Muulta osin elämä on ollut tavallista. Siis sitä normaalien ihmisten tavallista, sellaisella 'pesin tänään jääkaapin'-tyylillä. (Pesin ihan oikeasti, kun pitää jollain konstilla yrittää pysyä hereillä kahdeksaan.) Työvuorot ovat olleet haastavia. Kun menee kuuteen töihin, kello soittaa neljältä. Ja jostain syystä tänään heräsin kahdelta. Siksi vähän luomi painaa. Joka tapauksessa, blogia en kirjoittanut. Piti saada rauhassa ajatella.
Ja sitä olenkin tehnyt, pohdiskellut. Se on tosi helppoa, kun kävelee töihin ja takaisin 40 min suuntaansa. Jää aika tuumailla. Ennen tein tuumailua varten ajattelenkkejä. Otin jonkin pulman ja ratkoin sen päässäni siinä kävellessä. Olipa asia minkälainen tahansa, aina siihen kävellessä ratkaisu löytyi. Se ilmeisesti liittyy jotenkin aivoihin ja verenkiertoon ja siihen, että huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin. En tiedä. Nykyään ei tarvitsen ajattelenkkeillä, kun on nämä työmatkat sitä varten. Olen vahvasti harkinnut jonkinlaisen nauhottimen hankkimista, koska yleensä olen perillä jo unohtanut puolet hyvistä ideoista ja ajatuksista.
Tänä aamuna mietin tätä talvea. Kun viimeksi eilen ponnekkaasti totesin, että minä vihaan lunta! Viha on ehkä voimakkaampi sana kuin itse perkele. Talvi on minun kiroukseni, vaikka kuinka siihen koittaisin asennoitua positiivisesti. On 35 vuotta huonoja kokemuksia tiukasti muistissa. Siihen kiteytyy koko talvinen suomalaisuus, kylmyyttä ja negatiivisuutta. Siis minulle. Koko Suomi tarpoo lumessa ja tuiskussa, palelee pakkasessa liian vähissä vaatteissa ja ajattelee, että "V***u mitä p***aa!" Ei ihme, että ilmapiiri on vähän synkkä. (Tiedän, ettei kaikki niin ajattele. Mutta aika moni kuitenkin.)
Tällä kertaa minä olin se, joka tarpoi pakkasessa keskellä yötä. Aamuvuoroon herätys ja tyhjän kaupungin läpi kävely. Tänään kuitenkin katselin ilolla sitä hankea ja kuuntelin, kuinka kengän alla narskui. Kaikkialla kimalteli, aivan kuin timangimeressä! Se oli niin hienon näköistä, etten melkein edes huomannut, että unohdin villasukat. En minä lunta vihaa! En ollenkaan. Ja jos nyt yhä tuota voimasanaa käyttää, niin se on kylmä jota minä vihaan. Ja talven kirkkautta. Sitä ei onneksi yöllä ole, mutta töissä päivällä ikkunasta tuleva valo alkoi jo kivistää otsaa ja silmissä liikkui laikut. (Se tarkoittaa, että migreeni on tulollaan. Se vihjaili, että teeppä pienikin virhe nyt niin jopa täräytän. Onneksi valoilmiö oli jo kadonnut, kun kävelin kotiin.)
Ja sitä olenkin tehnyt, pohdiskellut. Se on tosi helppoa, kun kävelee töihin ja takaisin 40 min suuntaansa. Jää aika tuumailla. Ennen tein tuumailua varten ajattelenkkejä. Otin jonkin pulman ja ratkoin sen päässäni siinä kävellessä. Olipa asia minkälainen tahansa, aina siihen kävellessä ratkaisu löytyi. Se ilmeisesti liittyy jotenkin aivoihin ja verenkiertoon ja siihen, että huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin. En tiedä. Nykyään ei tarvitsen ajattelenkkeillä, kun on nämä työmatkat sitä varten. Olen vahvasti harkinnut jonkinlaisen nauhottimen hankkimista, koska yleensä olen perillä jo unohtanut puolet hyvistä ideoista ja ajatuksista.
Tänä aamuna mietin tätä talvea. Kun viimeksi eilen ponnekkaasti totesin, että minä vihaan lunta! Viha on ehkä voimakkaampi sana kuin itse perkele. Talvi on minun kiroukseni, vaikka kuinka siihen koittaisin asennoitua positiivisesti. On 35 vuotta huonoja kokemuksia tiukasti muistissa. Siihen kiteytyy koko talvinen suomalaisuus, kylmyyttä ja negatiivisuutta. Siis minulle. Koko Suomi tarpoo lumessa ja tuiskussa, palelee pakkasessa liian vähissä vaatteissa ja ajattelee, että "V***u mitä p***aa!" Ei ihme, että ilmapiiri on vähän synkkä. (Tiedän, ettei kaikki niin ajattele. Mutta aika moni kuitenkin.)
Tällä kertaa minä olin se, joka tarpoi pakkasessa keskellä yötä. Aamuvuoroon herätys ja tyhjän kaupungin läpi kävely. Tänään kuitenkin katselin ilolla sitä hankea ja kuuntelin, kuinka kengän alla narskui. Kaikkialla kimalteli, aivan kuin timangimeressä! Se oli niin hienon näköistä, etten melkein edes huomannut, että unohdin villasukat. En minä lunta vihaa! En ollenkaan. Ja jos nyt yhä tuota voimasanaa käyttää, niin se on kylmä jota minä vihaan. Ja talven kirkkautta. Sitä ei onneksi yöllä ole, mutta töissä päivällä ikkunasta tuleva valo alkoi jo kivistää otsaa ja silmissä liikkui laikut. (Se tarkoittaa, että migreeni on tulollaan. Se vihjaili, että teeppä pienikin virhe nyt niin jopa täräytän. Onneksi valoilmiö oli jo kadonnut, kun kävelin kotiin.)
Vaikka yö oli kaunis, olen yhä sitä mieltä, että olisin onnellisempi maassa, jossa ei ole kylmää tai hangesta heijastuvaa kirkkautta. En malta odottaa maaliskuuhun, sillä sitten pääsen edes hetkeksi täältä pois. Niin joo, minä ostin lennot Geneveen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti