.)

Tässä ohje niille, jotka asian parissa vielä tuskailevat:

1. Ota antamani paperi. (Jos olet sen hukannut / et ole sellaista saanut, niin leikkaa valkoisesta A4 arkista A6 kokoinen pala.)
2. Taiteile toinen puoli omin sanoin ja käsin ja tavoin. (Sisällön tulisi mahdollisesti liittyä minuun, sinuun ja jouluun. Jos ei onnistu, niin ainakin sen pitää olla jotain todella ihanaa.)
3. Taita paperi puoliksi. (Joten siitä tulee A7 - jos sellaista kokoa edes on. En ole varma kuinka pitkälle nuo numerot jatkuvat.)
4. Anna paperi minulle.

Minä sitten teen siitä rullan ja tungen valitsemaasi lokeroon. Toistaiseksi vapaana ovat numerot: (1), 4, 5, 10, 13, (16), 17, 19, 20, 21, 22 ja 23. Tuplabuukkaus on neuvoteltavissa, jos haluat jonkin tietyn numeron ja se onkin jo mennyt. Nyt ei sitten muuta kuin kynä ja luovuus heilumaan!
 

Plussia ja miinuksia.

Satunnaisia tapahtumia viimeisen viikon aikana, hyviä ja huonoja. Saat itse päättää kumpaan ryhmään kuuluvat.

Tuoli ja minä. Istuin kirjoittamassa uuteen pohdintavihkooni. Tuo vihko on aivan suunnattoman hieno keksintö, auttava ja toimiva työkalu. Viimein sain kaikki senhetkiset ajatukset kirjoitettua loppuun ja venyttelin tyytyväisenä. Kuului hirveä rusahdus, kun tuoli hajosi allani.

Aamukahvi ja minä. (Ja tähän väliin syvä huokaus.) Nautin tietynlaisen kahvini tietynlaisella kermalla. Ei mitään uutta. Tänä aamuna kermapurkki oli tosi tiukasti kiinni. Avitin avaamista hampailla, kuinkas muutenkaan. Paine pullautti noin mukillisen kermaa suoraan kaula-aukosta rinnoille, ja siitä se sitten valui näppärästi paidan alla navan kautta aina housuihin asti.

Rakkaus ja minä. Sain kuulla, että elämäni rakkaus, Onni Matias, ei enää ole täällä. Onni oli sairastunut vanhuuttaan ja jatkanut muille maille. Sillä oli hyvä elämä ja olen siksi iloinen, vaikka muuten kyllä itkettää. Minulla on joskus vieläkin kova ikävä. (Onni oli kissa.)

Joulu ja minä. Pomo tuli luokseni ja sanoi, että minulle olisi hommaa. Sain luvan rakentaa meidän työpaikalle joulun! Saan siis itse somistaa koko Keskuksen! Olen siitä jo ihan sekopäisen innoissani. En kyllä vielä tiedä mitä ja miten ja minne teen, mutta ei se mitään. Pää pursuaa jo jouluideoita. Ja taas on hyvä syy surffata netissä ja lukea joululehtiä. Tämä on paras aika vuodesta! (Helppo arvata, että tämä ei ollut miinus.)

Mies ja minä. Minulla on huonokäytöksinen poikaystävä. Lupausten ja aikataulujen pitäminen ei ole kaverin vahvuus. Ensin se otti päähän, mutta sitten tapahtui jotain. Jostain syystä tuo kaikki urpoilu vain vahvistaa sitä, mitä minä itse haluan. Ei sillä itsepäisellä tavalla, vaan sillä sellaisella määrätietoisella ja onnellisella. Asioiden selkeys iski. Aika mahtavaa. Eihän toisten toimintaan voi kuitenkaan vaikuttaa, joten ihan hyvä taas vaan keskittyä itseen. Unohdan sen aina, kun olen suhteessa. Tai unohdin sen aina ennen, mutta en enää.

Työ ja minä. Olen vastannut usein väärään aikaan. Eli sanon illalla huomenta ja aamulla hyvää iltaa. Nyt kuitenkin tein pohjat, onnistuin vastaamaan puhelimeen väärällä nimellä. Vastasin vahingossa vieressä istuvan työkaverin nimellä. En omallani. Joskus kyllä vedän itsenikin sanattomaksi.
   

Jouluajanlasku.

Kävin myös tänään luovuttamassa verta Kidutuskammiossa, ja sitten heti perään puskemassa liikkumattomia mittauslaitteita. Nyt meni hyvin, mutta eilinen vastaava reissu ei sujunut aivan ongelmitta. Ensin ei ollut oikeita kenkiä, joten piti käydä ne hakemassa. (Okei, asun naapurissa ja se oli hyvää verryttelyä edellispäivän kidutuksen jälkeen, mutta silti.) Kun viimein pääsin istumaan mittauslaitteeseen ja olin jo henkisesti valmistautunut ponnistukseen, sen 'Oletko valmis?' -kysymyksen sijaan poika sanoikin "Pitäisköhän tuolle tehdä ensin jotain...?" En tajunnut mistä on kyse, ennen kuin toinen poika tuli minua teippaamaan. Kyynärvarresta tursusi verta tupon läpi. Oho! En itse sitä edes huomannut. Tuppo vaidettiin ja teipattiin umpeen joka reunalta. Ainakaan ei valunut enää yli.

En tiedä onko tämä liikunnasta johtuva sivuoire, mutta vereni käyttäytyy nyt erilailla. Minä olen se, jonka sormesta on saanut runnomalla ja puristamalla nyhtää irti edes sitä pienen pientä tippaa kaikissa koulun testeissä. Nyt olen levittänyt punasolujani ympäri mittaustilaa, kun ikinä ne tupot eivät pidä, vaikka kättä painaisi kuinka kauan. Mittauspapereissakin on tummia tahroja, tosin minä itse en ole niihin saanut edes koskea. Mutta nyt voi sanoa, että on todellakin vuodatettu verta ja hikeä tämän tutkimuksen eteen.

Kirjoitin eilen, että se minun uusi 'karsi pois turha' -asenne toimii jo kavereissa ja kodissa. Totesin sitten myöhemmin, että se oli kyllä pötypuhetta. Alkoi taas ahdistaa, kun kaikki paikat on niin täynnä roinaa. Mukavia ja ihania juttuja pääasiassa, mutta silti. Niitä on liikaa. Niinpä aloitin joulusiivouksen keittiöstä. Päätin hommata sellaisia IKEAn pahvilaatikoita ja pakata pois silmistä kaiken sen, mitä en halua hävittää, mutta mitä en käytä nyt. Ne odottavat sitä unelmataloa. Tai muuten vain parempaa aikaa. Tai sitä hetkeä kun tuntuu, että haluan ne hävittää. Joka tapauksessa, koti tyhjenee. Tämä on osa sitä minun suurempaa suunnitelmaa.

Tosi monessa kirjassa sanotaan, että jos haluaa kaaoksen pois elämästään, kannattaa siivota. Hävittää kaiken turhan. Minun elämä on siistiytynyt huomattavasti sen jälkeen, kun aloitin tämän tyhjennysoperaation muutama vuosi sitten. Ihan hyvä silti tehdä tällaisia kertauksia, kun jostain syystä sitä tavaraa on taas tänne ilmaantunut. Hyvä asia on se, että kaikki ikävä ja turha ja ahdistava on pois. Tilalla on vain mukavia juttuja.

Tämä on siis yksi askel kohti täydellistä joulua. Toinen on tietysti joulukalenteri. Olen tekemässä sellaista. Rakensin tikkuaskeista tornintapaisen pötkön. Maalasin sen hopealla ja koristelen ehkä helmillä ja rautalangalla ja asioilla, joita en vielä tässä vaiheessa tiedä. Lokeroita on 23. Ajattelin, että sitten aattoaamuna voin avata jo yhden paketin. (Olen luottavainen, että saan enemmän kuin yhden lahjan.) Siitä tulee hieno, pyysin nimittäin ystäviäni ja työkavereita tekemään niihin luukut. En tiedä mitä on tiedossa, mutta se on tietysti koko idea. Minun ei kuulukaan tietää, ennen kuin sitten avaan luukun aamulla.

Aika monta yllätystä puuttuu vielä. Luukkutekstin tekeminen on kuulemma vaikeaa. Voihan se olla. Mutta ensimmäinen rulla aukeaa 1.12. Toivottavasti siihen mennessä on luovuus iskenyt viimetippalaisiinkin. Jos et ole vielä luukkua tehnyt, niin tämä on nyt hyvä muistutus. Jos en ole vielä sellaista sinulta pyytänyt, niin se on puhtaasti minun oma moka ja teen sen nyt! Voisitko tehdä minulle joulukalenteriin luukun? Kyseessä on ihan tavallinen valkoinen A6 kokoinen paperinpala (neljäsosa A4 arkista). Siihen voi kirjoittaa tai piirtää. Olisi hyvä, jos se liittyisi minuun ja sinuun ja jouluun, mutta se ei ole pakollista. Ainoa vaatimus on se, että luukun sisällön on oltava ihana, ja että minulle tulee sitä lukiessa hyvä mieli. Sillä tavalla päivä alkaa hyvin.
 

Taidetta.

Meidän työpaikalla valitaan uusi työsuojeluvaltuutettu, eli se joka puolustaa meitä tarpeen tullen pahaa pomoa vastaan. Tai siis puolustaisi, jos meillä sellainen olisi. Kuitenkin, minä tein vaaleja varten jo viikonloppuna hienon äänestyslaatikon, mistä sain jopa Facebookin kautta positiivista palautetta. Rakastan askartelua ja siksi tein sen mielelläni. Työkaveri palkkasi minut palkattomasti kampanjapäällikökseen näihin tuleviin vaaleihin. Ja koska minä rakastan askartelua, tein myös hänen kampanjamainosjulisteen mielelläni. Se ei kyllä ole valmis, vaikka puuhastelin sen parissa koko päivän. Eikä siitä todellakaan tule niin hieno, kuin mitä voisi valmistamisjan perusteella olettaa. Mutta keksin siihen muutamia juttuja mistä sitten itse innostuin. 

Kokeilin maalata tuon julisteen taustan yhden lehdestä leikatun kuvan jatkoksi. Joskus ala-asteella meidän piti tehdä niin. Leikata kuvasta palanen, liimata se paperille ja maalata se kaikki muu, mikä paperilta puuttui. Nyt sitä oli aivan sairaan siistiä tehdä ja hetken ajan se näytti onnistuvankin tosi hienosti. Itse mainoksen lopputulos saattaa olla hyvinkin lastentarhamainen, mutta voi taivas minkä inspiraation sain! En edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti maalannut peiteväreillä. Se oli aivan älyttömän mukavaa, minulla on oikeanlaista paperia ja oikeanlaiset värit ja muutama kelvollinen sivellinkin löytyi. Voi sitä riemun määrää, kun muistin, että tuollaistakin minä harrastan!

Kukaan ei voi oppia sellaista, jota hän ei ole valmistautunut oppimaan. (Emerson)

Yllätän itseni monesti ajattelemasta juuri niitä vääriä asioita. En minä osaa. Ei tästä mitään tule. Vaikka enhän minä sitä voi vielä siinä vaiheessa tietää, kun en ole yrittänyt. Eilenkin tein niin. Ihan viimeinen testi siellä Kidutuskammiossa - minun piti hypätä sellaisen mittaavan levyn päällä. Tuntui, ettei jalat kanna edes sinne levylle asti, kun pyörän päältä hoipertelin, joten nauroin ja sanoin juuri noin, että tästä nyt ei ainakaan tule mitään. Mutta arvaa mitä? Kyllä siitä tuli. Hyppäsin ihan ilmaan asti, vieläpä kaksi kertaa. Huohottaen ja varmasti huonommalla tuloksella kuin aikaisemmin, mutta silti. Kyllä siitä tuli jotain, nimittäin erittäin kelvollinen ja onnistunut suoritus. Eli se antitsemppaus siinä edelle oli vain täysin turhaa jo valmiiksi vähäisen energian tuhlausta. Ensi kerralla aion hurrata itselleni koko ajan.

Päästäksesi sinne, minne olet matkalla, sinun täytyy jatkaa matkaasi. (N.V. Peale)

Tämä on niin hyvin sanottu, ettei siihen ole lisättävää. Minulla on paljon haaveita ja haluja, mutta aika monet niistä jää silti juuri sellaisiksi - haaveiksi. Jossain vaiheessa tulee tuo eilisenkaltainen 'ei tästä mitään tule' -ajatus ja sitten matka tyssää siihen. Alan heti epäillä suuntaani. Muutan mieltäni. Ne sellaiset vaakamaiset jutut. Mutta nyt minulla on uusi tekniikka. Sovellan tätä 'karsi pois turha' -asennetta myös haaveisiin. (Kämppä ja kaverit on jo kokolailla hanskassa.) Teen siis selkeitä yhden sanan tavoitteita. Mielikuvamatkailen sitten niillä täytesanoilla, mutta ne pääjutut pitää olla selvät. Tähän mennessä selvät pääjutut ovat:

Meri.

Koti.

Kirja.

Eipä se tuon selvemmäksi enää mene. Paitsi jos ajattelee sen ajallisesti, niin tuo menee nyt vähän nurinpäin. Olkoon. Kyllä siitä jo pointin ymmärtää. Minulla on valmiina suunnitelma, minkä voi tiivistää noihin kolmeen sanaa. Ei huonosti ollenkaan.

  

10 000.

Katsokaa nyt ihmiset tuota lukua oikeassa laidassa. Kymppitonni meni rikki! Olen niin tosi ylpeä noin isosta numerosta! Ja noista kahdestatoista lukijastani, joiden on täytynyt lukea jokainen päivitykseni 2,3 kertaa. Tosifaneja. Ja tiedän, että ainakin yksi tilaa blogini sähköpostiin, ja se ei ymmärtääkseni tilastoja edes kaunistele. Nyt pitäisi kai sanoa jonkinlaisia ylistyssanoja. Olen vähän huono pitämään puheita (ja tuntisin oloni tosi typeräksi puhuessani tälle tyhjälle huoneelle), joten ohitan tämän tärkeän numeron vain sanomalla: Kiitos! Arvostan teitä kovasti.

Päiväni alkoi tänään kidutuksella. Ensi heräsin kuudelta, vaikka edellisenä aamuna pääsin samaan aikaan vasta töistä. Hieman oli vaikeuksia kipata unirytmi täysin päinvastaiseksi. Mutta kyllä se siitä. Syödä ei saanut eilisen alkuillan jälkeen, joten olin sekä väsynyt että nälkäinen. Raahauduin Kidutuskammioon, jossa ensin luovutin verta. Sitten alkoi testaus. Nämä ensimmäiset oikeat treenit suoritettiin valvotusti ja välimittauksilla. Joten raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, voimatreenasin liikkuvilla laitteilla, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, kestävyysurheilin polkemalla paikallani, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita ja luovutin vielä vähän lisää verta. Sitten viimein sain hoiperrella kotiin.

Ensimmäisten treenien jälkeen voin jo sanoa, ettei minusta tule kestävyysurheilijaa. Nuo voimajutut on paljon mukavempia, eikä syynä ole pelkästään mukana oleva superihana kiduttajapoika. Vaikka kyllä se tietysti auttaa. Tyyppi on koko ajan niin täysin rauhallinen ja lempeän kuuloinen, silloinkin kun huutaa. Itse asiassa, ei se kyllä minulle huutanut. Kannusti vain. Ilmeisesti kaveri muisti miten viime kerralla säikähdin, kun alkoivat mittauksissa minulle karjua. Jotenkin tuollaisen henkilön kanssa minun olisi helppoa treenata. Juuri tuolla tavalla minusta saa parhaan irti ja poika huomasi sen heti. Ehkä kaveri on siis oikealla alalla, vaikka en tarkkaan tiedä mikä se on. Jotain liikuntaan liittyvää kuitenkin.

Olen lukenut aika paljon. Siksi en ole kirjoittanut, en edes blogia. Sydänmagneetti oli helppo ja nopea, samoin Fish!, mutta tuo Sielun Sopimus on niin vahvaa tykitystä, että se vaatii jo ajattelua ja kunnon taukoja. Niinpä luen taas kevyttä Donna Leonia aina sinne väliin, tällä kertaa Ylimyksen kuolema vei ajatukset takaisin Venetsiaan. Ja sitten muistin, että omakin kirja pitää kirjoittaa. Minulla on enää vuoden loppuun saakka aikaa saada se valmiiksi, ensimmäinen versio siis. Vähiin käy aika ennen kuin loppuu. Yhtäkkiä onkin jo melkein joulukuu. Mietin, että pitäisikö minun kirjoittaa tänne enemmänkin noista kirjoista tulleita ajatuksia. Vähän niin kuin esseitä joskus koulussa. Mitä mieltä olette? Se olisi kai vähän kuin kirjasuositus. Tai varoitus.

Tämän päivän vietän pyjamassa, peiton alla. Läppäri on tässä sylissä, mutta päikkäritkään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Aika jees, sanoisin. Mukavaa viikkoa myös sinne!
   

Hyvä päätös.

Hirmu hyvin levänneenä on helppo hymyillä! Nyt hymyilyttää. Keittelin puuroa ja luin entisen koulukaverin blogia. Aurinko paistaa kellariinkin ja voi vitsi, kun on mukavaa! Tämä kaikki vain, koska pidin selkärangan eilen.

Meillä oli Salaseuran pikkujoulut. En ollut nukkunut yöllä kovin hyvin, joten ahdisti jo valmiiksi raahautua juhlimaan illalla. Olin superväsynyt ja tunsin syyllisyyttä jo etukäteen siitä, jos en mene. Tyypillistä. Sitten minä kotimatkalla tapasin pikaisesti Jannen ja siinä höpötellessä tulin siihen tulokseen, että ei minun ole pakko mennä sinne. (Se ei tullut niinkään hiipien oivalluksena - Janne taisi ihan suoraan sanoa, että ei ole pakko mennä sinne. Et vaan mene.) Juhlien pitäisi olla hauskaa! Jos ei halua mennä ja menee silti niin ei se hauskalta kuulosta. Se kuulostaa tosi pakkoiselta ja epähauskalta. 

Niinpä minä tein jotain itsekästä sen sijaan: en vain mennyt. Olo helpottui välittömästi ja sain nukuttua hyvin. Tänään aamulla luin uutta kirjaa ja siellä oli taas niin paljon sellaista tilanteeseen sopivaa. Kuten tämä:

Kun aloin rakastaa itseäni, vapautin itseni kaikesta,  joka ei ole hyväksi terveydelleni - ruuista, ihmisistä, asioista, tilanteista ja kaikesta, joka veti minua alas ja kauemmaksi itsestäni. Aluksi kutsuin tätä asennetta terveeksi itsekyydeksi. Nyt tiedän sen olevan rakkautta omaa itseä kohtaan.

Tuo on ilmeisesti pätkä Charlie Chaplinin puheesta. Koko juttu oli aika vaikuttava. Tuo minulla oli ajatuksena silloin, kun poistelin ihmisiä, jotka ja joiden seura teki kurjan mielen. Joskus on ihan käsittämätöntä ajatella, että on kestänyt näin pitkään tajuta, että kaikki se ahdistus, mitä olen vuosia sitten tuntenut, oli tosiaankin vain tunteita. Itse aiheutettua. Piti ensin kaivaa itselle se valtava monttu, ennen kuin pystyi alkaa kipuamaan sieltä pois. Näköjään yhä kompuroin ja olen nenälläni tuon tuosta, mutta kulkemani henkinen tie on nykyään paljon tasaisempi ja helpompi.

Tein aamulla sellaisen ammatinvalintatestin. Yleensä en niin ota todesta tuollaisten tuloksia (nimimerkillä 'henkinen ikä 16 vee') mutta tämän minä kyllä hyväksyn. Minulle sopivin ammatti on: Kirjailija.

Olet luova taivaanrannanmaalari, joka rakastaa vapautta. Tunnet itsesi kahlituksi, mikäli sinun on herättävä tiettyyn aikaan ja elettävä elämääsi kellokortin varassa. Vapaus työskennellä tarkoittaa kuitenkin sitä, että et pääse ammatistasi eroon oikein vapaa-ajallasikaan. Kestäthän sen, että ideat on pakko laittaa ylös vaikka kesken rentouttavan baari-illan? Toisia saattaa ärsyttää, kun tarkkailet ihmisiä vain saadaksesi heistä jotakin irti seuraavaan romaaniisi. Luovat työläiset joutuvat usein lihottamaan palkkapussiaan myös hanttihommilla. Olethan valmis käärimään hihasi myös siivouskeikkoja tai tiskaustöitä varten?

Jep, juuri noin se menee. Ilman vapautta ahdistaa paljon. Eikä ole ollenkaan ennenkuulumatonta, että istun baarissa kirjoittamassa muistiinpanoja ja tarkkailemassa ihmisiä. Nykyistä työtäni voi kai sanoa hanttihommaksi, alan jo sen verran hyvin osata. Ja minä tykkään tiskata. Että näin.

Joku laulaa virsiä pyykkituvalla. Se on tuossa seinän takana ja koska tämä ei ole asunto vaan kellari, meillä ei ole äänieristystä. Ilmastointikanavan avulla tuntuu, kuin täti veisaisi tuossa minun keittiössä. Näppärää. Hei niitä onkin kaksi. Laulavat vuorotellen. Wau.

   

Verikosto.

Työpäivä oli aivan järkyttävä. Maanantait on aina kiireisiä, mutta sitten kun ohjelmat menee nurin kaksi kertaa, ruuhka on aikas melkoinen. Onneksi asiakkaat olivat ymmärtäväisiä ja me tosi tehokkaita niillä välineillä, joita käytössä oli. Selvittiin kuin sissit. 

Ajattelin perustaa uuden tukiryhmän. "Iloa kyttääjämummojen elämään". Oikeastaan ei tarvitse olla edes kyttääjä, kunhan on mummo. Tai pappa. Tai muuten vain tylsistynyt vanhus. Ihan selvästi jotain on tehtävä. Ainakin minun naapurit tarvitsevat nyt henkistä tukea. Kävi nimittäin ilmi, että olen aiheuttanut kauhua ja pelkotiloja naapureissa! Huoltomies soitti päivällä, siis omaan puhelimeeni. Huoltoyhtiön linja oli käynyt  kuumana koko päivän, sillä naapurini olivat soitelleet huolestuneena. Syy oli yksinkertainen: upean underground-kotini somistettu ikkuna.

Olen vahvasti sitä mieltä, että juhlat ilman asiaankuuluvaa somistusta ei ole juhlat ollenkaan. Repeilin itsekseni, kun kävin tämän kuvan ottamassa, voin vain kuvitella niitä vapisevia ääni siellä luurissa ja naurua pidättelevää huoltomiestä siellä toisessa päässä. Sunnuntaina olin heikolla hapella, enkä jaksanut pestä tuota maalausta. Tänään pesin sen kyllä heti töiden jälkeen. Kunhan saan ikkunan tiivistettyä, niin kirjoitan siihen uuden viestin: 'Rakkautta ja valoa kaikille!' Ei tarvitse naapureiden sitten pelätä minua enää niin paljon. Aion myös kirjoittaa pahoittelukirjeen noihin oikeisiin rappukäytäviin. Ihan kaiken varalta.

Marrasmuu.

Marrasmuu on siis alkanut. En ole vielä tehnyt mitään erityistä muuta, mutta onhan tässä koko kuukausi aikaa. Se on jännä miten silloin, kun elämässä taas tapahtuu jotain kirjoittamisen arvoista, ei oikein koskaan ehdi siitä kirjoittaa. Eli se, että en päivitä blogia on siis vain merkki siitä, että minulla on elämä. Tai kiire. Höh. Kumosin juuri hyvän ajatuksen... Juu, elämästä se on merkki, ei muusta.

Meillä oli upeat Verikostojuhlat! Sehän siis tarkoittaa leffailtaa. Joka vuosi 5.11. on ehdottoman pakko katsoa leffa 'V niin kuin Verikosto'. Nyt viides päivä sattui lauantaille, joten höystettiin iltaa pukeutumalla mustaan, valkoiseen ja punaiseen. Tarjoilu ja sisustus oli myös punaista, valkoista ja mustaa. Hirmu hauskaa oli, sain (melkein) kaikki rakkaat ystävät samaan aikaan samaan tilaan. Kaikkialla oli kynttilöitä ja tunnelma hyvin verikostoinen.

Ilta jo alkoi hirvittävän pelottavasti. Vietiin Sanin kanssa roskat ulos ja takaisin tullessa olin saada sydänkohtauksen, sillä hurjan pelottavan näköinen Emma seisoi verenpunainen lyhtykynttilä kädessään eteisessä! Emma oli juuri ehtinyt sisään, ihmetteli auki olevaa ovea ja täysin tyhjää asuntoa. Sen täytyi olla joku pelottava juoni, kohta jotain hyökkää päälle... Sitten kuului ääniä ulkoa ja hetikohta veretseisauttava rääkäisy. Jotenkin en osannut odottaa, että tyhjä kotini ei olisikaan tyhjä.

Illan päätteeksi käytiin vielä Mällissä yhdellä. Se ei ollut aivan yhtä kammottavaa. Olin lievästi hämmentynyt, kun kotiinsa lähtevä Munapastamies sanoi, että siellä tiskillä on lahja minulle. Okei? Sitten töissä oleva baarimikko toi pienen lahjapaketin ja kysyi, että onko tämä sinulle? Siinä luki ilonalle, joten vastasin 'kyllä' ilman sen parempaa tietämystä. Paketti oli Mukavalta Mikolta. Sen sisällä oli kivi ja kirje. Piirretty kartta siitä paikasta, mistä kivi oli minulle tuotu. Italiasta, Civitavecchiasta. Aika mahtavaa. Olin kerrankin täysin sanaton.

Sellainen muutos tähän elämään myös on tullut, että minulla on nyt ihan oikea kiltti poikaystävä. Koeajalla, mutta kuitenkin. Se universumiboxi toimii oikeasti. Jo vaikka kuinka monta toivetta on toteutunut.
 

Kuulumisia.

En ole niinkään noiden aamuvuorojen ystävä. Lähinnä siksi, että täytyy herätä jo melkein neljältä, että ehtii ajoissa töihin. Olin kyllä henkisesti varautunut, että nämä kaksi vapaapäivää loppuvat säälimättömästi aamuvuoroon, mutta ihana pomo soitti ja vaihtoi vuorot. Minun tänään oleva vapaapäivä muuttui yövuoroksi, samoin seuraava aamuvuoro. Saan taas olla se taksiliikenteen ylivaltias isossa osassa Suomea. Olen jotenkin omituisen innostunut tästä.

Fyysisesti en ole ihan niin hyvässä kuosissa kuin henkisesti. Reidet otti vähän itseensä voimatestistä. Mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että ajan kanssa helpottaa. Jostain syystä tänään myös raakun kuin varis. Hieno puhelinääneni on kadonnut kokonaan. Ehkä huusin eilen liikaa, Söpöliini nimittäin vei minut JYPin peliin. Se oli taas aivan hillitön kokemus! Meillä oli paikat ihan jossain ylärivissä, sieltä näki aivan älyttömän hyvin. Koska käveleminen sujuu nyt jokseenkin vaivalloisesti ja rappuja on ihan turha edes yrittää kiivetä, voit uskoa että ne jääkiekkohallin sikakorkeat rappuset olivat aivan sairaan kivuliaat. Ihan sinne ylös asti.

Pääsin siis osalliseksi lihastutkimusta. Minua on tökitty neuloilla ja testattu. Maksimikestävyyden jälkeen testattiin kehon koostumus ja sitten maksimivoima. Minä olen nyt virallisesti läski, siitä on nyt mustaa valkoisella. Ensimmäinen voimatesti oli hämmentävä. Olin henkisesti valmistautunut antamaan kaikkeni. Kuulin sanan "Nyt!" ja painoin levyä minkä kintuista lähti. Jotain tällaista odotinkin. Sen sijaan minä en odottanut sitä, että testaajat alkavat huutamaan minulle kuin mielen köyhät. Oikeasti säikähdin sitä karjumista. ("Paina! Paina! Paina!" ja muita hyvää tarkoittavia kannustuksia.) Siihenkin kyllä tottuu, uskoisin niin. Hengitystä pitää opetella sitten reenatessa, se oli kaikista vaikeinta koko testissä.

Kaksi seuraavaa yötä tuo jännitystä elämääni, sillä tänään on ihan ensimmäinen yötyövuoro ypösen yksin. Ei pelota silti, olen tosi urhea nykyään. Ja seuraavahan menee jo konkarina.