Pikkukisu ja pahat kollit.

Sain aivan yllättäen pienen kissan lainaan. Minikokoinen kisu tuli isolla tilataksilla talon pihaan, josta kävin sen hakemassa. Koko matkan se oli jutellut kuskille mukavia, mutta kellariin päästyään rauhoittui heti ja meni piiloon. Hetken jo epäilin, etten näe koko otusta enää, mutta kyllä se sitten kuitenkin uskaltautui vähän tutustumaan ja evästämään. Lyhyt hoitoaika meni oikein mukavasti, tosin minun silmät olivat aamulla allergian lähmäämät. Mutta ei kuitenkaan niin paljon, että kieltäytyisin seuraavasta hoitovisiitistä.

Jenkkifutiksenpelaajani tuli viimein takaisin reissustaan. Olen odottanut jo kuukauden unelmatreffejä. Nyt tuntuu siltä, että saan odottaa niitä elämäni tappiin asti... Reissun päältä oli löytynyt jokin romanssi. Voin kertoa, että nyt kyllä vi***taa. Vajosin jopa niin alas, että otin Nappisilmään yhteyttä. Tässä oli tietysti takana se vanha totuus, että minkä tahansa surun saa poistettua nopeimmin kunnon panolla, tai vetämällä perseet. (Koska typerehtimällä perspektiivi asioihin muuttuu.) Seuraavana päivänä oli mentävä töihin, joten ryyppääminen oli pois laskuista. Ikäväkseni Nappisilmäkin seurustelee nykyään (vaikka eipä tuo kaveria ole ennenkään estänyt), joten päätin vain syödä suklaata. Paljon.

Hengitä syvään.
Hyvä ilma sisään, nuuh!
Paha ilma ulos, puuh!
Kyllä tämä tästä.

Tammikuu oli perkelettä, mutta onneksi tänään on jo helmikuu.