Leffa.

Sain muutama päivä sitten lahjaksi tämän leffan. En ollut siitä koskaan kuullutkaan, mutta minusta Matt Damon on ihan hyvä näyttelijä, joten katsoin sen avoimin mielin. Kaveri on sellainen aidonoloinen, eikä mikään kiiltokuvapoika. Upeat eriparia olevat silmät. Pidin Bourne-leffoista, ja myös tässä elokuvassa on hetkiä, jotka tuntuvat niin aidoilta, että aivan kuin nuo ihmiset todellakin vain puhuisivat keskenään sen mitä sylki suuhun tuo. Sellainen aitoudentunne ei onnistu monelta näyttelijältä. Se on juuri sitä, minkä vastakohtaa Salkkarit taidokkaasti edustaa.

Avointa mieltä tuo elokuva kyllä vaatikin ihan käsikirjoituksellisesti, mutta jos ei anna yliluonnollisuuksien ja "enkeleiden" vaivata, niin tuo leffa on oikeastaan aika hyvä. Tietysti jäin taas miettimään elämää ja kaiken merkitystä tuon elokuvan innoittamana. JOS haluaisi hetkellisesti leikkiä ajatuksella, että jokin tuollainen olisi totta, niin tuo ajatus on oikeastaan aika lohdullinen.

Leikitään nyt ajatuksella. Maailmankaikkeudella on suunnitelma. Sellainen suurempi kuva paremmasta maailmasta, jota päin mennään. Joillakin meistä on siihen liittyen suurempi osa kuin toisilla. Ja sitten on näitä ihme hiippareita, jotka muokkaavat meidän ihmisten toimintaa tuon suuren suunnitelman mukaiseksi. Pienesti ajateltuna ihmiset saavat elää ja puuhastella mitä haluavat, mutta sitten sellaisiin tärkeisiin asioihin liittyen olemme täysin ulkoisen vallan armoilla.

Selvänäkijä sanoi minulle puolitoista vuotta sitten, että minä tulen tekemään upeita asioita. Urakortti oli suurin mahdollinen, ja henkisyyden korkein kortti oli minussa itsessäni. Tuo on kyllä aivan helvetin hyvä tulevaisuuden ennuste, jos sellaiseen haluaa uskoa. Kun miettii minun elämää viimeisen vuoden ajalta taaksepäin... Ihan selvästi tuollaiset hiipparit ovat käyneet suolaamassa minun tapahtumia. Enkä tarkoita nyt sitä energisoivaa elämän suolaa, vaan sitä joka ei maistu hyvältä kahvissa. Olen tavannut kolme mukavaa poikaa ja aina jostain mystisestä syystä juttu ei ole saanut tulta alleen. Ja nyt kun ihastuin täysin jenkkifutiksenpelaajaan, niin kappas kun hänen reitilleen osui heti joku matkaromanssi. Kyllähän se kyrsii, mutta entä jos se onkin tarkoitettu niin? Entä jos minun ei kuulukaan löytää ketään tähän elämänvaiheeseen, sillä minun varalle on jotain suurempaa odottamassa? Ehkä minun kuuluu tehdä nyt jotain tärkeää! Olen aivan varma, että jos minä olisin nyt suhteessa, jättäisin sen tärkeän tekemättä. Tekisin ihan muita juttuja sen ihanan pojan kanssa. Sellainen minä olen, unohdan itseni, kun rakastun silmittömästi. Tai siis sellainen olin. Yritän kovasti oppia siitä pois.

Onhan tämä naurettavaa ajatella näin. Minä kirjoitan nyt oman elämäni käänteistä typerän keksityn elokuvan mukaan. Mutta tuo typerä keksitty elokuva on ensimmäinen asia, joka sai minut tuntemaan jotain positiivista. Joten ei arvostelua, kiitos. Kaiken lisäksi tuo typerä keksitty elokuva selittäisi myös täydellisesti sen, miksi sekosin siihen jenkkifutiksenpelaajaan niin totaalisesti, vaikka yhtään mitään ei ehtinyt tapahtui. Se tunne oli niin voimakas, täysin käsittämätöntä minulle. Yksi lyhyt hetki sotki ihan koko kaiken. Ja koska tuntee niin voimakkaasti pienetkin asiat, niin tuollainen suuri tunne on kerta kaikkiaan mykistävää.

Tuo elokuvan naispääosan esittäjä on aivan mielettömän kaunis. Ja hänellä on aivan ihana nauru. Kaikista maailman nauruista minä haluaisin juuri tuollaisen. (Nyt sinun pitää katsoa tuo leffa ihan vain, että kuulet täydellisen naurun.) Huomasin muuten, että Mattilla on vähän hörökorvat. Ei tarpeeksi, mutta ihan OK silti.

Hyvää viikonloppua!