Katsokaa nyt ihmiset tuota lukua oikeassa laidassa. Kymppitonni meni rikki! Olen niin tosi ylpeä noin isosta numerosta! Ja noista kahdestatoista lukijastani, joiden on täytynyt lukea jokainen päivitykseni 2,3 kertaa. Tosifaneja. Ja tiedän, että ainakin yksi tilaa blogini sähköpostiin, ja se ei ymmärtääkseni tilastoja edes kaunistele. Nyt pitäisi kai sanoa jonkinlaisia ylistyssanoja. Olen vähän huono pitämään puheita (ja tuntisin oloni tosi typeräksi puhuessani tälle tyhjälle huoneelle), joten ohitan tämän tärkeän numeron vain sanomalla: Kiitos! Arvostan teitä kovasti.
Päiväni alkoi tänään kidutuksella. Ensi heräsin kuudelta, vaikka edellisenä aamuna pääsin samaan aikaan vasta töistä. Hieman oli vaikeuksia kipata unirytmi täysin päinvastaiseksi. Mutta kyllä se siitä. Syödä ei saanut eilisen alkuillan jälkeen, joten olin sekä väsynyt että nälkäinen. Raahauduin Kidutuskammioon, jossa ensin luovutin verta. Sitten alkoi testaus. Nämä ensimmäiset oikeat treenit suoritettiin valvotusti ja välimittauksilla. Joten raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, voimatreenasin liikkuvilla laitteilla, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, kestävyysurheilin polkemalla paikallani, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita ja luovutin vielä vähän lisää verta. Sitten viimein sain hoiperrella kotiin.
Ensimmäisten treenien jälkeen voin jo sanoa, ettei minusta tule kestävyysurheilijaa. Nuo voimajutut on paljon mukavempia, eikä syynä ole pelkästään mukana oleva superihana kiduttajapoika. Vaikka kyllä se tietysti auttaa. Tyyppi on koko ajan niin täysin rauhallinen ja lempeän kuuloinen, silloinkin kun huutaa. Itse asiassa, ei se kyllä minulle huutanut. Kannusti vain. Ilmeisesti kaveri muisti miten viime kerralla säikähdin, kun alkoivat mittauksissa minulle karjua. Jotenkin tuollaisen henkilön kanssa minun olisi helppoa treenata. Juuri tuolla tavalla minusta saa parhaan irti ja poika huomasi sen heti. Ehkä kaveri on siis oikealla alalla, vaikka en tarkkaan tiedä mikä se on. Jotain liikuntaan liittyvää kuitenkin.
Olen lukenut aika paljon. Siksi en ole kirjoittanut, en edes blogia. Sydänmagneetti oli helppo ja nopea, samoin Fish!, mutta tuo Sielun Sopimus on niin vahvaa tykitystä, että se vaatii jo ajattelua ja kunnon taukoja. Niinpä luen taas kevyttä Donna Leonia aina sinne väliin, tällä kertaa Ylimyksen kuolema vei ajatukset takaisin Venetsiaan. Ja sitten muistin, että omakin kirja pitää kirjoittaa. Minulla on enää vuoden loppuun saakka aikaa saada se valmiiksi, ensimmäinen versio siis. Vähiin käy aika ennen kuin loppuu. Yhtäkkiä onkin jo melkein joulukuu. Mietin, että pitäisikö minun kirjoittaa tänne enemmänkin noista kirjoista tulleita ajatuksia. Vähän niin kuin esseitä joskus koulussa. Mitä mieltä olette? Se olisi kai vähän kuin kirjasuositus. Tai varoitus.
Tämän päivän vietän pyjamassa, peiton alla. Läppäri on tässä sylissä, mutta päikkäritkään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Aika jees, sanoisin. Mukavaa viikkoa myös sinne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti