Kyyneliä.

Onko se kyyneliä vai kyyneleitä? Kyyneliä kuulostaa hienommalta minun päässä, mutta se ei takaa oikeinkirjoitusta. Omenia ja halvennus ovat myös mielestäni hyvempiä sanoja, mutta eivät oikein. Tästähän on jo puhuttu ennenkin. Valitsen nyt vaihtoehdoista sen, mistä itse pidän enemmän.
Siksi tuo otsikko.

Juttelin tänään Povero Marcon kanssa. Ollaan taas pidetty yhteyttä enemmänkin. Ensin en oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Miten pitäisi tuntea. Mutta se ihminen tuntee minut, vaikka yhteinen aika oli kovin vähäistä. Sellainen yhteys on harvinaista. Hymyilen väkisin joka kerta, kun jutellaan. Enää en ikävöi aivan niin paljon kuin ennen. Paitsi tänään.

Joku teistä ehkä muistaa, että minulla on Venetsiassa oma paikka. (Omistajuus on lähinnä henkistä.) Yksi ikkuna, missä istuin joka päivä kirjoittamassa, ihan Canal Granden äärellä. Paitsi en viimeisinä päivinä, sillä joku urpo oli käynyt rikkomassa yhden ikkunaruudun ja joka paikka oli täynnä lasinsiruja. Se harmitti silloin kovasti.

Povero Marco on ihminen, joka ymmärtää minua. Samanlainen huumorintaju, samanlainen piiloromantikko. (Plus paljon muita ylettömän ihania ominaisuuksia, mitkä eivät nyt liity tähän tarinaan.)
"Ikkuna siinä sinun paikalla on korjattu. Ei enää lasinsirpaleita."
(Jos tajuat miksi tuli kyyneleet, tajuat minua aika hyvin.)
Marco oli käynyt Venetsiassa, kävellyt Rialton sillan juurella, ikävöinyt minua ja muistellut niitä upeita hetkiä, mitä siellä vietimme. Ja huomannut, että paikkani on taas ehjä ja odottaa siellä paluutani. Tunne on molemminpuolinen.