Kirjoittamisesta.

Ahkeran pikkusikson innoittamana olen siis minäkin ahkeroitunut, koska eilen päätin, että tästä eteenpäin olen ahkera, piste. Käytännössä en ole kovin paljon vielä tehnyt, mutta tieto siitä, että koko persoona on nyt muuttunut ratkaisevasti, antaa jollain tavalla aivan uutta potkua koko elämään. Tämä on vähän sama kuin se, että olen harrastanut joogaa useita vuosia, vaikka käytännössä olen kokeillut sitä vasta kerran. Se on se ajatus, mikä on tärkeintä.

Tämän lisäksi minua inspiroi ompeleva ystäväni, joka tuli ja lainasi ompelukonettani. Tarkemmin sanottuna Krissu kävi luonani ompelemassa uskomattoman huolellisesti hirmu kauniin verhon. Löimme viisaat päämme yhteen ja lopputuloksena oli todella onnistunut piilosauma (jonka hän tietysti itse teki). Samalla minuun iski suunnaton ompeluhinku. Nyt kun kone ja kaikki ne tykötarpeet ovat tuossa ihan levällään, niin on suorastaan pakko kaivaa se sisäinen pikku martta esiin, ja antaa ompelukoneen vain laulaa. Toistaiseksi se on laulanut yhden jättityynyn ja avainnauhan. Voisin ottaa kuvia näytille näperryksistäni. Vähän niin kuin innostamaan itseäni lisätoimiin. Tosin nyt täytyy muistaa, että tämä ahkeruus on (onneksi) vienyt vähän tilaa siltä sisäiseltä pilkunviilaukselta. Toisin sanoen, ei kannata tsuumata liian lähelle.

Tämä elämän pohtiminen oli aluksi vähän ahdistavaa, en tuntenut itseäni kovinkaan onnistujaksi. Kun ensin kelasin kaikki väärät valinnat ja epäonnistuneet yritykset ja muutot ja miehet, niin pääsin jo hyvinkin syvälle synkkyyteen. Totesin taas, että tämä kirjoittaminen on kyllä sellainen henkireikä minulle. Ja koska en osaa kovin hyvin ilmaista itseäni suullisesti, niin kirjoittaminen auttaa myös jäsentämään asioita. Ja yleensä tulee niitä pelastavia oivalluksia, jotka sitten nostavat synkkyydestä. Kuten tälläkin kertaa.

Jos miettii että olen hakenut suuntaani pitkään, käynyt pari väärän alan koulutusta, tehnyt väärän alan töitä ja elänyt hyvinkin väärien miesten kanssa, niin yksi asia mikä on mennyt todella oikein, on kirjoittaminen. Aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Minulla oli pienenä monta kirjekaveria. Blogia olen kirjottanut yli kymmenen vuotta, tosin silloin aluksi sitä ei nimitetty blogiksi, vaan se oli nettipäiväkirja tai vastaava. Olen siis ahkerasti kirjoittanut tavalla tai toisella lähes koko elämäni ajan. Olisiko sittenkin niin, että tämä jos mikä on valmistanut minua sille oikealle uralle, kirjailijaksi? Että olen vahingossa ahkerasti harjoitellut sille oikealle alalle kaikki nämä vuodet. Kun asian kääntää nyt tällä tavalla, niin en minä niin kovin epäonnistunut olekaan. Itse asiassa olen suorastaan uranainen. Ja nyt yhtäkkiä menneet vuodet eivät tunnukaan ihan niin hukkaan heitetyiltä.
Aika jees.