Mikähän siinä on, että ensin vetkuttelen ja nihkeilen ja jätän kaiken viime tippaan, mutta sitten kun viimein ryhdyn johonkin, en pysty lopettamaan ennen kuin näännyn tai putoan tai joku viisaampi pakottaa. (Samasta syystä olen ikuisessa pelikiellossa.) Kohtuus ei kuulu sanavarastooni.
Ensin sunnuntaiaamuna "vähän kokeilin" tehdä kotisivuja. Mietin iltapäivällä miksi vatsaan koskee ja tajusin, etten ollut muistanut syödä mitään koko päivänä. Sen puuhan lopetin vasta illalla, kun alkoi leikattua rannetta särkeä. Eilen sitten "vähän kertailin" italiaa. Kirjoitin kaikki sanastot vihkoon ja tein tehtäviä ja kielikylvin aamuvarhaisesta iltamyöhään. (Muistin tällä kertaa pitää evästystaukoa aina, kun alkoi rivit hyppiä silmissä.) Lopetin kirjoittamisen vasta sitten, kun jo ennestään särkevä ranne turposi ja puutui. Menetän ajan, paikan ja kivun tajun täysin aina, kun keskityn johonkin.
Onhan se tietysti hyvä, että pystyy keskittymään asioihin.
Tämä tehotoimivuus on perittyä. Äitini ei pysty olemaan paikallaan hetkeäkään. Varsinkaan kesämökillä. Aina löytyy jotain, mitä siellä pitää ehdottomasti tehdä nyt heti. Mummoni viipotti pienillä jaloillaan samaa mökkitonttia laidasta laitaan, aamusta iltaan. Kahvinkin sen kävi juomassa nopeasti terassilla seisaaltaan ja sitten taas hirveällä vauhdilla menoksi. Omenat putoavat ihan siihen viereen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti