Vihreää.

Sairastaminen ei ole millään muotoa mukavaa. Päinvastoin se on erittäin tylsää. Tänään vaaroja uhmaten epäterveenä menin kuin meninkin lankakauppaan ja ostin vihreää lankaa. Ja nyt minä virkkaan villatakkia. Olen vinkunut sellaisen perään jo niin pitkään, etten itsekään jaksa enää kuunnella minua. Nyt voin tehdä sellaisen. En tiedä vielä minkälainen siitä tulee, paitsi että hieno. Ja vihreä. Ja itse tehty.

Virkatessa on helppo tyhjentää mieltä. Nollata. Tai sitten vain eritysen paljon pohtia asioita. Siihen minä en kyllä tarvitse virkkaamista, olen pohtija luonnostani. Tänään olen miettinyt moraalia. Tai lähinnä sitä, että kuinka moraalitonta on terästää toisen juoma baarissa. Ei siis mitään tyrmäystippoja, vaan ihan rehellistä alkoholia. Ja olen tullut siihen tulokseen, että minusta se on väärin. Jos toinen on jo juonut tarpeeksi ja tilaa alkoholittoman juoman, niin on väärin ja hyvin hyvin moraalitonta ostaa shotti ja kipata se toisen juoman sekaan, varsinkaan jos toinen ei tiedä asiasta. Minkälainen ihminen tekee niin? Paha ihminen? Sellaiseen ihmiseen ei voi, eikä kannata luottaa. Ja sellainen ihminen ei todellakaan kuulu enää elämääni, Nappisilmä.

Tyhjyys on täyttänyt minun mielen ja sielun. On taas se ahdistava turha olo, mitä vuosi toisen jälkeen koitan pakoilla. Se tulee aina takaisin kun pysähdyn, mistä johtuen en pysähdy kovin usein. Mutta nyt olin pysähdyksissä viikon. Ja huomaan, että ongelmani on edelleen sama. Minun elämällä ei ole merkitystä.

Siksi minä virkaan vihreää villatakkia.

Yhä elossa.

Kaaduin sunnuntaina punkaan, mistä nousin tänään. Enpä muista milloin olisin ollut näin kovasti kipeä. Yritin kyllä kerran nörtteillä peiton alta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Joten annoin periksi. Silloin voi sanoa että ilona on todella kipeä, jos se ei virkkaa eikä ole koneella. Olin siis melkein viikon todella kipeä.

Tuon viikon aikana olen yskinyt keuhkonrepaleita ulos sellaisella vimmalla, että naapurini varmasti vihaavat minua. Olen katsellut puolitoista tuotantoa Greyn anatomiaa. Lukenut yhden kirjan. Yrittänyt syödä väkisin jotain ja tästä johtuen saanut ikuisen kammon kyseisiä aineita kohtaan. Katsonut kuusi leffaa. Nukkunut kuukauden kiintiön täyteen. Kukistanut yhden migreenin. Sotkenut keittiön. Ja ei yhtään mitään muuta sen päälle.
Tänään on taas perjantai.

Olen tuijottanut ruskeaa ja mustaa ja valkoista ja harmaata viikon. Tulin siihen tulokseen, että tarvitsen ehdottomasti jotain väriä elämään. Miten kenenkään lempiväri voi olla harmaa? Se on vaihdettava. Huomenna voisin ihan kokeilumielessä mennä keskustaan. Käydä ostamassa jotain ihanaa lankaa ja aloittaa uuden jättimäisen virkkausoperaation. Ehkä virkkaan vihreää. Olkoon vihreä minun uusi lempiväri. Ja väreistä puheen ollen, poistin tänään ne värikkäät maalitörpöt blogista. Jostain syystä ne nostivat vatsahapot kurkkuun samalla tavalla, kuin ne muutamat ruoka-aineet, jota väkisin koitin syödä. Ei hyvä. Jotain neutraalimpaa oli saatava. Voin sitten lisäillä vaikka kuvia. Niistä saa väriä.

Minkähän takia en koskaan laita tänne mitään kuvia? Minulla on vaikka minkälaisia ihmeellisiä tuotoksia, mitkä ovat kivan näköisiä ja ihan itse tehtyjä. Mutta en ikinä ota mistään kuvia. Minun kotikin on paikka paikoin valokuvan arvoinen. Kun tästä tokenen niin alan ottamaan kuvia. Jalostan blogiani johonkin suuntaan. En tiedä vielä mikä suunta se on, mutta olen yhä hieman kuumeessa. Tänään saan pisteitä siitä, että edes avasin koneen. No, joka tapauksessa, mukavaa viikonloppua!

Pöpö.

Jos ei ilona pääse netin luokse, niin netti kyllä tulee ilonan luokse. Rakensin pesän missä olen viettänyt melkein 48 tuntia. Käytännössä koko aika unta, tunnin välein kylkeä kääntäen, koska on vain niin kivuliasta nukkua. Jonkin sortin pöpö on tarttunut ilmeisesti perjantain reissulta matkaan. Kammottava kipeys päällä, paleltumishorkka vuorottelee sängyn lotomäräksi kastelevan hikoilun kanssa. Onpa juhlaa.

Ensin ajattelin, että kokeilen käytännössä sitä mihin olen jo tovin uskonut. Että paraneminen flunssasta on huomattavasti nopeampaa, jos ei täytä itseään apteekin myrkyillä. Niinpä vedin maitohappobakteeria ja vitamiineja siinä toivossa, että kotikonstit auttavat. Kun aivot saa viestin kivusta, lähtee viesti paksusuoleen, mikä tekee vasta-ainetta ja parantaa. Lääkkeillä sitä vain sotkee tuon luonnollisen kiertokulun ja flunssa kestää kolme viikkoa, niin kuin nykyään kaikki tuntuvat valittavan. Tätä siis testasin, tai ainakin yritin testata. Jo aikaisemmin kiukunnut selkä ei sääliä tuntenut, vaan nostatti julmetun päänsäryn. Sille minä jään aina kakkoseksi. Joten ilolla popsin särkylääkettä, minkä ihana ystäväni illalla toi.

Kuumetta on koko ajan ja epäilen, että yskän mukana tulee jo pikkuhiljaa keuhkon palasia. Mutta muuten kaikki on hyvin, varsinkin nyt kun sain tämän läppärinkin tänne pesääni.
Olen hengissä.

Viikonloppu.

Aivan superihana viikonloppu! Perjantaina pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin vaihtaa kolmiolääkkeet toisenlaiseen puudutukseen ja viettää iltaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. (Teema oli siis se 'Paljon meikkiä, vahva humala'.) Käsi tiukkaan pakettiin, punk-tyyppiset päättömät hanskat käteen ja menin ihan terveestä. Otettiin paljon kuvia ja viiniä, joten vasta kahden aikaan päästiin baariin. Sen verran hauskaa oli, ettei ihan heti malttanut. Oli mukava törmätä myös sellaisiin kavereihin, joita näkee kovin harvoin.

Eilinen meni puhallellessa. Tänään aamuyön hämärinä tunteina sain mukavan herätyksen - Söpöliini oli yöpaikkaa vailla. Beibe oli viimein päässyt kotikaupunkiin ja yöelämän kiemuroihin mukaan. Oli niiiiiiin mahtava nähdä pitkän odotuksen jälkeen, vaikkakin keskellä yötä humalan ja mekkalan saattelemana. Minua nauratti kovasti, kun se oli tuonut jenkeistä mukanaan karkkikoneen. Juuri sellaisen valtavasti matkalaukusta tilaa vievän asian, millä ei tee yhtään mitään. Mutta onhan tämä tietysti kiva omistaa.

Huippuhyvää ruokaa, leffoja, näperrystä. Sellainen on sunnuntai ilonan yhden hengen perheessä. Ompelin joku aika sitten itselleni farkkuniskatyynyn. Tarpeellinen ja hieno. Tänään ompelin samanlaisen, mutta minikoossa - täydellinen rannetuki tähän koneelle. Ehkä noin 15 vuotta myöhässä, mutta jospa tällä ehkäistään tulevat tulehdukset. Tyynystä huolimatta tämän enempää tällä kädellä ei voi tänään kirjoittaa.

Energistä viikkoa kaikille!

Perjantai.

Noniin. Ahkerrus palkittiin taas. Käsi on teipattu ja tainnutuskuuri päällä. Muistan taas vähän aikaa, että koneella ei kannata istua 15 tuntia putkeen. 

Sani tulee tänään viettämään iltaa. Muistaakseni tyyliin "paljon meikkiä ja vahva humala". Tarkoitus on sitten lopulta mennä baariin. Suostuin siihenkin vähän vastahakoisesti, täällä nimittäin ei istu kirjoittamassa mikään party animal. Liekö tämä nyt sitä, että universumi kuuli nihkeyteni? Mene ja tiedä. Tietenkään en voi nyt juoda mitään, kiitos kolmionappien. Ja käsi paketissa on just hyvä mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Onneksi minä olen niin mukava, että minua kestää myös selvin päin. Siis vaikka itse ei olisi.

Nyt kun olen reilun vuoden tätä blogia kirjoittanut niin voin ylpeänä kertoa, että viimein opin ymmärtämään miten nuo teidän kommentit toimii. Löysin nimittäin minulle aivan uuden kommentin marraskuulta. Voiko oikeasti olla mahdollista, että huomasin sen vasta nyt? Kyllä voi.

Yksi (ja tämä on niiiiin siistiä sanoa:) lukijani pyysi kirjoittamaan jonkinlaisen koosteen viime vuoden opeista. Loistava idea, minkä todellakin aion toteuttaa, nyt siis valitettavasti vähän viiveellä. Mutta hopeareunuksena tässä on se, että nyt todellakin osaan tosi hyvin tätä blogia. Vastaavaa kömmähdystä ei pääse käymään enää uudestaan. Eli kommettia vaan kehiin.

Aloitin jo listaamaan oppimaani viime vuodelta. Mutta kirjoitan sen sitten paremmalla kädellä.

Omenia.

Mikähän siinä on, että ensin vetkuttelen ja nihkeilen ja jätän kaiken viime tippaan, mutta sitten kun viimein ryhdyn johonkin, en pysty lopettamaan ennen kuin näännyn tai putoan tai joku viisaampi pakottaa. (Samasta syystä olen ikuisessa pelikiellossa.) Kohtuus ei kuulu sanavarastooni.

Ensin sunnuntaiaamuna "vähän kokeilin" tehdä kotisivuja. Mietin iltapäivällä miksi vatsaan koskee ja tajusin, etten ollut muistanut syödä mitään koko päivänä. Sen puuhan lopetin vasta illalla, kun alkoi leikattua rannetta särkeä. Eilen sitten "vähän kertailin" italiaa. Kirjoitin kaikki sanastot vihkoon ja tein tehtäviä ja kielikylvin aamuvarhaisesta iltamyöhään. (Muistin tällä kertaa pitää evästystaukoa aina, kun alkoi rivit hyppiä silmissä.) Lopetin kirjoittamisen vasta sitten, kun jo ennestään särkevä ranne turposi ja puutui. Menetän ajan, paikan ja kivun tajun täysin aina, kun keskityn johonkin.

Onhan se tietysti hyvä, että pystyy keskittymään asioihin.

Tämä tehotoimivuus on perittyä. Äitini ei pysty olemaan paikallaan hetkeäkään. Varsinkaan kesämökillä. Aina löytyy jotain, mitä siellä pitää ehdottomasti tehdä nyt heti. Mummoni viipotti pienillä jaloillaan samaa mökkitonttia laidasta laitaan, aamusta iltaan. Kahvinkin sen kävi juomassa nopeasti terassilla seisaaltaan ja sitten taas hirveällä vauhdilla menoksi. Omenat putoavat ihan siihen viereen.
 

Salanimi.

Minulla oli eilen sunnuntai. Heräsin aamulla kahdeksan yli kahdeksan, niin kuin joka aamu. Istuin koneelle ja tässä jöpötin iltaan saakka. Tein uudet kotisivut. Ihan vain huvikseni ja kokeeksi, kun löysin sellaisen hienon sivuston missä se oli helppoa ja mahdollista ja ilmaista. Tässä on catchinä se, että sivut on lontooksi. Ajattelin sen olevan hyvä asia, että voin samalla kertailla ja lisäillä kielitaitoa.

Muutin tähän  kellariasuntooni neljä kuukautta vaille kolme vuotta sitten. Minulla oli silloin tälle asunnolle hieno nimi. Se liittyi rakkauteen ja luovuuteen. En kirjoittanut sitä heti ylös, joten unohdin sen. Mutta se oli tosi hyvä nimi. Ajattelin, että se toisi mukanaan rakkautta ja luovuutta asukkailleen, eli minulle. Ja vaikka minä en nimeä enää muista, se on siitä huolimatta toiminut tosi hyvin, vähän niin kuin salaa. Tajusin eilen, että olen tässä asunnossa ollut todella luova. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen maalannut ja askarrellut ja nikkaroinut ja tehnyt ihan älyttömästi kaikenlaisia juttuja. Hienoja juttuja. Luovia asioita. Ja pään sisällä olen myös keksinyt kaikkia huippuideoita.

Kannatti todellakin antaa asunnolle sellainen hieno nimi.

Kyyneliä.

Onko se kyyneliä vai kyyneleitä? Kyyneliä kuulostaa hienommalta minun päässä, mutta se ei takaa oikeinkirjoitusta. Omenia ja halvennus ovat myös mielestäni hyvempiä sanoja, mutta eivät oikein. Tästähän on jo puhuttu ennenkin. Valitsen nyt vaihtoehdoista sen, mistä itse pidän enemmän.
Siksi tuo otsikko.

Juttelin tänään Povero Marcon kanssa. Ollaan taas pidetty yhteyttä enemmänkin. Ensin en oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Miten pitäisi tuntea. Mutta se ihminen tuntee minut, vaikka yhteinen aika oli kovin vähäistä. Sellainen yhteys on harvinaista. Hymyilen väkisin joka kerta, kun jutellaan. Enää en ikävöi aivan niin paljon kuin ennen. Paitsi tänään.

Joku teistä ehkä muistaa, että minulla on Venetsiassa oma paikka. (Omistajuus on lähinnä henkistä.) Yksi ikkuna, missä istuin joka päivä kirjoittamassa, ihan Canal Granden äärellä. Paitsi en viimeisinä päivinä, sillä joku urpo oli käynyt rikkomassa yhden ikkunaruudun ja joka paikka oli täynnä lasinsiruja. Se harmitti silloin kovasti.

Povero Marco on ihminen, joka ymmärtää minua. Samanlainen huumorintaju, samanlainen piiloromantikko. (Plus paljon muita ylettömän ihania ominaisuuksia, mitkä eivät nyt liity tähän tarinaan.)
"Ikkuna siinä sinun paikalla on korjattu. Ei enää lasinsirpaleita."
(Jos tajuat miksi tuli kyyneleet, tajuat minua aika hyvin.)
Marco oli käynyt Venetsiassa, kävellyt Rialton sillan juurella, ikävöinyt minua ja muistellut niitä upeita hetkiä, mitä siellä vietimme. Ja huomannut, että paikkani on taas ehjä ja odottaa siellä paluutani. Tunne on molemminpuolinen.

Mielen siivous.

Mieltäni on painanut muutaman päivän yksi asia. Ihan pieni asia, mutta pienillä asioilla tuppaa yleensä olemaan suuri merkitys. Sain sen kuitenkin käsiteltyä pois. Mikään ei varsinaisesti muuttunut, mutta silti olo on paljon parempi.

Se on jännä, miten joistakin ihmisistä tulee niin läheisiä niin nopeasti. Ja sitten toisinaan ihan yhtä nopeasti he katoavat elämästä. (Enkä tarkoita nyt mitään baarihoitoja.) Minä tunnen kaiken todella voimakkaasti, myös ihmiset. Ja kiinnyn lujasti. Olen ollut ylpeä siitä, että minä olen hyvä ihmistuntija. Joskus kuitenkin käy niin, etten kuuntele ihmiset tuntevaa itseäni, vaan näen sen, mitä haluan nähdä. Siitä ei koskaan seuraa mitään aitoa. Ja se on kurja huomata sitten jälkikäteen, koska eihän kukaan halua myöntää olleensa väärässä. Mutta tuollainen erehtyminen on joka kerta hyvä oppitunti siitä, että pitää kuunnella omaa sydäntä. Vaisto kertoo enemmän kuin mieli.

Jos joku asia tai ajanjakso loppuu tai joku ihminen jää pois elämästäni, niin minun tarvitsee aina muuttaa ihan kaikki täällä kotona. Ihan kuin antaisin sille päätökselle jonkinlaisen lisäpotkun ja hyväksynnän. Niinpä mullinmallistin eilen koko asuntoni. Teki mieli muuttaa jotain ja niinpä muutin kaiken. Takuuvarma pahan mielen poistaja! Ja kaloreitakin siinä kuulemma palaa, kun riehuu ja raivaa tilaa. Vin-vin situation.

Nyt voin kevyin, tyytyväisin mielin uppoutua Coelhon pauloihin maailman parhaassa nojatuolissa, aivan uudella paikalla.

Muutos.

Sain eilen illalla mullistavan oivalluksien ryöpyn! Me kaikki vanhenemme. Muutos on väistämätöntä. Ja jokainen on erilainen. En väitä, että nämä seikat nyt olisivat uutisena tulleet, mutta tuli sellainen syvällinen ymmärrys. Tai ehkä enemmänkin sellainen hyväksyminen asioille.

Minulla on yksi ystävä, joka on ollut minulle aina innostaja. Sellainen jokin korkea taso, mihin pitää pyrkiä. Hannan hyvyys on jotenkin niin ihailtavaa. Parempaa ystävää ei voisi pyytää. Joka kerta, kun käyn Hannan luona, minulle tulee tarve siivota, koska Hanna koti on niin ihanan siisti aina. Kodikas, vaikka siellä ei ole mitään turhaa. Minä olen jollain omituisella tavalla piiskannut itseäni tavoittamaan samoja asioita mitä Hanna. Minä itse haluaisin ulkomaille, Hanna on löytänyt kotinsa Suomesta. Minä haluan matkustaa, kokea ja nähdä asioita, en suinkaan juurtua yhteen paikkaan, enkä varsinkaan tänne Suomeen. En ole koskaan oikeastaan edes halunnut perhettä. Oli huvittavaa huomata miten ilmiselvästi typerää on rangaista itseä siitä, ettei ole saavuttanut sitä, mitä ei oikeasti edes halua.

Minulla on kymmeniä hulluja ajatuksia, mitä haluaisin tehdä, kokea, olla tai kokeilla. Tiedän erään, joka ei osannut listata minulle 20 asiaa, mitä tahtoisi tehdä. Se on hirveän surullista. Minusta sellaisen listan kirjoittaminen olisi todella helppoa, nehän on vain asioita, mitä haluaa. Ja voin vannoa, että minun listalla ei lue "Koti ja perhe Suomessa".

Tuon eilisen oivalluksen ansiosta en tunne enää syyllisyyttä siitä, etten ole saavuttanut asioita, mitä minun oletetaan haluavan. Hirmu hieno tunne.

Ja sitten ilmoitusluontoinen asia. Myyn kamerani, Nikon D80. Se on kolmisen vuotta vanha, mutta erittäin vähän käytetty. (Tämä on juurikin se syy miksi kameran myyn.) Maksoin siitä uutena muistaakseni noin 1200 euroa. Tee tarjous ja kerro kavereille.

Vaikuttavaa postia.

Buongiorno! Italian kurssi jatkui taas joululoman jälkeen. En tiedä odotinko sitä vai en. Italian kielen opiskelu sinänsä on mukavaa, koska mitä enemmän opin, sitä paremmin aukeaa muutamien ystävieni välillä oleva salakieli. Plus kesällä huomasin, että italia kuulostaa aivan sairaan hienolta, kun sitä joku korvaan supattaa rakastuneelle minulle. Mutta tuo kurssi sinänsä ei aina ole niin innostava. Toisaalta, mitä voi odottaa, jos menee tuollaisen sekavan joukon mukaan, ikähaitarina yläaste-eläke ja jokaisella erilainen motiivi oppia.
Minussa asuu ihan selvästi pieni saksalainen, koska välillä ihan todella kiristää muiden opiskelijoiden käytös. Eilen seitsemän ihmistä tuli myöhässä. (Hyve nro 1: täsmällisyys.) Ja ei edes hiljaa hiipien, vaan kamalan mekkalan saattamana. Opettaja yritti jatkaa opetusta, mutta kun neideillä oli juttu kesken käytävässä niin saatiin sitten kuunnella sitä kunnes oli penaalit ja kirjat ja muut systeemit pöydällä. Entäs sitten se takapenkin vanhaherra, joka jo osaa kieltä eikä mielestäni tuonne kurssille oikeastaan edes kuuluisi. Hänellä on ikävä tapa "kuiskata" vierustoverilleen oikeat vastaukset juuri ennen kuin opettaja, tai joku toinen sanoo ne ääneen. (Hyve nro 2: hiljaisuus.) Juu, kyllä me muutkin osaamme, mutta vaikka ei osattaisi, niin olisi kiva edes yrittää miettiä hetki mielessä.
Ensi kerralla menen istumaan etupenkkiin.

Olen usein sanonut, että minä en osaa numeroita. Minusta oli hauska täyttää Sudokuita (taivuta sana oikein) koska niissä ei tarvitse osata kuin 9 numeroa. No, sen lisäksi ei ole kuin yksi numero, nolla, ja sekään ei ole mitään. Eli minä osaan kaikki numerot! Voi mikä riemuoivallus! Ja minkälaista harhaisuutta olen harrastanut. Voin siis ihan yhtä hyvin rakastaa numeroita! Varsinkin silloin, kun ne ovat kauniita. Kuten tänään: 11.1.'11.

Eilinen päivä oli muutenkin hyvä. Sain maailman ihanimmalta poikalapselta maailman ihanimman postikortin suoraan New Yorkista! Söpöliini oli lomailemassa siellä lumimyrskyssä vuoden vaihteessa. Jopa postileimassa on kuva lumiukosta ja teksti: "Happy Holidays"! Tuli hirmu hyvä mieli! Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että kyllä minun ehdottomasti pitää päästä olemaan New Yorkissa. Se on aivan selvä pakko. Haluan ostaa sellaisen I <3 NY mukin, jota voin sitten pitää kynätelineenä. Ottaa aivan mielettömän upeita valokuvia ja tehdä niistä seinälle suuria tauluja. Kirjoittaa elämästä suurkaupungissa. Tämä on nyt heti lisättävä 'asioita joita haluan tehdä' -listalle.

Tämä päivä pyörähti käyntiin klo viisi, mutta ei se mitään. Onpahan enemmän aikaa puuhata kaikenlaista mukavaa! Ai niin... Sain eilen viimein valmiiksi torkkupeiton, mitä olen virkannut pala kerrallaan jo arviolta vuoden. Mielettömän siisti tunne! Puhkun hyvää oloa ja ylpeyttä omasta saavutuksesta. Ota sinäkin osa, tästä kyllä riittää kaikille!

Kolmenlaisia kehuja.

Minulla oli erityisen miellyttävä perjantai. Ihana ystäväni tarjosi minulle lounaan ja sitten käytiin kiertelemässä kauppoja ja suunniteltiin uskomattoman hyviä liiketoimintoja. Kyllä sitä voikin ihminen tulla iloiseksi, kun viettää aikaa hyvässä seurassa. Ihana Emma on sellainen tyyppi, jonka seurassa minäkin olen parempi.

Eilen illalla myöhään sain päähäni, että nyt leivotaan! Minä ja sivupersoonani menimme keittiöön, kaivoimme ohjeet esiin ja askartelimme hienoja leivosasioita. Päälle tuleva mönjä ei onnistunut ollenkaan, vaan valui leivoksien päältä paperikippojen reunojen kautta pöydälle melkein jokaisesta, mutta mitä siitä. Ainakin ryhdyin. Ainakin yritin ja onnistuin melko hyvin kuitenkin. Asiaa tuumaillessa huomasin missä mentiin metsään ja ensi kerralla tiedän mitä tehdä toisin. Hirmu positiivinen kokemus. Ja nyt on älyttömän hyviä (vaikkakin rumia) leivoksia kaappi täynnä. Hyvä ilona!

Tänä aamuna menin sitten kauppaan hakemaan maitoa (tämä yksityiskohta on erityisen tärkeä tässä tarinassa) ja olin jo henkisesti varautunut lapioimaan metrin lunta rappusilta ja kulkuväylältä. Menin ulos ja melkein pääsi parku. Joku ihana ihminen oli käynyt lapioimassa kaikki lumet! Jopa rappuset oli niin hyvin putsattu, että en voinut kuin ihmetellä. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen tässä asumisen aikana (kaksi ja puoli vuotta). Aivan mahtavaa! Ihana sinä tuntematon kuka oletkin, KIITOS!

P.S. Maito on tärkeää, se vahvistaa luita.

Tippaleipä.

Olisipa hienoa olla putkiaivoinen mies. Naisten suurin ongelma tässä maailmassa ei (useista väitteistä huolimatta) ole mies, vaan meidän käsittämätön taito ajatella liikaa. Ottaa huomioon jokainen pienikin yksityiskohta, tarkastella tapahtumia joka suunnalta ja uskoa asiasta kuin asiasta, että tässä on nyt jotain suurempaa taustalla. Yleensä ei ole.

Ystäväni oli todistamassa tapahtumaa, kun keski-ikäinen asiakas kysyi naismyyjältä, onko mustalla ja valkoisella Wiillä jotain eroa. Myyjä ei tiennyt, joten kysyi samaa nuorelta miesmyyjältä. Mies tiesi ja vastasi saman tien: "Väri."
En usko, että tuo naismyyjä olisi erityisen tyhmä. Tai että nuori herra puolestaan jotenkin erityisen fiksu. Luulen, että tuo nainen ei vaan voinut uskoa, että selitys voisi olla niinkin yksinkertainen. Hän oletti tässä olevan jotain muutakin taustalla. Jos aina miettii asioita vaikeimman kautta, ei huomaa helppoja juttuja. Ja koska miehet usein huomaavat yksinkertaisen, on ajattelu, pohdiskelu ja keskustelu sitten niitä "akkojen juttuja".

Tämä tuli nyt mieleen vain, koska huomasin syyllistyväni tuohon samaan liialliseen ajateluun. Vanhojen ajatusmallien pohjalta sitä jotenkin aina olettaa, että asiassa on jotain muutakin kuin mitä päälle päin näkyy. Sanat tarkoittavat jotain muuta miltä kuulostavat. Sillä tavalla arvatenkin syntyy väärinkäsityksiä. Ja vaikka selviäisi oikeilla käsityksillä, se elämän pieni ilo ja riemu, minkä vastaan onnistui saamaan, laimenee ja menettää merkityksen.

Ajattelin tästä eteenpäin ottaa kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan hymyssä suin, nauraa vitseille ja asioille mitkä naurattaa. Nauttia hetkistä ilman merkitysten pohtimista. Ehkä sitten löydän sen todellisen suuren merkityksen elämälle, kun lakkaan ottamasta niitä pieniä juttuja niin vakavasti.

Ihan tavallinen päivä.

Hurina ja ratasten ryske vaan kuuluu päästä, sen verran hartaasti on tänään ajatustyötä tehty! Heräsin viideltä, joten unirytmin muuttaminen onnistui liiankin hyvin. Huomenaamuna tähtään kuuteen. Mutta oli aivan erityisen ihana kerrankin mennä nukkumaan ajoissa - kymmeneltä! Aion tehdä siitä uuden terveellisen tavan. Olen saanut hurjasti aikaan. Tein esimerkiksi kahdenlaista kotiruokaa (syytän tästä tätä unettomuuden aiheuttamaan sekopäisyyttä), mikä on minun päivässä maininnan arvoinen asia.

Kävin myös läpi jättipinkan papereita ja muistiinpanoja kouluajoilta. Siellä oli monta hauskaakin juttua, ihan järkeviä vinkkejä tulevaa aiatellen ja muutama tekemäni sarjakuva. Juu, minun koulumuistiinpanot ovat vähän erikoisia. Merkinnöissä tuntui olevan selkeä kaava. Ehkä vika on siinä, että tosiaan luin muistiinpanot vasta nyt. Ei siis ihme, jos olen kirjoittanut samoja tärkeäksi katsomiani asioita useaan otteeseen...

Vuosi on alkanut siis energisesti. Minulla ei ole mitään muuta raportoitavaa. Tämän päivän kirjoituksen tarkoitus on vain tyydyttää vaativia lukijoitani, jotka ovat useaan otteeseen kehoittaneet päivittämään blogia. Done.

Alku aina vaikeaa.

Vuosi on alkanut hyvin. Saldo toistaiseksi:

kuusi leffaa
yksi uuden vuoden lupaus
satoja käsiteltyjä valokuvia
yksi maidonhakureissu lähikauppaan
(se on yllättävän lähellä vaikka ei olekaan Siwa)
joulun siivous matkalaukkuun odottamaan seuraavaa vuotta
yksi hämmentävä uni, joka sai muuttamaan toimintatapoja
yksi tuplapäivä, eli uneton kokonaan valvottu yö

Heräilemme vasta kolmanteen päivään, joten minusta tuo on melko hyvä saldo. Oli kuitenkin viikonloppu ja kaikkea.

Eilen tuli telkkarista elokuva "World Trade Center". Ja samaan aikaan toisella kanavalla elokuva "Pilvilinna joka hajosi".
Repesin.

Ensimmäinen.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Uudessa vuodessa. Tänään on 1.1. '11. Kylläpä tuntuu hiljaiselta tämä talo. Päässä sen sijaan ei ole hiljaista. Mielettömästi mielettömiä ideoita, jotka haluan tietysti kaikki toteuttaa nyt heti. Tarvitsen selkeän toimintasuunnitelman. Teen sen seuraavaksi.

Jos olet jaksanut lukea kaikki viime vuoden kirjoitukset (tai ainakin ensimmäisen) niin tiedät, että minulla on tapana antaa vuodelle teemanimi, se kuulemma auttaa pääsemään tavoitteisiin. Viime vuoden tavoite toteutui täydellisesti. Tämä uusi alkanut vuosi on Menestyksen vuosi. Se arvatenkin myös toteutuu täydellisesti.

"Riittää kun on yksi ässä hihassa,
niin menetyksestä tulee menestys."

Ihana aloittaa vuosi a) hyvin levänneenä b) tietäen mitä haluaa ja c) ilman krapulaa. Kun viettää vuoden vaihteen kotona omassa rauhassa ja kirjoittaa, niin saa tuon kaiken. Olen tehnyt näin jo useamman vuoden. Se on se mun juttu. En nähnyt ainuttakaan rakettia (kuulin useita), mutta naapuritalon pihassa olleet lamppuautot toivat jännitystä jo alkuillasta. Lamppuauto tarkoittaa paloautoja, poliiseja ja ambulansseja. En tiedä mitkä niistä paikalla olivat, sillä näin vain sinistä välkettä ikkunastani. Happy New Year!

Yllätyksekseni sekä James että Angus soittivat minulle illalla. Vielä mystisempää oli se, että Povero Marco tuli koneelle ja juteltiin illalla pariinkin otteeseen. Kesäromanssin fiilikset jotenkin omituisesti sai uutta poltetta sydämessä. Mutta ei se mitään. Se oli kiva hetki, nyt on toinen parempi hetki. Pakkaan joulun matkalaukkuun odottamaan seuraavaa vuotta. Uusi vuosi ja uudet kujeet. Kohtahan se on jo kesä.

Kokeilin uutta ulkoasua. Miltä näyttää?