Bunkkeri.

Taas lennähti joku lappu lattialle heti aamusta. Haluaisin sanoa, että ei minun kellari oikeasti ole niin kaaoksessa, että lappuja vain lentelee tuon tuosta. Mutta kyllä se on, ainakin toisinaan. Minulla on aina tarkoitus saada kaikki se kaaos hallituksi, ja melko hyvin saankin, aika usein. Mutta heti jos ote lipsuu, kaaos valloittaa joka paikan. Minä hyvin harvoin heitän asioita roskiin pohtimatta ensin niiden merkitystä tai mahdollista tulevaa käyttöä ja tarvetta. Ja se tarkoittaa, että oikeasti vain siirrän kaaosta paikasta toiseen. Siksi lappujakin lentelee pinkkoja siirrellessä. Ja siksi monessa paikassa on monia asioita.

Vaikka haluaminen voikin olla vaikeaa, eniten kärsivät ne, jotka eivät tiedä mitä haluavat.

Tuo lattialle lentänyt päivän viisaus tulee jostain TV-sarjasta. Minun on aina ollut kamalan vaikea sanoa yksi tietty asia, jonka haluaa. Osittain koska en osaa päättää, mutta ehkä myös siksi, että mieli muuttuu usein. Ja se haluamattomuus on tehnyt elämästä aika ajoin vaikeaa. Kyse ei ole siitä, että olisin niin tyytyväinen siihen mitä on, ettei tarvitse haluta lisää. Se olisikin helppoa. Ei, kyse on siitä, etten ole tunnistanut sitä ahdistuksen aiheuttajaa. Haluan aivan hirvittävästi jotain. Sen jonkin määrittäminen vain on ollut vaikeaa. Yksi haluamisen kestosuosikki on kuitenkin aina ollut koti. Ei niinkään mikään tietty paikka, mutta se sellainen turvallinen kotoisan kodikas tunne. Tunsin sen Venetsiassa. Ja tunnen sen täällä kellarissani.

Tämä kellari on kyllä ihmeellinen paikka, ihan jo siis rakenteellisesti. Melkein kaikilla tuntemillani ihmisillä on paljon kaappeja ja varasto. Minulla on yksi vaatekaappiseinä. Sinne kyllä mahtuu yllättävän paljon kaikenlaista, mutta se täyttyi jo pelkästään niistä vaatteista. Kaikki mitä tänne on tuotu, on tuotu tänne. Auttamattomasti esille, sillä minkäänlaista vinttikomeroa minulla ei ole. Aluksi se oli ongelma. Olen pienestä asti ollut melkoinen hamsteri, joten ensin tänne muuttaminen oli sekä pelottavaa että työlästä. Onnistuin kuitenkin tyhjentämään kaiken ylimääräisen tavaran, tai ainakin järjestämään asiat niin, ettei esillä olevat tavarat ahdista niin paljon. Sitten mummo kuoli ja asunto täyttyi taas kaikesta mahdollisesta. Ja kesästä asti olen jälleen kerran käynyt läpi laatikoita ja tavaroita, miettinyt mihin ne laitan, mitä niille teen, vai teenkö. Olen onneksi jo voiton puolella.

Ahtaanpaikankammoiset eivät kellarissani pärjää. Jenkkifutiksenpelaaja on sellainen, eikä uskaltanut käydä täällä sisällä kuin kerran. Sai traumoja panssarilasi-ikkunoista ja jumiutuneesta ovesta. Se nauratti kyllä melkoisesti. Hän nimitti tätä kotiani bunkkeriksi (mutta kodikkaasti sisustetuksi sellaiseksi). Ehkä tuo nimitys ei olekaan niin väärä, kuin ensin ajattelin. Bunkkeri on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle ja se on kiinteä puolustusrakennelma, jota käytetään sodassa. Tämä maanalainen luolani on toiminut hienosti suojapaikkanani elämän taisteluissa. Enkä keksi mitään toista paikkaa, jossa voisi näin upealla tavalla yhdistää työn, asumisen, puuhastelun, urheilun ja taiteen. Nyt kun mietin asiaa - tämä kellari on kyllä pelastukseni. 

Mutta takaisin siihen haluamiseen. Jos jotain ei osaa, sitä pitää opetella. Ajattelin nyt harjoitella haluamista. Aion haluta joka päivä jotain selkeää ja helpostin määriteltävää. Ihan sama saanko sen vai en, mutta minun on päätettävä joku konkreettinen asia, jonka haluan. Harjoittelen siis samalla päättämistä.

Tänään minä haluan valon uuteen lamppuuni.