Elämäni värit.

Olen melkein muistanut luopua joka päivä jostain. Se sellainen turha ja ruma alkaa jo loppua, koska mätin kaiken kirppiskuormaan. Joten täytyy siirtyä niihin asioihin, jotka ovat kivoja ja nättejä, mutta joita en välttämättä tarvitse. Ajattelin poistaa seuraavaksi värikkäitä asioita. Jätän kotiini vain valkoiset ja harmaat ja ehkä ruskean sävyt. Kankaiset asiat on helposti vaihdettu vaaleisiin, ja aika monet asiat voi myös maalata. Jopa liian värikkäät kirjat voi päällystää uudella vaalealla päällisellä. Minulla oli joskus melkein 10 vuotta sitten sellainen haave, että haluan kokonaan valkoisen kodin. En tiedä miksi, mutta se oli hyvä haave. Kuitenkin värit aina harhauttavat minut. Jos näen jotain kirkasta ja kaunista, niin hetikohta jo kiljun että "iiihaanaaaa!" ja juoksen kassalle. Mutta ei enää. Minulla on uusi systeemi. Ostan vain tarpeellista. Aina, kun käpälä tarttuu johonkin sellaiseen joka on ihan pakko saada, niin minä esitän itselleni kolme kysymystä:

1) Onko se valkoinen?
2) Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin?
3) Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä?

Jos saan kolme kyllää, niin tulee vielä yksi jatkokysymys:

4) Mistä olet valmis luopumaan saadaksesi tämän?

Jos kaikesta tästä huolimatta vielä haluan kyseisen asian, ja olen sen itselleni osannut perustella tarpeeksi hyvin, niin sitten saan siirtyä kassalle. Mutta aika paljon vähemmän olen ostellut, ihme juttu.

Olen kuunnellut koko aamun Dingoa. Mikä lie taas viirasi päätä. Mutta on se vain omituista, kuinka ne biisien sanat löytyvät jostain alitajunnasta, vaikka niitä ei kuulisi koskaan missään. Niin järjettömän suuria tunteita niissä biiseissä on. Iho menee vieläkin kananlihalle, kun aurinko laskee selkäsi taa, tai kun kuljen autiosaarta pistoolisankarina. Mietin, että ehkä tuosta samasta syystä minä harhaannun niistä väreistäkin. Dingon vuoksi. Jos on kasvanut 80-luvulla niiden kaikkien kammottavien kirjavuuksien ja sifonkihuivien keskellä, niin myös se sellainen värien järjetön rakastaminen voi ihan hyvin tulla sieltä alitajunnasta. Huolestuttavaa.