Kirjoittamisesta.

Ahkeran pikkusikson innoittamana olen siis minäkin ahkeroitunut, koska eilen päätin, että tästä eteenpäin olen ahkera, piste. Käytännössä en ole kovin paljon vielä tehnyt, mutta tieto siitä, että koko persoona on nyt muuttunut ratkaisevasti, antaa jollain tavalla aivan uutta potkua koko elämään. Tämä on vähän sama kuin se, että olen harrastanut joogaa useita vuosia, vaikka käytännössä olen kokeillut sitä vasta kerran. Se on se ajatus, mikä on tärkeintä.

Tämän lisäksi minua inspiroi ompeleva ystäväni, joka tuli ja lainasi ompelukonettani. Tarkemmin sanottuna Krissu kävi luonani ompelemassa uskomattoman huolellisesti hirmu kauniin verhon. Löimme viisaat päämme yhteen ja lopputuloksena oli todella onnistunut piilosauma (jonka hän tietysti itse teki). Samalla minuun iski suunnaton ompeluhinku. Nyt kun kone ja kaikki ne tykötarpeet ovat tuossa ihan levällään, niin on suorastaan pakko kaivaa se sisäinen pikku martta esiin, ja antaa ompelukoneen vain laulaa. Toistaiseksi se on laulanut yhden jättityynyn ja avainnauhan. Voisin ottaa kuvia näytille näperryksistäni. Vähän niin kuin innostamaan itseäni lisätoimiin. Tosin nyt täytyy muistaa, että tämä ahkeruus on (onneksi) vienyt vähän tilaa siltä sisäiseltä pilkunviilaukselta. Toisin sanoen, ei kannata tsuumata liian lähelle.

Tämä elämän pohtiminen oli aluksi vähän ahdistavaa, en tuntenut itseäni kovinkaan onnistujaksi. Kun ensin kelasin kaikki väärät valinnat ja epäonnistuneet yritykset ja muutot ja miehet, niin pääsin jo hyvinkin syvälle synkkyyteen. Totesin taas, että tämä kirjoittaminen on kyllä sellainen henkireikä minulle. Ja koska en osaa kovin hyvin ilmaista itseäni suullisesti, niin kirjoittaminen auttaa myös jäsentämään asioita. Ja yleensä tulee niitä pelastavia oivalluksia, jotka sitten nostavat synkkyydestä. Kuten tälläkin kertaa.

Jos miettii että olen hakenut suuntaani pitkään, käynyt pari väärän alan koulutusta, tehnyt väärän alan töitä ja elänyt hyvinkin väärien miesten kanssa, niin yksi asia mikä on mennyt todella oikein, on kirjoittaminen. Aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Minulla oli pienenä monta kirjekaveria. Blogia olen kirjottanut yli kymmenen vuotta, tosin silloin aluksi sitä ei nimitetty blogiksi, vaan se oli nettipäiväkirja tai vastaava. Olen siis ahkerasti kirjoittanut tavalla tai toisella lähes koko elämäni ajan. Olisiko sittenkin niin, että tämä jos mikä on valmistanut minua sille oikealle uralle, kirjailijaksi? Että olen vahingossa ahkerasti harjoitellut sille oikealle alalle kaikki nämä vuodet. Kun asian kääntää nyt tällä tavalla, niin en minä niin kovin epäonnistunut olekaan. Itse asiassa olen suorastaan uranainen. Ja nyt yhtäkkiä menneet vuodet eivät tunnukaan ihan niin hukkaan heitetyiltä.
Aika jees.
 

Pikkusikso.

Näin unta, että olin ostamassa korkokenkiä ja romaninainen oli myymässä mattoa, jonka minun mummo oli tehnyt. Painajainen ei loppunut herätessä, sillä minun pitää ihan oikeasti ostaa korkokengät helmikuun juhliin. Ja pestä nuo mummon tekemät matot. Heräsin taas hirmu väsyneenä, ihan selvästi tekemättömät asiat vaivaavat mieltä.

Olen pari päivää viettänyt itsepohdiskelun aikaa. Syynä siihen on keinopikkusikson täysin puskista tullut statuspäivitys Facebookiin. Married. Että siis mitenkä? Hetken haukoin henkeä. Kauhistumisesta huolimatta olin tavattoman onnellinen. Yllätykset eivät vain ole se minun juttu. Joten otin taas happea hämmentyneenä.

Ihana keinopikkusiksoni halusi pienenä samat lelut kuin minulla oli. Ja samanlaisia vaatteita. Teki asioita perässä. Kaikkea sitä sellaista, mitä lapset tekevät, kun ihailevat vähän vanhempaa. Se oli imartelevaa ja on ollut ilo seurata sivusta miten tytöstä on kasvanut aikuinen. Vuosia sitten huomasin, että nyt sikso on saanut aikaan sellaisia asioita, joita minä halusin. Joita minä itse en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. Koulutus, työpaikka ja vaikka maailmalla asuminen. Minun haaveita seuraamalla pääsee näköjään pitkälle. (Ne olivat siis tietysti myös sikson haaveita.) Ja nyt sitten täällä kylmässä kellarissa yksin istuessani mietin, että mikä meni pieleen?

Kerran sikso kertoi tehneensä jotain suunnatonta (en enää muista mitä se oli, mutta se on tavallaan sivuseikka tässä yhteydessä) johon minä totesin, että hän on varmasti tosi lahjakas. Minun maailmassa lahjakkaat ihmiset pärjäävät ja saavuttavat. Hän vastasi: "Ei, minä olen ahkera."

Tuo lause pysäytti ja tulee mieleen aina tasaisin väliajoin. Miten suuri viisaus tuossa lauseessa onkaan! Minä tunnen monta "lahjakasta" tyyppiä, jotka eivät saa mitään aikaan. Ei lahjakkuus riitä, pitää olla myös ahkera. Mutta se ei ole sama asia toisin päin, ilman lahjakkuuttakin ahkeruus riittää. (Minusta sikso on kyllä myös lahjakas.) Huomasin, että nyt meidän osat ovat vaihtuneet. Minä olen se joka ihailee. Minä olen se joka haluaisin samoja asioita.

Minuun ehkä kasvatuksessa sisäänasennettu itsekriittisyys on ollut suurin este mille tahansa onnistumiselle. Mikään mitä teen, ei ole riittävän hyvää. Siis minulle. Toiset kyllä yleensä pitävät paljonkin. Minulla on sellainen periaate, että jos jotain tekee, se pitää tehdä kunnolla. Hyvä periaate sinänsä, mutta silloin ei saa vaatia täydellisyyttä. Koska se tie vie auttamatta pelkkiin epäonnistumisiin. Yksi tämän vuoden tavoitteistani on tehdä asiat loppuun. Minulla on lukematon määrä asioita kesken, koska ne eivät ole tarpeeksi hyviä, eikä siksi valmistu ehkä koskaan. Ahdistavuuden lisäksi tuollainen on hyvin ärsyttävää, myös läheisille. Siihen on saatava muutos.

Joten. (Ja taas jäin etsimään sitä täydellistä lopetusta.) Minä alan nyt pikkusikson innoittamana hyvin ahkeraksi. Ja lopetan ihan kaiken kriittisyyden. Saan paljon asioita aikaan ja olen erittäin tyytyväinen niihin sellaisenaan.

Paljon onnea ja rakkautta sinulle koko (isosikson) sydämestä, Tonja!
   

Suosikkeja.

Pitkästä aikaa avasin tietokoneen heti herättyäni, hain aamumukillisen kahvia, laitoin poppiksen soimaan ja aloitin blogin kirjoittamisen verrytelyksi, ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tämän jälkeen tietysti jatkan kirjaani ja kirjoitan suosikkikaupungistani Venetsiasta. Menen tänään kyllä töihin, mutta onneksi vasta iltavuoroon.

Iltavuorot ovat kivoja, koska halutessani voin käydä baarissa edellisenä iltana, ja silti olen ihan kykeneväinen töihin iltapäivällä. (Olettaen, ettei vedä ihan hirveää koomaa. Mitä en kyllä koskaan tee.) Silloin ehtii kirjoittaa koko aamun. Iltavuoroihin on myös kiva mennä, koska matkalla on jo hämärää. Talvi ja aurinko eivät oikein toimi, jos on minä. Puhelutkin ovat ihan erilaisia iltavuorossa. Ja siellä on telkkari, niin voin katsoa suosikkisaippuaani. 

Kävin viime perjantaina pyörähtämässä Popparissa. Työkaveri houkutteli mukaan jollekin keikalle. Popparissa on yleensä ihan hyviä keikkoja, ainakin minä olen käynyt vain hyvillä keikoilla, tai sitten siellä on tapahtunut muuta mukavaa ja erikoista, joten päätin lähteä mukaan. Kysyin vielä jonossa, että mikäs bändi täällä nyt olikaan ja sain vieressäni jonottavilta tyypeiltä hieman kyseenalaisia katseita. Bändi (tai oikeastaan tuo laulaja) oli Yona. Pidin kyllä kovasti. Tässä esimakua, jos joku on vielä yhtä tietämättön kuin minä olin.

Minua vähän hymyilytti se paikalla ollut katsojakunta. Pipoja kauluspaitojen kanssa. Tukkasipuleita miestakaraivoilla ja villatakkeja. Villasukkia. Väriyhdistelmiä, jotka eivät mitenkään sopineet yhteen. Puuhelmiä ja kasarityyppisiä silmälaseja. Onneksi minulla oli villamekko, niin edes jollain lailla upposin siihen joukkoon. Koko sali haisi hipille. Mutta tuo pukeutumistyyli - silloin kun se on aitoa, se on niin hienon näköistä! Itse en tuollaiseen pysty. Kokeilin kerran, mutta tuli vain se "halpa kopio" -fiilis. Minuun on sisäänrakennettu sellainen ominaisuus, että asun pitää edes jollain lailla sopia yhteen, minun päällä hippivaatteidenkin pitää edes sävyllisesti kohdata. Joten olen ehkä vähän kateellinen niille ihmisille, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä.

Tapasin tuolla keikalla myös pikaisesti entisen koulukaverini Villen (joka on yksi niistä aidoista tyypeistä, jotka saavat tuon tyylin näyttämään hyvältä) ja keikan jälkeen istuin vielä hetket Joonan kanssa Mällissä. Sitten tilasin Suosikkikuskin ja sain kyydin kotiin. Hyvä niin, pakkanen ja korkokengät eivät sovi yhteen.

Olen maininnut monta suosikkiani tänään. Ja tämä on minusta se, mitä positiivisuus tarkoittaa. Ainakin tämä on iso osa sitä. Ihmisillä on eri makuja, mutta ihan varmasti jokaisella on asioita, joista pitää enemmän. Omat suosikit. Ja sitten on niitä asioita, joista ei niinkään innostu, kuten minulla puput. Suosikit antavat oikeastaan aika hyvän kuvan siitä, mistä pitää, eli minkälainen ihminen on. Eikä tarvitse mollata, haukkua, väheksyä, tai muulla tavoin arvostella niiden vastakohtia, ja silti asia tulee ihan selväksi. On paljon parempi keskittyä asioiden positiivisiin puoliin. Silloin antaa itsestäkin paljon paremman kuvan.

Kummallisuuksia.

Jos minä jää börnislomalle, niin se ei johdu stressaavasta työstäni, vaan siitä, että jänis vainoaa minua! Ja tämä ei ole vitsi. Työpaikan lähellä asuu väijyvä pupu. Se odottelee työmatkan varrella ja hyökkää esiin aina silloin, kun vähiten olen siihen varautunut. Kuten eilen aamulla. Voi Jeesus miten säikähdin, en ole aikoihin tullut niin ripeästi loppumatkaa töihin. Se oli nyt jo melkein keskustassa asti, tullut siis joen yli kävelytietä pitkin minua vastaan. Sillalla oli jäljet. Se on selvästi nähnyt mistä suunnasta tulen. Ahdistavaa.

Toinen erikoisuus päivään oli vauva. Ihan oikea ihmisvauva oli vierailemassa minun kotona. Se oli hämmentävää, sekä äiti että lapsi nauroivat minulle. Mutta minä nyt en vain osaa vauvoja. Osaan muita juttuja. Tämä vauva kuitenkin oli hetken jopa minun sylissä. Ja juuri kun luulin, että nyt kyllä parku alkaa kun sitä vähän liikautin, niin se näytti kieltä ja alkoi hekottamaan. Ja tällä vauvalla on ihanat korvat. Toivottavasti niistä kasvaa hörökorvat, sillä malli oli juuri oikeanlainen sellaisille.

Päivän kruunasi vielä hotjooga, jossa kävin illalla. Työkaveri houkuteli minut mukaan. Toiselle työkaverille sanottiin, että se on hotjoogaa, koska me menemme sinne ja ollaan niin hottikset. Muutenhan se olisi ihan tavallista joogaa. Oikeasti se oli jotain ihan muuta, nimittäin erittäin kummallista. Ensimmäinen kertan ylipäätään mitään joogaa minulle, mutta sitten se vielä tapahtui lämmitetyssä huoneessa. Aluksi, kun makasin siellä lattialla pyyhkeen päällä, tuntui ihan samalta kuin kesällä Italiassa. Hurjan kuumaa ja kosteaa, ihan kuin olisi jossain biitsillä maannut. Mietin, että miksen minä siellä Italiassa pyllistellyt ja venyttellyt jäseniä hengityksen tahdissa. Se on lämpimässä terveellisempää. Joka tapauksessa, tuo hotjooga on aivan mahtavaa! Vain kerran meinasin pökertyä. Mihinkään ei sattunut, ei vähääkään, vaikka kalorit paloivat ilmeisesti erittäin paljon. Suosittelen.

Sitten vielä yksi kummallinen asia. (Jenny, jos luet tätä, niin älä lue tätä. Mennään nimittäin vaaleihin.) En kirjoita tästä aiheesta enää ennen itse vaaleja, mutta tämän vielä sanon. Minua nimittäin ihmettyttää ihan kamalasti nuo suomalaiset pelokkaat juntit. Kyllähän se vähän hymyilyttää, kun perusduunarit kannattavat nyt ihan innoissaan porvaria vain, koska eivät pidä toisen ehdokkaan puolisosta. Hei, oikeesti! Toinen typerä perustelu oli, että raha tulee rahan luokse. Juu, varmasti ihan totta, mutta ei se Niinistö sitä rahaa duunarilla tuo. Kolmas sanoi, että pitää valita kahdesta pahasta pienempi paha. Okei, hyväksyn. Mutta itse mieluummin äänestän jaloillani, kuin luovun omista näkemyksistään, jos kumpikaan ehdokkaista ei miellytä. Se on pienempi paha.

Ja nyt vapaapäivän viettoon. Parasta vapaapäivässä on se, ettei ole yhtään mitään tekemistä ja siihen on koko päivä aikaa. Liekö joku Nalle Puh -viisaus, mutta toimii.
 

Pohdintoja.

Palaan vielä siihen lukemaani kirjaan 'Ajattele myönteisesti'. Muutamat jutut siinä yhä mietityttävät. Kuten börnis ja sen sellainen. Tuo aihe on nykyään jotenkin aina läsnä. Jos ei itselläni, niin sitten läheisillä. Tai ainakin tuttavilla.

Kirjassa sanotaan, että iso stressi ei ole paha asia, se saa ihmisen toimimaan. Mutta kun stressi on riittävän lievää, se kärventää elimistöä vain niin vähän, ettei vaikutuksia edes huomaa. Silloin ei tule tarvetta muttaa mitään. Ja silloin stressi saa vain jatkua, joten ongelmat huomaa vasta sitten, kun on liian myöhäistä, ja ei kertakaikkiaan enää jaksa tehdä mitään asialle. Jotenkin tuttua.
Toimin itse ehdottomasti parhaiten pienen paineen alla. Minusta löytyy supervoimia silloin, kun tulee yllättävä tilanne ja on pakko painaa täysillä. Jaksa eläimen raivolla vaikka viikon, sellaisessa adrenaliinihuumassa. Tietysti sitten tipahdan, kun hommat on tehty, mutta se on kai ihan normaalia. Ei mitenkään erityisen suositeltavaa pitkäällä tähtäimellä, mutta tuollainen kyky pelastaa kyllä monesta pulasta.
Tämä nykyinen työni on täsmälleen tuolla huonolla tavalla kuluttavaa. Periaatteessa kaikki on ihan hyvin, mutta vähän stressaa ihan koko ajan. Muutama päivä putkeen ja huomaa olevansa aivan lopussa. Sitten vapaa meenee vain toipuessa ja kaikki se, mitä suunnitteli tekevänsä vapaapäivänä, jää tietysti tekemättä. Nimimerkillä 'Matot rullalla eteisessä odottamassa pesua jo yli kaksi kuukautta'.

Tunnollinen ja vastuuntuntoinen ihminen on sellainen, joka haluaa auttaa toista kantamaan taakkansa. Yleensä se ei onnistu ja seurauksena on riittämättömyyden tunteita ja syyllisyyttä siitä, ettei ole niin hyvä kuin haluaisi.

Minä olen ehdottomasti tunnollinen ihminen. Ja niissä tunnollisuudentuskissani usein pyörin. Nyt kävi niin, että ystäväni elämä kääntyi nurinpäin ja siitä hyvästä minäkin menin vähän tolaltani. Tuli kauhean ahdistava olo, kun en voinutkaan auttaa millään tavalla, vaikka kuinka halusin. Raahasin tuota pahaa oloa mukanani, vaikka asia ei mitenkään minuun liittynyt. Se vaikutti omaan ajatteluun jopa niin paljon, että olin melkein valmis luopumaan treffeistä ihanan jenkkifutiksenpelaajan kanssa. En ole kuitenkaan vielä luovuttanut ihan kokonaan, mutta silti. Oma ajatuksenjuoksu hämmentää joskus jopa minua.

Kirjassa oli myös jännä rottatesti. Miten lokeroon juustoa etsimään laitettu rotta oppii reitin, mutta jos juuston paikka vaihtuu, se osaa tilanteen muuttuessa heti etsiä uuden ratkaisun. Vastaavassa tilanteessa ihminen jää vain paikalleen miettimään mikä meni vikaan.

On parempi kysyä mitä kuin miksi. Uudessa tilanteessa eläin alkaa heti etsiä vaihtoehtoja, ihminen alkaa keksiä selityksiä sille miksi vanha ratkaisu ei enää toimi.

Niinhän ne sanoo, että ydintuhostakin selviää vain rotat. En tiedä johtuuko se tuosta niiden tilannetajusta. En kyllä tiedä ketä 'ne' ovat, tai onko väite edes totta. Sivuseikka.
Haluan lopettaa tämän avautumiseni tähän inspiroivaan lainaukseen:

Vain se, joka käsittelee ajatuksiaan kevyesti, on niiden herra. 
Ja vain ajatustensa herra ei ole niiden orja.
- Lin Yutang -
 

Kaikenlaista.

Minä olen nyt jotenkin aivan hämmentynyt tästä omasta kiinnostuksestani politiikkaan. Tämä on todellakin ensimmäinen kerta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotain erikoista on tekeillä ihan selvästi. Ainakin meillä on tällä kertaa hyvin kiinnostava ehdokas. Mies, jolla on pehmeät arvot ja mieletön kokemus. Minä olen yleensä muutenkin aina sen altavastaajan puolella, mutta niin kuin kaveri asian niin hienosti muotoili: "Äänestäisin Pekkaa vaikka Niinistö olisi homo." Ja sitä paitsi, nythän meillä on aivan ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada sairaan hyvännäköinen presidentin puoliso! (Hihii, oli niin pakko vetää vähän pinnallisuutta tähän mukaan.)

Käytiin Söpöliinin kanssa Ikeassa. Söpiksen piti hakea uuteen kotiinsa kaikenlaista. Minun piti hakea vanhaan kotiini vaaterekki. Toisin kävi. Kukaan tuskin yllättyy kun kerron, että minun lasku oli suurempi. Mutta nyt minulla on myös ehkä maailman hienoin lamppu! Sellainen kattolampun ja jalkalampun sekoitus, joka näyttää lähinnä ongelta. Mutta hyvällä tavalla. Tällainen se on. Lamppu on niin suuri, ettei se ensin mahtunut minun kellariin, mutta sitten kun tuo puolipallero tuli vavan päähän roikkumaan, niin se painui vähän kasaan. Tuossa sen nyt retkottaa hullunkurisen näköisenä päälläni. Ostin minä myös paljon muutakin tarpeellista, kuten Topin ja Ilpon. Topi vahtii minua tuossa vieressä, Ilpo muutti Emman luokse. (Ne ovat koiria.)

Keskussairaalan ylilääkäri soitti minulle eilen. On jotenkin hämmentävää, että sellainen kardiologi on kiinnostunut minun polvista. Aika paljon kaveria vissiin painostettiin, mutta soitti kuitekin. Ja nyt se on siis varmaa - ilonan reenailut loppu sitten siihen. Samalla loppui myös tipattomuus, sen verran vi***ti. Kiukkukännit helpotti, eikä edes harmita yhtään. Polvet ovat yhä pakkolomalla kaiken liikunnan suhteen. Huomenna aion kuitenkin uhmata käskyjä ja menen kokeilemaan hotjoogaa. On jo aikakin saada se uusi joogamatto käyttöön.

Viime yönä nukuin taas kaikki kolme tuntia, koska juuri uneen päästyäni sain viestin. Herään niihin aina, vaikka puhelin on äänettömällä. Ja sitten valvoin lähes aamuun. Kokkailin ja siivosin ja luin. Aamulla kyllä sitten väsytti yönkin edestä, kas kummaa. Niinpä ajattelin mennä nukkumaan ihan hetikohta. Pinnistelen tuohon seiskaan ja sitten matkaan höyhensaarille. Sonmoro!
 

Vaalisalaisuus.

Minä äänestin Pekka Haavistoa ja olen nyt hyvin iloinen. Kerron tämän siksi, koska radiossa sanottiin juuri, että ehdokkaan kannatus kasvaa, kun ihmiset kertovat julkisesti ketä äänestävät.
 

Itkua ja iloa.

Unettomuuden lisäksi jonkinlainen pelottava merkki lähestyvästä börniksestä on ihan selvästi se, että on kamalan paha olo, mutta ei silti pysty itkemään. Ainakin minulle, joka poraa jopa Kauniita ja rohkeita katsoessa. Oli painostava olo pitkään ja sitten yhtäkkiä tajusin, että perhana, minä olen taas ihan uupunut. Ilmeisesti se piti vain ymmärtää ja saada sanottua ääneen. Pelkästään sen kirjoittaminen, että ei jaksa, sai olon vähän helpottumaan.

Onneksi minulla on James. Oli tosi paha olo, joten laitoin Jamesille meilin ja pyysin kirjoittamaan minulle jotain ihanaa. Tarvitsin todellakin jotain ihanaa piristämään. James vastasi heti. Ja sitten minä itkin 15 minuuttia. James ei tiennyt mistä on kyse, mutta kirjoitti niin ihanasti takaisin, että hajosin siihen paikkaan ihan kokonaan. Ja sitten nukuin kuin tukki. Helpotti. Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Eilen oli toisenlainen päivä. Olin nukkunut paremmin, joten jaksoin töissä ihan eri tavalla. Kaiken kukkuraksi minä sain uuden pojan kuunteluun. On siis päästy siihen, että minä opetan uutta työntekijää. Huolestuttavaa. Mutta yllätyksekseni se oli aivan sairaan mukavaa! Päivä oli aivan mahdoton, sillä tuo poika vetää magneetin voimalla kaikki omituisimmat poikkeukset puoleensa. Kaiken lisäksi ohjelmat kaatuivat ja oltiin poikkeustilassa. Sissin lailla poika selvisi kaikista omituisista puheluista. Ja minäkin opin vaikka mitä uutta. Mutta niinhän se oikeasti on, että asian on oppinut vasta sitten, kun sen voi opettaa toiselle. Olin tosi ylpeä meistä molemmista.

Sitten käytiin Söpiksen kanssa syömässä ja näin pikaisesti Sania. Mukavaa molemmat. Oven takana odottanut lumilapio oli myös mukavaa, mutta sitten kotona sain puhelun tulevalta elämäni mieheltä. Käytiin illalla vielä esitreffeillä, eli kahvilla ja ajelulla, ja samalla pyörähdettiin morjestamassa Söpöliiniä (ja sen äitiä) pojan uudella asunnolla. Siellä on isosti remontti menossa.

Pyysin jo syksyllä Universumiboxilta kunnollista poikaystävää. Tilasin sellaisen myös Urhevasta. Määritin toiveeni täällä blogissa näin:

Se maailman ihanin poikaystävä ei missään nimessä polta, hän on minua nuorempi ja pidempi (eikä saa olla mikään naru), rehellinen ja kiltti (ja vähän tuhmakin), fiksu ja aito. Jenkkifutisharrastuksesta saa lisäpisteitä. Ja hörökorvista. Ai niin joo, tyypin pitää olla myös vapaa!

Kävin esitreffeillä pojan kanssa, joka on minua nuorempi, paljon suurempi, rehellinen ja kiltti (tuhmuusaste vielä epäselvää), ilmeisesti ihan fiksu ja ehdottoman aito. Sinkku. Pojulla on hörökorvat. Harrastaa jenkkifutista. Ja lupasi lopettaa tupakanpolton.

Morjens! Peli on niiiin menetetty minun osalta.
 

Universumiboxi.

Minullahan on se Universumiboxi. Siellä on pitkäaikaisia toiveita ja sitten on sellaisia pienempiä. Joku aika sitten toivoin, että Söpöliini pärjäisi tentissään tosi hyvin. Viikko sen jälkein sain viestin, että "Se sinun boxi toimii!" Söpis oli saanut 1000/1000 pistettä! Joku aika sitten laitoin toiveen itselleni: Haluan yllättävän lahjan yllättävältä taholta.

Tänään tulin kotiin ja kellarini oven takana oli upouusi Fiskarsin lumilapio, sellainen leveä. Tuijotin sitä kysymysmerkkinä, arvelin sen vain unohtuneen, koska lumityöt oli taas tehty. Menin sisälle ja huomasin, että postiluukusta oli pudotettu lappu: 

"Huom! Toin sulle tohon ulos lapion niin ei tartte lumessa rämpiä, jos me ei aina heti keretä rappusia puhistaa. T: huoltomies"

Nauratti ihan kamalasti, koska en ole koskaan olettanutkaan, että pojat kävisivät mun rappusia puhdistamassa ennen kuin lähden tarpomaan aamuvuoroon klo 5. Ja sitten vasta ihan myöhällä illalla tajusin, että voi vitsi! Tätähän minä olin just toivonutkin Universumiboxilta. Yllättävä lahja ja todellakin yllättävä taho!

   

Kirja.

Työkaveri antoi minulle kirjan "Ajattele myönteisesti". Se ei ollut vihje, vaan luultavasti sellainen 'tuo-siitä-tykkää-kuitenkin'-lahja. Ja kyllä tykkäsinkin. Keijo Tahkokallio kirjoittaa avaimia muutokseen helpolla ja selkeällä tavalla. Sellainen hirmu nopea ja hyvätuulinen kirja luettavaksi. Tässä muutama kirjan sivuilta alkunsa saanut ajatusketju.

Me elämme negatiivisessa kulttuurissa. Minua se on ottanut päähän aina. Se on se, mitä ennen sanoin suomalaisuudeksi, mutta nyt ymmärsin sen olevankin osa koko tätä länsimaista kulttuuria. Vika ei siis ole meissä suomalaisissa. Varmaankin juuri tämän takia minua kiehtoo itämainen kulttuuri, ja alkuperäiskansojen opit. Ymmärsin yhden tarinan myötä, että vaikka kuinka ajattelen positiivisesti, minun lähtökohta ajatteluun on negatiivinen. Sillä positiivisuudella vain koitan sitä paikata. Oletuksena on jotain negatiivista, minkä sitten yritän positiivisuudella peitota. Miten ihmeessä sellaisesta geeneissä ja kasvatuksessa sisään syöpyneestä ajattelusta voi päästä eroon? Kauhistuin, koska en keksi mitään tapaa.

Tuossa kirjassa oli myös hyviä rentoutumiskikkoja meillä ressaajille. Kirjailija käyttää esimerkkeissään jousiampujia, varmaankin koska laji ilmeisesti vaatii niin suunnatonta keskittymisestä. Joka tapauksessa, jousiampujat sanovat, että 'Ahdistus on se, millä täytetään hetkien nyt ja sitten väliin jäävä aika'. Eli toisin sanoen, jos keskittyy, ei ahdista. Tämä selittää tosi paljon minun elämästäni. Ennen olin ahdistunut aivan jatkuvasti. Mutta silloin en myöskään tiennyt mitä haluan. Joten en ollut keskittynyt mihinkään tiettyyn. Nykyään kirjoitan paljon ja siihen keskityn. Ahdistaa vähemmän. Omiin kokemuksiin pohjaten voin sanoa, että tuossa on jotain perää.

"Loppujen lopuksi on aivan samantekevää mihin keskittyy, kunhan vain keskittyy; seurauksena on aina rentoutuminen."

On vaikea saada unta jos tietää, että pitää herätä aikaisin. Mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin valvoo. Silloin päässä on tuhat asiaa, eikä mihinkään niistä silti oikeasti keskity. Ei pysty, koska väsyttääkin. Ja ärsyttää, kun pitäisi jo nukkua. Kirjan vinkki oli, että keskittyy tekemiseen kokonaisuutena. Siis ei niihin tiettyihin ajatuksiin, vaan ajatteluun itseensä, ja omien aistien toimintaan. Ihminen voi keskittyä vain yhteen asiaan ja aistiin kerralla. Testasin sitä myös käytännössä. Kävelin töihin ja hoin itselleni kokemiani asioita kokonaisuutena. Kuulemista, kuulemista, näkemistä, kuulemista, tuntemista, kuulemista, näkemistä, näkemistä, jne. Ärsykkeet tulivat kyllä perille ja en törmäillyt mihinkään, mutta koko keho oli paljon rennompi, kun pääsin perille. Ilmeisesti myös uni tulee tuolla tavalla välittömästi. Jos haluaa nopeasti rauhoittaa mielen, niin tuo on se konsti.

Vasta sen jälkeen, kun olemme päättäneet mitä haluamme, voimme käyttää positiivista ajattelua avuksi päämäärämme saavuttamiseen.

Taas päästiin tähän. Pitää tietää mitä haluaa. Olen ollut vähän hukassa muutaman päivän. Petyin ihmisiin ja huomasin, että jotain on nyt pielessä. Elämä on aaltoliikettä ja nyt on selvästi ollut se aallonpohja lähellä. Ensin ajattelin, että työ on vienyt minulta mehut. Nämä ovat uupumisen oireita. Se on varmaankin totta, mutta minun pitäisi kyllä jo osata päästä näistä fiiliksistä eroon. Olen harjoitellut tätä niin paljon. Kirjassa puhuttiin näennäispositiivisuudesta. Siitä että luulee tekevänsä oikein, kun tekee myönteisiä asioita, vaikka seuraus olisi sitten negatiivinen. Tai että ei uskalla sanoa ei, koska ajattelee sen olevan negatiivista, vaikka itse asiassa se ein sanominen toisi positiivisen lopputuloksen. Kirjan mukaan ongelmat alkavat silloin, kun ajattelemme ja toimimme näennäispositiivisesti, mutta luulemme olevamme positiivisia ihan oikeasti. Niinkö minä olen tehnyt? Ainakin autan kun pyydetään, teen kaikki tarjotut lisävuorot, tuskin koskaan kieltäydyn mistään, vaikka ei huvittaisi. Niin, eihän se ole ollenkaan positiivista, kun sen noin sanoo. Kieltäytyminen on vaikeaa. Sain ystävältä linkin, jossa on tilanteeseen täydellisesti sopiva kuva. Ehkä tuo kiteyttää elämäni nyt. Olen siellä mukavuusalueella.

Kirjassa puhutaan myös samasta asiasta, kuin Salaisuudessa. Siitä, että mitä ikinä haluaa, se pitää visualisoida mielessään etukäteen. Tuntea jo saavuttaneensa sen. Huomasin, että tuonkin kanssa minulla on vaikeuksia. En ole koskaan ollut fantasian ystävä, vaan tykästyn aina realistisiin juttuihin. Tätäkin pitää harjoitella.

Lisäksi Keijo kirjoitaa paljon lasten kasvatuksesta (aihe, jonka kohderyhmään en kuulu) ja uupumuksesta (aihe, joka osuus hyvinkin lähelle). Mutta nyt tuntuu, että olen itsekin taas aivan lapsen kengissä ja kaikki tämä ajattelu uuvuttaa. Eli nuo olkoon ihan uuden päivän aiheita. Tänään koitan harjoitella tätä keskittymistä.
 

Voihan tammikuu.

Vuosi alkoi kovin nihkeästi. En tiedä miksi, mitään kurjaa ei ole tapahtunut. Kuten jo kerroin, ilmoittauduin joogakurssille. Kävin töissä. Kävin treeneissä. Hajotin polvet, jotka sitten saivat pelikiellon noin viikoksi ja siksi jouduin perumaan myös odottamani joogakurssin. Kiroilin. Kirjoitin kirjaa. Opiskelin rakkautta. Kirjoitin prinsessasadun. Mylläsin asunnon uuteen uskoon. Otin kiharia. 

Muulta osin elämä on ollut tavallista. Siis sitä normaalien ihmisten tavallista, sellaisella 'pesin tänään jääkaapin'-tyylillä. (Pesin ihan oikeasti, kun pitää jollain konstilla yrittää pysyä hereillä kahdeksaan.) Työvuorot ovat olleet haastavia. Kun menee kuuteen töihin, kello soittaa neljältä. Ja jostain syystä tänään heräsin kahdelta. Siksi vähän luomi painaa. Joka tapauksessa, blogia en kirjoittanut. Piti saada rauhassa ajatella.

Ja sitä olenkin tehnyt, pohdiskellut. Se on tosi helppoa, kun kävelee töihin ja takaisin 40 min suuntaansa. Jää aika tuumailla. Ennen tein tuumailua varten ajattelenkkejä. Otin jonkin pulman ja ratkoin sen päässäni siinä kävellessä. Olipa asia minkälainen tahansa, aina siihen kävellessä ratkaisu löytyi. Se ilmeisesti liittyy jotenkin aivoihin ja verenkiertoon ja siihen, että huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin. En tiedä. Nykyään ei tarvitsen ajattelenkkeillä, kun on nämä työmatkat sitä varten. Olen vahvasti harkinnut jonkinlaisen nauhottimen hankkimista, koska yleensä olen perillä jo unohtanut puolet hyvistä ideoista ja ajatuksista.

Tänä aamuna mietin tätä talvea. Kun viimeksi eilen ponnekkaasti totesin, että minä vihaan lunta! Viha on ehkä voimakkaampi sana kuin itse perkele. Talvi on minun kiroukseni, vaikka kuinka siihen koittaisin asennoitua positiivisesti. On 35 vuotta huonoja kokemuksia tiukasti muistissa. Siihen kiteytyy koko talvinen suomalaisuus, kylmyyttä ja negatiivisuutta. Siis minulle. Koko Suomi tarpoo lumessa ja tuiskussa, palelee pakkasessa liian vähissä vaatteissa ja ajattelee, että "V***u mitä p***aa!" Ei ihme, että ilmapiiri on vähän synkkä. (Tiedän, ettei kaikki niin ajattele. Mutta aika moni kuitenkin.)

Tällä kertaa minä olin se, joka tarpoi pakkasessa keskellä yötä. Aamuvuoroon herätys ja tyhjän kaupungin läpi kävely. Tänään kuitenkin katselin ilolla sitä hankea ja kuuntelin, kuinka kengän alla narskui. Kaikkialla kimalteli, aivan kuin timangimeressä! Se oli niin hienon näköistä, etten melkein edes huomannut, että unohdin villasukat. En minä lunta vihaa! En ollenkaan. Ja jos nyt yhä tuota voimasanaa käyttää, niin se on kylmä jota minä vihaan. Ja talven kirkkautta. Sitä ei onneksi yöllä ole, mutta töissä päivällä ikkunasta tuleva valo alkoi jo kivistää otsaa ja silmissä liikkui laikut. (Se tarkoittaa, että migreeni on tulollaan. Se vihjaili, että teeppä pienikin virhe nyt niin jopa täräytän. Onneksi valoilmiö oli jo kadonnut, kun kävelin kotiin.) 

Vaikka yö oli kaunis, olen yhä sitä mieltä, että olisin onnellisempi maassa, jossa ei ole kylmää tai hangesta heijastuvaa kirkkautta. En malta odottaa maaliskuuhun, sillä sitten pääsen edes hetkeksi täältä pois. Niin joo, minä ostin lennot Geneveen.

    

Vuoden ensimmäinen.

Upeaa tätä vuotta! Alkaneelle vuodelle on jo muutamia haasteita, joiden avulla olen muotoillut itselleni selkeitä tavoitteita. En siis tee lupauksia. Minulla on vain näitä juttuja, joita pyrin tekemään.

Aloitan joogan. Myös minä olen harrastanut joogaa ajatuksen tasolla jo muutaman vuoden. Nyt sitten harrastukseni sai konkreettista tulta alleen, sillä Joulupukki toi minulle joogamaton ja minä ilmoittauduin alkeiskurssille. Olen aika kankea tyyppi, joten tästä tulee mielenkiintoista.

Minulla on tämä henkisyys ollut vahvasti mukana jo useamman kuukauden. No, oikeastaan useamman vuoden. Mutta tuo viime vuoden Reiki-viritys tyrkkäsi minua aikamoisen askeleen eteenpäin. Sitä kautta löytyi jos minkälaisia puolia itsestä. Tuo jooga tietysti tukee sitä, on hyvä saada keho mukaan tähän vallitsevaan ajattelun henkisyyteen. Mutta tämä on siis yksi asia, jota tulen vahvistamaan tänä vuonna.

Helmikuussa on tiedossa isot juhlat. Sain pukukoodillisen kutsun: frakki, juhlamekko. Pelottavaa. Mutta koska kutsun lähetti ihana Mentorini, en voi mitenkään työntää nyt päätäni pensaaseen. Joten huomenna menen kihartamaan hiukseni. Viime viikolla jo sovitin viittä iltapukua ja oletettavasti ostan niistä yhden. Minulla on reilu kuukausi aikaa opetella kävelemään korkokengillä, huoltaa kynnet ja hankkia juhlapuvun alle vaadittavat alusasut. Pitää vielä matkustaa Helsinkiin. Ja kaikesta tästä huolimatta yritän nauttia, se olkoon lahjani Mentorilleni. Varmaan arvasitkin, että yksi vuoden tavoitteista on siis löytää sisäinen tyttö. Ja elää juhlamekossa, edes yksi päivä.

Yritän myös tehdä keskeneräiset asiat loppuun ja olla hiiltymättä asiakkaisiin. 50 % onnistui vuoden ensimmäisenä työpäivänä, sillä sain kuulokkeideni sarvet viimein valmiiksi. Luureissa täytyy olla joku merkki, että jokainen tunnistaa omansa ja minä aloitin oman merkkini tekemistä jo puoli vuotta sitten. Hiiltymistä en kuitenkaan onnistunut heti estämään, sillä joskus vain käy niin, että asiakkaan mielipaha tarttuu. Harvemmin kuitenkin, onneksi.

Sellainen uutuus vielä tähän vuoteen, että olen höyrähtänyt Bollywoodiin. Vuosi sitten se oli ooppera, tänä vuonna tämä. Lainasin työkaverilta elokuvan Saawariya ja sen musiikkia olen nyt kuunnellut. Leffan lavasteet ovat aivan käsittämättömän hienot, ja kun tuota musiikkia kuntelee tarpeeksi, siihen jää koukkuun. Tässä suosikkibiisini. Varmaankin menee syksylle uuden harrastuksen aloittaminen, mutta tiedän, että kaupungissani voi harrasta Bollywood-tanssia. Olen kokeillut kerran ja se oli hauskaa. Niin hauskaa, että aloitan sen varmasti, nyt kun tähän musiikkiinkin olen näin pahoin koukkuuntunut.

Mitäs sinä ajattelit tehdä?