Kirja.

Työkaveri antoi minulle kirjan "Ajattele myönteisesti". Se ei ollut vihje, vaan luultavasti sellainen 'tuo-siitä-tykkää-kuitenkin'-lahja. Ja kyllä tykkäsinkin. Keijo Tahkokallio kirjoittaa avaimia muutokseen helpolla ja selkeällä tavalla. Sellainen hirmu nopea ja hyvätuulinen kirja luettavaksi. Tässä muutama kirjan sivuilta alkunsa saanut ajatusketju.

Me elämme negatiivisessa kulttuurissa. Minua se on ottanut päähän aina. Se on se, mitä ennen sanoin suomalaisuudeksi, mutta nyt ymmärsin sen olevankin osa koko tätä länsimaista kulttuuria. Vika ei siis ole meissä suomalaisissa. Varmaankin juuri tämän takia minua kiehtoo itämainen kulttuuri, ja alkuperäiskansojen opit. Ymmärsin yhden tarinan myötä, että vaikka kuinka ajattelen positiivisesti, minun lähtökohta ajatteluun on negatiivinen. Sillä positiivisuudella vain koitan sitä paikata. Oletuksena on jotain negatiivista, minkä sitten yritän positiivisuudella peitota. Miten ihmeessä sellaisesta geeneissä ja kasvatuksessa sisään syöpyneestä ajattelusta voi päästä eroon? Kauhistuin, koska en keksi mitään tapaa.

Tuossa kirjassa oli myös hyviä rentoutumiskikkoja meillä ressaajille. Kirjailija käyttää esimerkkeissään jousiampujia, varmaankin koska laji ilmeisesti vaatii niin suunnatonta keskittymisestä. Joka tapauksessa, jousiampujat sanovat, että 'Ahdistus on se, millä täytetään hetkien nyt ja sitten väliin jäävä aika'. Eli toisin sanoen, jos keskittyy, ei ahdista. Tämä selittää tosi paljon minun elämästäni. Ennen olin ahdistunut aivan jatkuvasti. Mutta silloin en myöskään tiennyt mitä haluan. Joten en ollut keskittynyt mihinkään tiettyyn. Nykyään kirjoitan paljon ja siihen keskityn. Ahdistaa vähemmän. Omiin kokemuksiin pohjaten voin sanoa, että tuossa on jotain perää.

"Loppujen lopuksi on aivan samantekevää mihin keskittyy, kunhan vain keskittyy; seurauksena on aina rentoutuminen."

On vaikea saada unta jos tietää, että pitää herätä aikaisin. Mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin valvoo. Silloin päässä on tuhat asiaa, eikä mihinkään niistä silti oikeasti keskity. Ei pysty, koska väsyttääkin. Ja ärsyttää, kun pitäisi jo nukkua. Kirjan vinkki oli, että keskittyy tekemiseen kokonaisuutena. Siis ei niihin tiettyihin ajatuksiin, vaan ajatteluun itseensä, ja omien aistien toimintaan. Ihminen voi keskittyä vain yhteen asiaan ja aistiin kerralla. Testasin sitä myös käytännössä. Kävelin töihin ja hoin itselleni kokemiani asioita kokonaisuutena. Kuulemista, kuulemista, näkemistä, kuulemista, tuntemista, kuulemista, näkemistä, näkemistä, jne. Ärsykkeet tulivat kyllä perille ja en törmäillyt mihinkään, mutta koko keho oli paljon rennompi, kun pääsin perille. Ilmeisesti myös uni tulee tuolla tavalla välittömästi. Jos haluaa nopeasti rauhoittaa mielen, niin tuo on se konsti.

Vasta sen jälkeen, kun olemme päättäneet mitä haluamme, voimme käyttää positiivista ajattelua avuksi päämäärämme saavuttamiseen.

Taas päästiin tähän. Pitää tietää mitä haluaa. Olen ollut vähän hukassa muutaman päivän. Petyin ihmisiin ja huomasin, että jotain on nyt pielessä. Elämä on aaltoliikettä ja nyt on selvästi ollut se aallonpohja lähellä. Ensin ajattelin, että työ on vienyt minulta mehut. Nämä ovat uupumisen oireita. Se on varmaankin totta, mutta minun pitäisi kyllä jo osata päästä näistä fiiliksistä eroon. Olen harjoitellut tätä niin paljon. Kirjassa puhuttiin näennäispositiivisuudesta. Siitä että luulee tekevänsä oikein, kun tekee myönteisiä asioita, vaikka seuraus olisi sitten negatiivinen. Tai että ei uskalla sanoa ei, koska ajattelee sen olevan negatiivista, vaikka itse asiassa se ein sanominen toisi positiivisen lopputuloksen. Kirjan mukaan ongelmat alkavat silloin, kun ajattelemme ja toimimme näennäispositiivisesti, mutta luulemme olevamme positiivisia ihan oikeasti. Niinkö minä olen tehnyt? Ainakin autan kun pyydetään, teen kaikki tarjotut lisävuorot, tuskin koskaan kieltäydyn mistään, vaikka ei huvittaisi. Niin, eihän se ole ollenkaan positiivista, kun sen noin sanoo. Kieltäytyminen on vaikeaa. Sain ystävältä linkin, jossa on tilanteeseen täydellisesti sopiva kuva. Ehkä tuo kiteyttää elämäni nyt. Olen siellä mukavuusalueella.

Kirjassa puhutaan myös samasta asiasta, kuin Salaisuudessa. Siitä, että mitä ikinä haluaa, se pitää visualisoida mielessään etukäteen. Tuntea jo saavuttaneensa sen. Huomasin, että tuonkin kanssa minulla on vaikeuksia. En ole koskaan ollut fantasian ystävä, vaan tykästyn aina realistisiin juttuihin. Tätäkin pitää harjoitella.

Lisäksi Keijo kirjoitaa paljon lasten kasvatuksesta (aihe, jonka kohderyhmään en kuulu) ja uupumuksesta (aihe, joka osuus hyvinkin lähelle). Mutta nyt tuntuu, että olen itsekin taas aivan lapsen kengissä ja kaikki tämä ajattelu uuvuttaa. Eli nuo olkoon ihan uuden päivän aiheita. Tänään koitan harjoitella tätä keskittymistä.