Ei saa leikkiä tulella.

Välillä minä kyllä yllätän itsenikin tällä uskomattomalla näppäryydellä. Vai onko joku teistä tehnyt niin, että polttaa itseään vatsaan sytyttäessään kynttilää? Minä onnistuin tekemään juuri sillä tavalla aivan hetki sitten. Sytytin kynttilän, puhalsin tulitikun, hehkuva tulitikun pää tipahti puhalluksen voimasta avonaisesta kauluksesta tissien väliin, jatkoi matkaansa yhä alemmas ja lopulta poltti reiän mahaani. Kyllä. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Niitä näitä.

Perjantaina oli vuorossa Pikkarit, Päikkärit ja Läksärit. Joona ja Sani lähtee reissuun ihan pian, joten heillä oli sen kunniaksi pikkujoulut, päiväkännit ja läksiäisjuhlat. Tietysti ei ole ollenkaan hyvä asia, että lähtevät niin kauas niin pitkäksi aikaa, mutta suomalaisilla on taipumus juhlia mitä tahansa, oli se mukavaa tai ei. Näiden kirjoitusten perusteella voisi kuvitella, että elämäni on yhtä juhlaa. No, sitä se on kyllä ollutkin. Sain vielä elämäni naisen aveciksi taas, joten ei voi valittaa. Jälleen kerran juhlat olivat onnistuneet.

Mutta itku pitkästä ilosta. Lauantaina sitten ei ollutkaan yhtään mukavaa. Jotenkin tämä kylmyys otti niskalenkin ilonasta. Tuli ahdistus ja harmitus. Kuilun partaalla kävin, mutta onneksi sitten James tuli ja pelasti taas neidon pulasta. Ihana ihminen. Jännä miten paljon muutama kaunis sana ja paijaaminen voi vaikuttaa. Minulla on kyllä niin upeita ihmisiä elämässäni. Mietin pitkään tuota. Miksi välillä tulee niin paha olo, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin? Vaikka elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Minulla on upea koti ja olen täysin vapaa. Kummallista, koska en kuitenkaan ole sellainen epäkiitollinen tyyppi.

Ja ihanista tyypeistä tuli mieleen... Olin juuri tullut Suomeen ja oli vähän sekava fiilis. Tapasin pitkästä aikaa ystävääni suosikkikahvilassani. Juotiin siinä kahvia ja teetä, kun omistaja tuli luokseni ja toi palan maailman parasta porkkanaleivosta. On muuten ihan ehdottomasti mun suosikkiherkkua! Tyyppi tiesi sen ja päätti minua piristää. Ihana ihminen. Siitä oli varmasti vuosi aikaa, kun viimeksi tuota herkkua sain.

Tänään tapaan Sahaja Jooga -ohjaajaani, josta on myös tullut kaverini. Sitten illalla on italian kurssi. Lopun ajan voisin vaikka siivota. Nopea vilkaisu ympärilleni kertoo, että sellainen toiminta olisi nyt aiheellista.

"Sinun ei tarvitse nähdä koko portaikkoa, kunhan vain otat ensimmäisen askeleen." Martin Luther King, Jr.

Näihin kannustaviin sanoihin päätän raporttini täältä jäisen kylmästä Suomesta. (-24 pakkasta, hurraa!) Terveisiä Italiaan!

Tunnustus.

Taidan tulla nyt ulos Antti Tuisku kaapista. Poju on niin lutunen, rento ja kaikesta huolimatta yhä vain jalat maassa. Sitten sen musiikkikin on jotenkin mukavan kuuloista, vaikka en ennen tuollaista tanssihippaa ole kuunnellutkaan. Tietysti olisi paljon coolimpaa hurrata kovaäänisesti jotain räyhämörköjä (sitäkin kyllä teen) mutta silti. Voi Anttia. Sitä paitsi sillä on varmasti eniten maailmassa antifaneja. Että ihan senkin takia nyt tunnustan kuuluvani siihen ryhmään, joka kirjoittaa tuon sanan kahdella T:llä.

Pikku pikkujoulut.

Salaseuran pikkujoulut meni hyvin. Naurettiin vedet silmissä, mutta siihen taisi vaikuttaa enemmän hyvin valittu avec. Gerry ystävinen oli loistava. Istuttiin vielä pitkään baarin omistajan ja seuran puheenjohtajan ja jonkun Suomen parhaan jazzkitaristin kanssa. Niklas Winter se oli. Hirmu symppis tyyppi. Sitten mentiin pizzalle ja siellä sain tietysti huippuidean. Enkä mä mihkään kotiin jaksa kävellä, mä voin ihan hyvin mennä Jamesin luo kun se asuu tuossa naapurissa! Jostain käsittämättömästä syystä James päästi minut sisälle.

Tänään oli ehkä elämäni omituisin aamu. Heräsin ilmeisesti kuusi kertaa. Ensimmäisen kerran heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa, yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapset halusi esitellä mulle jotain hienoa teostaan. Katsoin Jamesia ja mietin, että millon nää kakarat tänne tuli?

Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta pöntössä oli vihreä jättipyyhe. Kysyin Jamesilta, että mitä tämä tarkoittaa, niin se vastasi, että ei tykkää kusta pönttöön kun siellä on vettä, kivempi päästää pyyhkeelle. Ajattelin että "Vitun friikki..." ja sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan. Nauroin ihan kuollakseni, että ei tsiisus mitä unta mä just näin! Avasin vessan oven ja vihreä jättipyyhe oli siellä lattialla mattona ja mietin, että Hah! Tuon takia minä näin siitä untakin, kun sillä on oikeasti sellainen.

Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapsi tuli taas näyttämään mulle jotain teosta, mihin oli leikattu kuva siitä teoksesta, mitä se näytti mulle aikaisemmin. Joku olio. Olin ihan että Whaaat?! Mä oon nähnyt tuon työn ennenkin mun unessa. Ihmeteltiin sitä sitten paljon ihan porukalla.

Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta ovi ei mennyt kiinni millään. Liukuovisysteemi oli jotenkin jumiutunut. Kiroilin, että miten nämä aamut tässä taloudessa on aina näin hankalia.

Sitten heräsin, kun James tuli puhumaan mulle jotain. En tiedä mitä se oli, enkä todellakaan tiedä oliko se totta. Mutta sitten viiiiimein heräsin ja totesin, että olen yksin. Pääsin vessaankin ilman ongelmia. Puin päälle ja kaikki näytti olevan ihan ok. Ja sillä reissulla vieläkin olen. Ilmeisesti hereillä. Huomioitavaa:

1) James asuu yksin.
2) Jamesin siskolla ei tietääkseni ole lapsia.
3) Jamesilla ei ole vihreää jättipyyhettä sen enempää kuin vessan mattoakaan.
4) Jamesin vessassa ei ole liukuovea.
5) En ole koskaan aikaisemmin yöpynyt tuossa taloudessa.
6) Alitajuntani pelottaa minua.

Ja miksi minulla on kuhmu päässä?
 

Soldier-boy.

Voi voi. Eiliset treffit... Olin myöhässä, joten hirveätä vauhtia ryntäsin kohti Tiimaria. Siellä se mun Sotilas jo odottikin ulkona, koska Tiimari oli kiinni. Tosi hyvin valittu treffipaikka. Noh, siitä sitten siirryimme Mälliin pelaamaan lautapelejä. Ensimmäinen kerta ikinä, kun sellaista teen. Kerran istuin jossain joukkueessa, mutta en oikein osallistunut, koska minun päähän ei jää numerot tai nippelitieto. En siis saanut kakkupaloja. Mutta nyt me kasattiin sanoja, se oli hauskaa. Varsinkin, kun olin niin superpaljon huonompi tässä pelissä.

Yli kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että me mennään tuon Sotilaan kanssa naimisiin, kun täytetään 30. Sitten myöhemmin sain tingattua sen niin, että se tapahtuu, kun minä täytän 30. Ja kun tuo maaginen numero lähestyi, neuvottelin itselleni lisäaikaa, numero muuttui ja nyt naimisiin on mentävä, kun täytetään 35. Nyt kun tuo lukema jo minuakin uhkaa tajuan, että olen aivan helvetin vanha. Enkä siltikään ole ihan varma naimisiin menosta. Siis kenenkään kanssa. Sotilas on kyllä äärettömän hyvä vaihtoehto, jos jonkun kanssa pitää naimisiin mennä, hymykuopat ja ruskeat silmät ja kaikki. (Plus sitten ne kaikki oikeasti tärkeät ominaisuudet.) Mutta silti. Ja sitten toisaalta. Lupaus on lupaus.

Sotilaani on lähdössä taas jonnekin ääriolosuhteisiin turvaamaan rauhaa. Vaimon ominaisuudessa minä pääsisin mukaan siihen ehkä osittain vähän rauhallisempaan naapurimaahan. Lämpimään. Kirjoittamaan ja kuvaamaan uskomattomia maisemia... Alkaa tuo naimisiin meno kyllä tuntua sitten kuitenkin ihan hyvältä ratkaisulta.

Huomasin muuten, että yksi parhaista ideoistani oli raahata kotiin jättioksa, ja haluta siihen rakkauskirjeitä. Sain eilen sellaisen "väliaikaisen" kuittiin kirjoitetun kirjeen ja voin sanoa, että tuon avulla hymyilen seuraavan kuukauden.

Tänään on Salaseuran pikkujoulut. Sain vielä elämäni naisen aveciksi. Ei huonosti ollenkaan.
 

Pakkasta ja palovammoja.

Ulkona taitaa olla aika kylmä. Päättelen sen siitä, että olen itse ihan jäässä. Kellari viilenee samaan tahtiin kuin pakkanen laskee pihamaalla. Tarkistin, pakkasta on 7 astetta. Mutta voi helvetin perse mitä menin näkemään! Huomenna on -16!! Huomenna on myös pikkujoulut. Kuinka hyvältä juhlakolttu näyttää fuksianpunaisten pitkien kalsareiden kanssa? Koska uloshan ei voi mennä ilman kuutta vaatekerrosta. Pitäisi olla sellainen hupullinen kokovartalountuvahaalari. Sinne voisi pujahtaa ja pakoilla kylmää. Ja sitten juhlapaikalla vain vetskarin avauksella esiin kuoriutuisi uskomaton kaunotar juhlahepeneissä. Selvästi se olisi sitten joku toinen kuin minä. Olin vielä itse mukana siinä pilkkihaalarivaiheessa, mutta näköjään jopa omassa mielikuvassa haalarista tuli kuitenkin ulos joku toinen. Pystyn ihan hyvin kuvittelemaan itseni taistelemaan pakkasta vastaan, mutta en enää juhlahepeniin... Nimimerkillä "Pyjama rocks".

Äidin työkaveri luki Facebookista, että virittelen jouluvaloja kuuseen. Se oli jo pari viikkoa sitten ihmetellen kysellyt äidiltäni, että onko sillä oikeasti nyt jo joulukuusi?! Kyllä sillä on. Mutta ei sellainen kovin perinteinen, vaan sellainen minkä olen itse tehnyt ja mikä menee seinälle. Mutta siinä on valot ja palloja ja nyt myös hienoimmat matkamuistolusikat. Kuusen lisäksi minulla on täällä rakkauskirjeoksa, mihin olen saanut ensimmäisen rakkauskirjeen! Olin siitä tosi onnellinen. Siellä se nyt on rullalla ja roikkuu oksasta pallojen kanssa odottamassa seuraa.

Eilen sain myös maailman hienoimman piparisaaren! Mistä johtuen minulla on nyt kaksi palovammarakkulaa sormissa ja tosi osaava olo. Joona ja Sani menee Thaimaahan pitkäksi aikaa ja päätettiin, että minulle pitää rakentaa oma autio piparisaari, etten unohda niitä sillä aikaa. Siellä ne nyt ovat saarellaan. Sani pojottaa tomerasti bungalovin edessä ja Joona loikoilee riippumatossa. Se on niiiin hieno! En varmasti unohda niitä, sillä voin sitten jouluaattona syödä ne. Pari aaltoa olen jo ohi mennessä napannut.

Minulla on tänään treffit! Sellaisen ihanan ruskeasilmäisen pojan kanssa. Se ei ole James, eikä Nappisilmä, vaan sellainen ihana sotilas, jonka olen tuntenut... Ainakin kymmenen vuotta. Meidän piti käydä terassilla kesällä, mutta ei vain saatu aikaiseksi. Nyt sitten sovittiin ihan oikeat treffit. Me tavataan Tiimarissa. En ole koskaan ennen sopinut treffeja Tiimariin, varsinkaan sotilaan kanssa. Siitä voi tulla mukavaa. Raportoin tapahtumista tuonnempana.

Auts!

Nyt sattuu. Jokaikinen osa minua lähettää kipuviestejä aivoille. Ja aivo on taas ihan hämmentynyt. Kävin suorittamassa viikkotyöni tanssisalilla. Jättilevyjen ja tankojen nostelu tuotti tulosta - Auts! Uusi tanssiharrastukseni alkoi tuskalla ilman yhtä ainutta tanssiaskelta.

Kirosana kävi eilen. (Edellisen blogini hahmo, liekö täällä ehtinyt käydä kertaakaan?) Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa, harmittavan lyhyen aikaa tosin. Mutta ehkä ensi kerralla lisää. Kirosana sanoi jotain mikä sai miettimään. "Oletko vielä tykännyt kämpästä? Olit silloin niin tohkeissasi tästä." Olin jo unohtanut, että olin aivan hulluna tähän asuntoon silloin, kun tänne muutin. Sitten tänne tuli joku toinenkin asumaan ja täytti neliöt jonkun toisen tavaroilla ja minä ahdistuin. Monesta muustakin syystä, mutta ei ne tavarat ainakaan auttaneet asiaa. Joten se hyvä olo unohtui. Haihtui ilmastointirööristä. Ja nyt kun tulin takaisin kotiin, josta puuttui joku toinen ja suurin osa jonkun toisen tavaroista... Aloin taas viihtyä. Ja nyt tunnen sitä samanlaista hulluutta, mikä minulla oli silloin, kun tähän muutin. Hyvä niin.

Ja simsalabim! Hulluus on poissa. Joku pikkunassikka heitti juuri jääpaakin ovesta sisälle. Huoh. (Ovi oli auki, sillä nassikan hetki sitten oveni takana polttaman savukkeen käry tuli sisälle ja sitä olin siis tuulettamassa pois.) Oikeasti kyllä vain repesin, mutta silti. Vois muuttaa. Jonnekin, missä ei ole pentuja. Tai ainakaan jäätä. Tai sitten vain muutan jonnekin korkeammalle. Mutta tästä tapahtuneesta innostuneena aloin nyt tyhjentää laatikoita. Onko se muuttopakkaamista, jos laittaa mahdolliset säilytettävät asiat jo valmiiksi niin, että ne on helppo vain kantaa ulos? Joka tapauksessa: Kirppishylly täyttyy - tervetuloa kartuttamaan matkakassaani!

Ansa.

Siinähän kävi just niin kuin ei pitänyt.

Menin penottamaan ja nukahdin, koska a) en osaa olla tekemättä mitään ja b) jos olen paikallani ja hiljaa, yleensä nukahdan. Niin kävi siis tälläkin kertaa. Heräsin iloisen pirteänä ja tiesin täsmälleen mitä pitää tehdä. Oli ihanan vapautunut ja helpottunut olo. Lähdin ajattelenkille. Se on se juttu mitä teen, jos jokin painaa mieltä. Pohdiskelin asioita ja yllättäen en ollutkaan enää niin varma. Pitää olla varovainen ettei käytä tuota tekniikkaa silloin, kun ei ole ongelmaa, sillä nähtävästi osaan sellaisia kuitenkin helposti hankkia.

Sitten kävin luennolla, joka sai minut sekä raivon että tyrmistyksen valtaan. Tajusin, että ystäväni kanssa perustettu hyväntekeväisyysyhdistys sai juuri ensimmäisen oikean tiedottamisaiheensa. (Mutta siitä enemmän toisen kerran. Nyt keskityn vain minun omaan typeryyteen, jätetään muut suomalaiset rauhaan vielä hetkeksi.)

Mikähän siinä on, että sen kerran kun kirjoitan blogiini ajautuneeni jonkinlaiseen suhteeseen, niin juuri silloin Nappisilmä päättää pyytää minua syömään ja elokuviin. Ja sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tietysti pelkkää sattumaa. Luennon kammottavasta annista ja tästä omituisesta seikasta johtuen, mieli meni taas solmuun. Siitä hyvästä olin ilkeä ja tyly myös Jamesille, joka siis oli täysin syytön olooni. Varmasti jo arvaatkin, mitä seuraavaksi sanon. Kyllä, tänne se Nappisilmä sitten illalla tietysti tuli. Paijasi pahan mielin pois. Mutta koska se meidän "ollaan vain ystävät" -kulissi on niin kovin hutera, ei tällä tietysti ongelmat poistuneet, sain vain yhden ongelman lisää. Ei näin.

Mikä ihmeen vamma minä oikein olen?! Tiedän niin kovin selvästi mikä minulle on hyväksi ja sitten kuitenkin teen täsmälleen päinvastoin. Nyt saa loppua tämä omien haavojen suolaaminen! Ei enää tällaista typerehtimistä, ei yhtään. Ilona, nyt skarppaat!

13.

Minun onnennumero on 13. Teitä on nyt sen verran. Olen onnellinen. Ja onnennumerollinen. Muistui mieleen se surkea päivä keväältä, kun kolmesta lukijastani yksi lopetti. Se oli kyllä kamalaa. Sen ajatuksen pohjalta tuo kolmetoista voisi luoda sellaisen henkselienpaukuttelu tahtotilan, mutta nöyrästi nyt vain hymyilen ja olen kiitollinen. Olisikohan tässä nyt hyvä teema tälle viikolle? Tai loppuvuodelle. Nöyränä ja onnellisena olo?

Minulla on ollut ongelmia mahan kanssa. Olen siitä valittanut ennenkin. Tätä on kestänyt koko sen ajan, jonka olen nyt Suomessa viettänyt. Siis kipua, ei valitusta. (No, ehkä sitäkin...) Pääsin viimein lääkäriin. Nainen, jonka kasvoja en muista vielä kolmannen tapaamisenkaan jälkeen, ei sanonut oikein mitään. Sain ne perinteiset jutut - kun valittaa mahaa, niin tutkitaan korvat ja nielu, unohtamatta keuhkojen kuuntelua. Sitten kävin labrassa luovuttamassa verta. Myöhemmin soitin ajanvaraukseen, että saisin soittoajan lääkärille, koska kivahan se olisi tietää, mitä vereni kertoo.

- Joo... Tuota ei meillä nyt ole aikoja.

- Mitä? Siis tarvitsen vain sen soittoajan.

- Niin, kun ei me saada antaa aikoja. Niitä ei ole.

- Ööö... Mitäs minun nyt sitten pitää tehdä?

- No, kyllä ne tulokset lääkärille menee.

- Okei?

- Että kyllä se lääkäri ne tulokset tietoonsa saa.

- Mutta minä en?

- Niin, mutta kyllä ne katsotaan. 

Olihan tuo tietysti lohduttava tieto. Tuntuu, että suorastaan kannatti odottaa yli kolme viikkoa aikaa lääkärille ja käydä labrassa. Onko nyt niin, että no news is good news? Oletan, että se lääkäri kuitenkin ottaa yhteyttä, jos olen kuolemansairas.

Tajusin tässä viime viikonloppuna, että olen vaivihkaa ajatunut jonkin sortin suhteeseen. Voi James... Tämä asia on nyt vaivannut mieltä, joten halusin selvyyden koko touhuun. Otin asian puheeksi ja aika selvältä tämä nyt alkaa vaikuttaa. Nyt on se viime hetki, kun tilanteesta voi vielä vaivihkaa siirtyä takavasemmalle, ilman sen suurempaa draamaa. Ehkä kunnon kännit ja sopimaton baarihoito vielä siihen päälle sinetöimään suuntaa. Se sellainen perinteinen nollaus. Vaan taidan olla jo vähän liian vanha sellaiseen. Kauhea vaiva. Jos vaan tekisin niin kuin pojat opetti töissä - että kiire lähtee penottamalla. Kun aikaraja menee umpeen, niin silloin peli on jo pelattu - ihan turha enää kiirehtiä. Jospa tämäkin ongelma menisi pois penottamalla. Viime hetken aikaraja lähestyy. Voisihan sitä ainakin kokeilla. 

Menen nyt penottamaan.

Oppi.

"Pitäis varmaan hankkia neljäs työ."
Tuo lause, minkä Angus suustaan päästi, jäi minua kummittelemaan. Mutta sitten koin oivalluksen.

Minua on vaivannut jokin jo pidemmän aikaa. No, oikeastaan siitä asti, kun tulin Suomeen. En vaan suostu hyväksymään sitä, että vika voisi olla vain korvien välissä. Olen ollut apea ja nuivea ja saamaton ja kaiken lisäksi maha on vaivannut. Yritin jopa aloittaa terveelliset elämäntavat, mutta se ei onnistunut, koska en oikeasti voi syödä mitään! Maha tulee joko niin kipeäksi, että makaan kippurassa tai sitten näytän siltä, kuin olisin raskaana. (En ole!) Mieli on kummallinen. Se on tehnyt ennenkin minulle tepposia.

Mutta ennen kuin heitän kirveen kaivoon, testailen paria juttua. Tuli mieleeni, että ehkä minua ottaa päähän ja harmittaa, koska en onnistu missään. Tämä johtuu tietysti siitä, että en oikein tee mitään, missä voisin onnistua. En siis saa onnistumisia ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Eli toisin sanoa, se kaikki mitä teen (kun kuitenkin teen tosi paljon koko ajan) ei saa minun mielessäni minkäänlaista arvostusta. Huono juttu.

Tajusin, että minunkin pitää hankkia neljäs työ. Koska kyllä, tällä hetkellä olen hyväntekeväisyysyhdistyksen sisällöntuottaja. Se on jotain. Ensi viikosta alkaen minä olen myös töissä tanssikoulussa. Näiden lisäksi olen vapaa taiteilija, joka puuhaa pajassaan päivittäin toteuttaen itseään. Ei se Anguskaan tee kaikkea kolmea hommaa yhtä aikaa joka ikinen päivä.

Tänään minä kirjoitin. Rakensin matkamuistolusikoista joulukuusen koristeita. Kävin lääkärissä. Kävelin takaisin omia polkujani ja raahasin jättimäisen oksan kotiin. Leikkasin siitä havut ja muut liiat ulokkeet. Kylvetin ja maalasin oksan. Kävelin kaupunkiin ja kävin ostoksilla. Tapasin ystävää, jonka kanssa päivällistin. Sitten tapasin toista ystävää ja ilmoittauduin tanssikoulun työntekijäksi. Kävelin kotiin ja maalasin oksan uudelleen. Nyt kirjoitan taas. Tein siis tosi paljon asioita tänään ja nyt sen myös tiedostan. Ja arvaa mitä? Ei ahdista.
 

V for Vendetta.

Perjantaina 5. marraskuuta oli verikoston päivä. Sen kunniaksi ystäväni Emma oli kanssani iltaa viettämässä. Varmaan hirmu turha sanoa, että oli mukavaa ja aivan älyttömän hauskaa. Kun yhdistää viiniä, herkkuja, ihania ihmisiä, hullun huumorintajun, paljon naurua ja huippuhyvän leffan, niin mitäpä siitä muutakaan voisi syntyä? Suurkiitos Emma! Ensi syksyn verikostotapahtuman suunnittelu voi alkaa.

CouchSurfer no:2 viihtyi kaksi yötä. Olisi se varmasti viihtynyt pidempäänkin. Kaveri saapui myöhään keskiviikkoiltana. Olisi ollut paljon parempi, jos en olisi ollut niin huonossa kunnossa, eli siis kipeänä. Mutta heppu oli kyllä ihan hauska. Ja jälleen kerran vähän outo. Mutta taitaa kaikki sivuston jäsenet olla omalla tavallaan outoja. Minä tietysti mukaan lukien. Hieman meillä taisi olla kulttuuriin pohjautuvia näkemyseroja. Koitin kovasti selittää, että suomalaisilla on vähän suurempi se "oma alue" ympärillään, että me ei niin kovin innostuta, jos ventovieras tulee iholle. (Kuten tässä.) Siitä huolimatta, tyyppi ehti halata ja pussata poskelle, otsalle ja takaraivoon. Normaalisti olisin napannut niinkin hennon kaverin seinälle, mutta nyt piti olla kohtelias, noudattaa CouchSurfing sääntöjä ja kunnioittaa sitä, että olemme erilaisia, vaikka vieraani ei ehkä niin tehnytkään. Selvisin hengissä, ilman sen suurempia traumoja.

Tuossa viime viikolla uhosin tekeväni kolme asiaa, joita en ole koskaan ennen tehnyt. Se piti olla jotain erityistä ja uutta. Arvaa onnistuiko. Minä todellakin YRITIN. Mutta ihan selvästi olen jo tehnyt kaiken. No ei sentään. Ongelma oli ennemminkin siinä, että pilkunnussijakriitikko sisälläni ei kelpuuttanut mitään tekemistäni asioista tuolle listalle. Mikään ei ollu tarpeeksi erikoista. Minä muun muassa kävin yhden tuttavani kanssa italiankielisillä kahveilla. Eli tapasin ihmisen (jota en vielä tunne kovin hyvin) ennalta sovitusti kahvilassa ja tarkoitus oli puhua italiaa. Siitä ei tietysti tullut mitään. Vastaukseni oli yhden sanan mittaisia. (Ja sitten papatin suomea.) Mutta se oli alku. Se oli jotain uutta, mitä en ollut tehnyt ennen. Aloitus jollekin sellaiselle, mistä voi tulla hieno ja toimiva tapa. Kävelin myös parkkitaloon autokaistaa pitkin. Sitäkään en ollut tehnyt ennen. Söin taateleita, mikä oli uutta. Maistoin uutta suklaata. (Otan aina sen, minkä varmasti tiedän hyväksi jo ennestään. En uskalla koskaan testata mitään uutta.) Eli kyllä minä tein uusia asioita. En vain kelpuuttanut niitä. 

Entä jos nyt poikkeuksellisesti hyväksyn kaikki nuo asiat? Se olisi ainakin todellinen uusi teko. Antaisin kerrankin armoa itselleni! Koska tämän leikinhän voi uusia tällä viikolla. Voin koittaa nokittaa viime viikon saavutukset. Juu, niin minä teen. Haastan itseni uusiin kokeiluihin.

Mukavaa viikkoa kaikille!

Odotetut treffit.

Muutama päivä sitten mainitsin, että olen noin vuoden yrittänyt tavata erästä miestä, mutta syystä tai toisesta tapaaminen ei koskaan onnistunut. Mutta arvaa mitä? Se tapahtui eilen!

Vuoden odottelun jälkeen Angus tuli käymään täällä kellarissa. Olisi niin siistiä voida kertoa, että ilta oli täydellinen. Mutta totuus on, että minä olen ujo ja panikoiva. Joten olin tietysti tosi hermostunut ja sehän vie täydellisyyden mistä tahansa tilanteesta. Uusien ihmisten tapaaminen selvin päin on todella haastavaa. Varsinkin, jos kyseessä on mies, johon on ollut salaa teinityttömäisesti rakastunut 18 vuotta sitten. Ja johon ehkä vähän ihastui uudelleen kolme vuotta sitten. Ja joka on livenä niiiiiin paljon paremman näköinen kuin kuvissa. Ja jonka pelkkä ääni sai sydämen hakkaamaan aivan liian nopeasti... Joten täytyy vain todeta, että luojan kiitos tämä ensitapaaminen on nyt ohi. Seuraavalla kerralla se ei ole enää ollenkaan niin vaikeaa. Ainakin toivon niin.

Mutta oli kyllä mukava viimein tavata. Vaikka minä tietysti tiesin kuka on kyseessä, Angus taisi tavata minut ensimmäistä kertaa. Ja tiedän, että silläkin oli osittain miellyttäviä hetkiä. Nauroin ääneen itsekseni vielä illalla, kun mietin niitä sen juttuja. Tuli jostain syystä mieleen ensimmäinen tapaaminen Povero Marcon kanssa. Toki puitteet oli vähän toiset (Rialton silta versus kellariasunto) mutta oli samanlainen fiilis. Luulen, että istuin tyhmä hymy naamalla koko illan. Ihmettelin, että tuossa se nyt on, ihan oikeasti minun omassa kotona.

Joka tapauksessa, kannatti antaa vielä se yksi mahdollisuus treffeille, mitkä ei koskaan toteudu. Olin jo menettänyt toivoni lähes kokonaan. Eli tarinan opetus on: Ei kannata antaa periksi, ennen kuin on aika antaa periksi. Vielä ei ollut sen aika ja nyt... Nyt vain hymyilen.

Siedätyshoitoa.

12 lukijaa! Ja ihan sen kunniaksi ilahdutan teitä tällä.

Minulle tulee toinen CouchSurfer huomenna. Ja sitten kolmas ehkä sunnuntaina. Jotenkin kiva, että voin nyt edes vähän antaa takaisin, sillä itsellä oli maailman upein Venetsian reissu ihan pelkästään tuon sivuston ansiosta. Ensin olin tosi stressaantunut, kun en oikein tiennyt miten pitää toimia. Mutta sitten onneksi Sani ravisti minua ja nyt olen taas ihan normaali. Ei pidä ottaa stressiä, pitää vain olla niin kuin olisi muutenkin. Nicolakin sanoi (noin 300 sohvasurffarin kokemuksella) että ne tyypit kyllä nukkuu ihan missä vaan ja kaikki kelpaa. Eli ei tarvitse ainakaan kantaa huolta tämän asunnon takia.

Tämä on myös hirmu hyvää koulutusta minulle itselle. Olen aina ollut jotenkin neuroottinen kotini suhteen. Koti on turvapaikka, missä lataan akkuja. Se on oma salainen luola, mihin ei ole kenelläkään toisella mitään asiaa. Ennen minun luona ei oikeasti edes käynyt kukaan, koska en voi sietää varsinkaan yllätysvieraita. Mutta olen päässyt siitä nyt jo aika hyvin eroon. Ystävät käyvät luonani vähän väliä. Ja se on minustakin mukavaa.

Tämä on nyt se seuraava jättimäinen askel - päästän vieraita kotiini, vieläpä yökylään. Jos sopeudun tähän, niin saatan jonain päivänä avata oven myös yllätysvieraille... Ehkä.

Vuoden ensimmäinen marraskuinen maanantai.

Ilmeisesti minun ei tarvitse nukkua viikossa kuin kolmena tai neljänä yönä. Olin niin innoissani, kun sain univelat kuitattua, mutta kuinkas kävikään? Täällä minä taas kukun pirteänä kuin peipponen keskellä parhainta nukkumisaikaa. Tälle ei ole mitään selitystä. Sen sijaan universumilla on hyvä huumorintaju. Soittolista arpoi tällekin hetkelle erittäin sopivan biisin. "Trouble... Trouble, trouble, trouble, trouble. Trouble been doggin' my soul since the day I was born. Worry... Worry, worry, worry, worry. Worry just will not seem to leave my mind alone." Voisin kirjoittaa elämästäni biisien sanoilla ja ihan hyvin pääsisi kärryille siitä miten täällä menee. Voisin aloittaa sen tarinan biisillä 'The sleeping beauty' ja olla hirmu itseironinen. En kyllä tiedä miten se biisi alkaa, mutta nimi ainakin on osuva.

Jos nyt kuitenkin kerron ihan omin sanoin. Nappisilmä oli vierailulla jälleen. Jostain syystä minun on täysin mahdotonta olla sille vihainen mistään. Ei sillä, että nyt olisi syytä olla vihainen. Jotenkin vain tuntuu, että kaveri pääsee aina kuin koira veräjästä. Ainakin minun veräjästä. Sillä on niin omituinen hekotus, että aivan väkisinkin tulee hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Hymykuopat ja täydelliset ruskeat silmät ei tietysti auta asiaa millään tavalla. Mutta kaikilla meillä on heikkoutemme. 

Selvitettiin kuitenkin meidän sekavat välit ja päätettiin, että ollaan ystäviä. Ollaan nyt vuoden koeajalla. Katsellaan sitten seuraavan halloweenin aikaan, että mistä se kana pissii. Tosin en ymmärrä tuota sanontaa alkuunkaan. Oikeasti me katsotaan vain, että minkälaiset meidän välit on vuoden päästä. (Vaikka ei uni tule, niin se ei vähennä väsyttämistä tai ajatusten tahmeutta. Tosin sitä ei olisi tarvinnut erikseen mainita.) Joka tapauksessa, sain taas uuden viivan selvitettävät asiat -listaan.

Ja huomaan, että purnaus kannatti! Yksi kaappilukija on kömpinyt esiin! Onko tämä nyt se sellainen väsytysvoitto? (Kirjoitin ensin vätysvoitto...)

Ajattelin, että voisin ensi viikolla tehdä kolme asiaa, joita en ole koskaan ennen tehnyt. Jotain erikoisempaa, kuin vain valita uusi reitti kotiin tai vaihtaa tuttu merkki vieraaseen ruokakaupassa. Jotain, mikä ehkä vähän pelottaakin tai ainakin sellaista, mikä tuntuu voimakkaasti. Tai ainakin uudelta. Nyt lopetan näiden kriteerien latelemisen, muuten tämä homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Mukavaa viikkoa!