Ajatuksissasi on nyt pohjaa laajempaakin menestystä ajatellen eikä nyt ole syytä piilottaa kynttilää yhtään minnekään. Anna aatosten lentää ja tee myös jotain asioiden eteen.
Teen teen, heti kun toivun tekevän kuntoon. Tänään en vielä pysty. Enkä ehkä huomennakaan. Katsellaan uudestaan sitten kun tulee seuraava suosikkipäiväni maanantai. Silloin olen elämäni vedossa. Nyt en ole. Takana on taas niin hikinen yö, että ei mitään järkeä. Piti keskellä yötä nousta vaihtamaan vaatteet, kun olin aivan läpimärkä. Tämä oli jo kolmas vetinen yö. Voisi jo helpottaa.
Halusin katsoa jonkin mukavan leffan, joten valitsin pitkästä aikaa Amélien. Herätti paljon tunteita. Muistin kun näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran. Olin kaverin kanssa kaupungilla ja ehdotin hänelle ihan yhtäkkiä, että mennään katsomaan tämä leffateatteriin. Kaveri katsoi minua kummastellen ja sanoi: "Mutta et sinä tykkää käydä elokuvissa." No en niin, mutta nyt tuntuu siltä. "Etkä sinä edes tykkää elokuvista, joissa ei puhuta englantia." No en niin. Mutta nyt voisin kokeilla. Kaveri hämmentyi niin paljon, että suostui.
Tuo kaikki on ihan totta. En tykkää käydä elokuvissa, koska siellä on häiritseviä muita ihmisiä, ja se koripalloilija tulee aina minun eteen istumaan. Sen lisäksi äänet on yleensä aivan kamalan kovalla ja siellä on kylmä. Mutta toisinaan käyn. Harvoin, mutta silti. Ja sekin on totta, että katson mieluiten englantia puhuvia leffoja. Se taas johtuu siitä, että minä harvoin maltan pysyä paikallani koko leffan ajan. (Leffateatterissa tietysti istun paikallani loppuun saakka.) Sitten, kun menen puuhastelemaan jotain, niin kuuntelen elokuvan loppuun. Ja koska en osaa esimerkiksi ranskaa, niin harvemmin ranskankielisiä leffoja katson.
Tällä kertaa nukahdin puolivälissä, mutta se alku ehti jo muistuttaa minua monesta jutusta. Tuo leffa teki minuun jotenkin tosi voimakkaan vaikutuksen silloin, kun se tuli. Tunnistin niin paljon itseäni tuosta arasta ja ujosta tytöstä. Ja sitten toisaalta ihailin ja halusin olla samanlainen, koska oli niin paljon eroa. Muistan, kuinka myöhemmin Italiassa asuessani suunnittelin tulevaa kotiani. Sitä jonka hommaisin sitten, kun joskus tulen takaisin Suomeen. Listasin mitä asioita tarvitsen ja mitä jo on. Koti on aina se juttu, jonka pitää olla kunnossa. (Ja yleensä ei siltikään ole.) Halusin sellaisen samanlaisen punaisen keittiön kuin Améliella on. Ne laatat menevät niin jännästi.
Tulin vähän surulliseksi. Niin paljon haaveita jäänyt toteutumatta. Mihin se aika on mennyt? Mitä minä olen tehnyt? En ainakaan sitä mitä haluan. Samalla tuli suunnaton koti-ikävä Italiaan. Niihin aikoihin ja paikkoihin. Ja Hanna-ystävää, josta en ole kuullut mitään ihan kamalan pitkään aikaan. Samalla tuli mieleeni omituisia synkkiä ajatuksia. Ja sitten ikävöin ystävääni Irlannissa.
Ehkä tälläkin oli tarkoitus. Että sairastun näin kovasti ja joudun miettimään juttuja. Pysähtymään ja ajattelemaan. Koko kesä on taas mennyt vain mennessä. Parannellessa kehoa mielikin lepää. Ainiin, löytyi nimi tälle taudille. Se oli RSV. Oli kiva huomata, että tämä usean päivän tuska onkin oikeasti vain lievää. (Tai sitten minä en ole aikuinen.)
Tällainen upea lause tuli taas vastaan: The EARTH without ART is just EH.
Minä haluan löytää sen tyypin, joka olin Italiassa. Sen herkän taiteilijan. Ei se voi kamalan kaukana olla. Se on vain jossain piilossa. Se on tosi hyvä tyyppi. Aina, kun alan tekemään mitä muut sanoo, minä hukkaan sen. Niin... Mitä tästä opimme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti