Mahdollisimman vähän jääkiekkoa.

Olin vahvasti sitä mieltä, että en kirjoita yhtään jääkiekosta. Olisi taas paljonkin sanottavaa suomalaisista junteista, mutta se taitaa olla turhaa ja liian kipeä aihe käsiteltäväksi juuri tällä hetkellä. En halua menettää harvoja lukijoitani. Joita muuten on taas kolme! Se luovuttanut ei tullut takaisin, mutta sain uuden. Aivan parhautta! Minulla ei ole mitään jääkiekkoa vastaan. Se on hieno fyysinen laji, mikä tuo meistä suomalaisista parhaan ja pahimman esiin. Siis niistä, jotka jaksavat lajista välittää ja aika moni jaksaa. Se korostaa yhteisöllisyyttä ja junttimaisuutta. SM-pelit paikallisesti, MM-pelit valtakunnallisesti. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hyvä, että ihmisillä on jotain puhuttavaa. Ei tarvitse aina puhua naapureista ja sukulaisista.

Huomasin olevani itsekin yksi niistä hulluista, jotka heräävät jo viideltä aamulla katsomaan, kun äijät luistelee kilpaa pienen mustan kiekon perässä. Huomasin myös kasvaneeni sitten viime kisojen. Olen maailman huonoin häviäjä ja tunnen Leijonien tappiot niin syvällä sielussani, että raivo ja pettymys on lamaannuttavaa. Huuto kuuluu ja tavaroita lentelee. Mutta tällä kertaa olen yllättänyt itsenikin olemalla täysin tyyni. Ei kiukuta, vaikka tilaisuuksia on tarjottu. Olen ollut niin ZEN. Ja ihan ilman lääkitystä.

Mutta yksi asia minua ihmetyttää vieläkin. Miten ihmeessä Suomen jääkiekkojoukkue voi olla täynnä leijonia? Ymmärrän kyllä, että Suomen vaakunaan sillä viitataan... Mutta miksi leijona? Eikös ne asu lähinnä Afrikassa? Ja eläintarhoissa? Suomen vaakunassa pitäisi olla hirvi, tai joutsen. Tai joku puolukka. Ei ehkä niin hohdokasta, mutta ainakin kotimaista.

Nyt ne Suomen puolukat muuten voittivat olympia pronssia. Jee!
 

Erään ajanjakson loppu.

Kun ihminen tunteen poltetta ruokatorvessa, hän säntää kohti vessaa tai nieleskellen etsii ämpäriä mihin sulamattomat eväät sylkeä. Ymmärtääkseni normaalioloissa ihmiset välttävät lattialle oksentamista. Minun bulimikkokissa tekee samoin. Ei se sentään vessaan ryntää, mutta lattialle se ei halua oksentaa, ei sitten millään. Sänkyyn voi kyllä oksentaa. Tai matolle. Tai sängyn vieressä lojuvalle uudelle lehdelle. Tai kankaalla verhoillulle tuolille. Lattialle jäänyt sukkakin kelpaa. Mutta pelkkä laminaatti, mistä oksut olisi helppo pyyhkiä pois... Ei missään nimessä! Tämä nyt vain antamaan suuntaa siitä, miten päiväni alkoi.

Eilen oli viimeinen työpäivä somistusassarina. On vähän hämmentävät fiilikset. Onhan se kivaa, että on saanut jotain valmiiksi. Yksi etappi matkalla kohti suurta unelmaa on saavutettu. Mutta silti... Tämä on ollut niin mukavaa! Asiakkaat ovat muuttuneet ventovieraista tuttaviksi, joiden kanssa viitsii ihan mielellään vaihtaa kuulumisia, kun törmää kaupassa. Pomo on muuttunut tuttavasta paljon kaivatuksi isosiskoksi, joka huolehtii ja josta saa huolehtia. Puhumattakaan kaikesta siitä kokemuksesta, jota olen saanut meidän eri projekteissa tai niistä onnistumisentunteista ihaillessa vastavalmistunutta ikkunaa. Minulla ei ole mitään valitettavaa koko tuosta ajasta, pelkästään hyviä muistoja.

Mitähän nyt sitten? Pitää varmaakin siivota. Ja tehdä opinnäytetyötä. Ja... Siinäpä se. Minulla ei ole muita suunnitelmia tähän hätään. Pitää siis tehdä toimintasuunnitelma loppukeväälle. Ja nauttia viikonlopusta. Hyvältä kuulostaa!
    

Aamu.

Nyt on aamu. Minä en ole aamuihminen, jos on pakko herätä ja mennä jonnekin. Mutta olen aamuihminen, jos herään omin päin (yksin) ja saan aloittaa asiat omalla tavalla. Kello näyttelee tässä asiassa ihan sivuosaa, sillä saatan olla kuudelta pirteä ja tanssia kohti aamukahvia innosta piukeana. Toisaalta taas yhdeksältä herääminen voi olla täyttä tahmeutta, jos herääminen tapahtuu jonkun toisen käskystä. Ehkä pitäisi sanoa, että olen aamuherkkä ihminen. Aamun ensimmäiset minuutit antaa suunnan koko päivälle. Minkään maailman postitiiviset ajatukset ei auta, jos herää ärsyttävään ääneen tai hajuun tai oloon. Sitä ei kaikki aina ymmärrä. Edesmennyt isäpuoleni piti hauskana sitä, että tulee aamulla herättämään säikäyttämällä. Juu, kyllä siihen herää mutta voitte uskoa, ettei kyseinen kaveri kovin paljon lähimmäisenrakkautta minulta saanut.

Se on jännä miten ihmisiin suhtautuminen voi muuttua. Tappelin pahimmat riitani teini-iässä juuri isäpuoleni kanssa. Edes äijän vakava sairastuminen ei saanut minua leppymään, ajattelin vain että paha saa palkkansa. Mikä tietysti oli tavallaan tottakin, ja näin hän sen itsekin sitten jälkikäteen ymmärsi. Kuukausi teholla sai mielen muuttumaan monesta asiasta, myös minusta. Ihmeellistä miten paljon anteeksi pyytäminen voikin vaikuttaa asioihin. Vuosien vihat haihtuivat lähes kokonaan, kun sain kauan odottamani anteeksipyynnön. Oli helppo antaa anteeksi. Ja sen jälkeen oli helppo pitää hänestä. Ja sitten vuoden kuluttua oli hyvin vaikea laskea kukkia arkulle.

Tarinan opetus: Jos ei voi välttää riitoja (joskus kemiat vaan ei toimi), niin pyydä anteeksi. Vaikka olisi vain pieni kina, sitä ei kannata ohittaa mitättömänä, sillä mikään ei ole mitätöntä. Anteeksi pyytämisellä on merkitystä. Paljon enemmän, kuin millään muulla.

Aika vakavia ajatuksia tänään. Ehkä parempi jatkossa kirjoittaa iltaisin. Nyt menen pyllistelemään ikkunaan. Mukavaa ja iloista päivää!
 

Sammakoita ja hyviä tarkoituksia.

Minulla on sellainen huonohko ominaisuus, etten halua loukata toista. Se on huono juttu siksi, koska toiselle ihmiselle aiheuttamani mielipaha on tuplaten suuri itselleni. Kamalin tunne kaikista. Tähän liittyy kaksi ikävää lisäseikkaa. Ensinnäkin, olen ehkä vähän huono puhumaan. Sanat eivät aina tule ulos niin kuin tarkoitan. Usein asiat kuulostavat paremmilta pään sisällä, kuin sitten ääneen sanottuna. Olen äärettömän oikeudenmukainen ja jo pienenä ymmärsin, että valehtelu on paha asia, varsinkin jos sitä ei hallitse ja jää aina valheista kiinni. Eli yksi arvoni on olla rehellinen. Se taas tarkoittaa suoraan puhumista. Mikä useimmiten ilmenee niin, että sanon sen mitä ajattelen, yleensä väärässä paikassa ja väärällä tavalla. Niitä kuuluisia sammakoita ja lintuja livahtaa suusta tuon tuosta. Ja se taas aiheuttaa tahattomasti mielipahaa muille ja sitä kautta myös minulle. 

Toiseksi, joidenkin asioiden sanominen ystävälle, tai ihmiselle josta pidän ja jonka mielipiteillä on merkitystä, on ihan älyttömän vaikeaa. Haluan sanoa rehellisesti ja suoraan, mutta koska mietin sanojani (johtuen ihmisestä jolla on merkitystä) alan jarrutella lintujen pelossa. Sitten en sano jotain vain koska luulen sen loukkaavan. Ja siitä johtuen sitten kärvistelen, kunnes tulee raja vastaan. Sisäinen kiukku aiheuttaa sammakkoysköksen. Ja kylläpä meillä kaikilla on taas niin mukavaa. Vaikka saisin sanallisen aarrearkkuni suljettuna pidettyä, se vaikuttaa minun omaan oloon. Ja silloin en ole enää hyvää seuraa. Teenkö minä siis asioita, joista en oikeasti pidä, koska toinen niin tahtoo? Olenko minä SE tyyppi? Pitkällä tähtäimellä katsottuna kaivan itselleni kuoppaa. Hyvää tarkoittava toisten miellyttäminen kääntyy ihan päälaelleen. Siitä on tultava loppu ihan nyt heti. Eihän se tarkoita että on ilkeä, jos on mukava itselleen.

Tein Facebookissa testin, mikä hämmästytti tarkkuudellaan, varsinkin koska vastasin vain kahteen kysymyseen. Minä olen numero 1, sehän nyt on selvää. Ja tässä kuvaus siitä mitä se tarkoittaa: 

Tulos: 1. Tarkka Laadunvalvoja

Ykkönen haluaa aidosti parantaa asioita ympärillään ja toimia oikeudenmukaisesti, periaatteellisesti ja omille ihanteilleen uskollisesti. Hän haluaa tehdä parhaansa ja yltää moitteettomiin suorituksiin. Ykkönen pyrkii aina oikeaksi katsomaansa ratkaisuun, mutta on harvoin täysin tyytyväinen itseensä tai ympäristöönsä. Ykköset ovat niitä ihmisiä, jotka sisäisestä vastuuntuntoisuudestaan johtuen korjaavat toisten pudottamat roskat kadulta ja soittavat talonmiehelle liukkaista portaista. Ykköset tekevät yleensä työnsä tunnollisesti ja noudattavat oikeiksi katsomiaan sääntöjä. Ykköset myös olettavat kanssaihmisiltään samaa tarkkuutta, tunnollisuutta ja oikeamielisyyttä, mihin itse uskovat. Ykkönen on yleensä itsensä ankarin kriitikko, mutta huomaa helposti myös toisten ihmisten "virheet ja erheet". Ykkönen asettaa itselleen erittäin korkeat tavoitteet, joiden saavuttaminen on ymmärrettävästi vaikeaa. Ykkösen tarkkuudessa piilee välillä myös pilkunviilaamisen siemen. Silloin Ykkösen on vaikea saada vietyä asioita loppuun liiallisen täydellisyyden tavoittelun piinaamana. Ykkösellä on yleensä vahvat mielipiteet asioista ja hän neuvoo tai opettaa mielellään myös muita. Ykkönen saattaa tehdä omista säännöistään varsin tiukat ja hermostuu, jos ei itse yllä niihin tai jos kokee, että muut eivät kunnioita sääntöjä tai noudata ohjeita. Ykkönen kokee herkästi moraalista velvollisuutta korjata asiat, puuttua epäkohtiin ja parantaa maailman ja ihmiset ympärillään. Joskus Ykkösen hyvää tarkoittava neuvominen saatetaan tulkita myös arvosteluksi ja kritiikiksi. Ykkönen pyrkii elämässään idealistisesti omiin korkeisiin tavoitteisiinsa, mutta pelkää virheiden tekemistä. Hän saattaa vaikuttaa joskus vähän tiukalta yrittäessään olla hyvä ja virheetön. Parhaimmillaan Tarkka Laadunvalvoja eli Ykkönen on ihanteellinen, periaatteellinen ja oikeamielinen ihminen. Ykkösellä on selkeä henkilökohtainen käsitys hyvästä ja pahasta ja hän haluaa olla reilu, järkevä ja objektiivinen. Totuus, oikeudenmukaisuus ja eettisyys ovat Ykköselle erittäin tärkeitä arvoja. Hän pyrkii saavuttamaan omat korkeat ihanteensa kaikilla elämänsä alueilla ja on tunnollinen pyrkimyksissään parantaa itseään ja ympäristöään. Ykköset ovat luonnostaan vastuuntuntoisia ja pyrkivät lahjomattomuuteen ja korkeisiin tavoitteisiin. Parhaimmillaan Ykkönen on humaani, inspiroiva ja aidosti esimerkillinen ihminen. Ykkösten huumorintaju on usein nasevan "kuivakkaa" ja tarkkanäköistä.

Siinä on kiteytettynä minä.  Kaikki jotka minut tuntevat, allekirjoittavat tuon taatusti. Pelottavaa. Minä olen niuho.
   

Hymy.

Voi miten elämä on ihanaa! Leijonat otti pataan rakkaalta naapuriltamme jo heti aamutuimaan. Kissa kakkasi lattialle. Vuosia käyttämäni voide (se ainoa, jolle en varmasti ole allerginen) teki jostain syystä tänään naamani kirkkaanpunaiseksi. Netti pätkii. Huomasin, että kolmesta lukijastani yksi on luovuttanut, poistunut pelistä kokonaan. Kirjoitan nyt siis blogiani kahdelle lukijalle. Joko mainitsin tappion Ruotsille?

Ja silti olen ihan innoissani. Koti on tänään ihana paikka. Pöydällä on aivan mahtava pinkki kukkakimppu. Höyryävän kuuma kuppi teetä maistuu erityisen hyvältä. Sain myytyä jotain omistamaani, joten matkakassa karttuu taas hieman. Rinkka, hame, kirjahylly. Kaikki tavarat vaihtavat omistajaa, yksi toisensa jälkeen. Edes ruotsalaiset eivät saa minun fiilistä tänään maahan.

Tein kuukausia sitten itselleni seinäkalenterin. Sellaisen tavoiteaikataulun keväälle. Huomasin juuri, että sen merkitys taitaa olla isompi kuin luulin, tai alunperin edes tarkoitin. Tuo seinäkalenteri loppuu juuri sinä päivänä, kun minä istun lentokoneeseen ja matkaan takaisin Italiaan. Jätän Jyäskylän ja Suomen ja menneisyyden. Sattumaa? Vaiko universumin tapa vastata toiveisiini? Minä en usko sattumaan. Tämä on sitä, että olen saamassa otteen elämästäni. Ohjaan kärryjäni itse tällä vuoristoradalla, pitkästä aikaa. Se on melkoisen mukava tunne se.

Ja kiitos teille kahdelle yhä juttujani seuraavalle lukijalle! Tänään iloitsen erityisen paljon juuri teistä.
 

Ystävänpäivä.

Eilen vietin mukavan illan ihanan ystävän seurassa. Nyt hienoinen jomotus muistuttaa aikaansaadusta nestehukasta kehossa. En vaan millään viitsisi ottaa buranaa itseaiheutettuun kipuun. Ihan kostoksi.

Tein eilen testamentin. En itselleni, mutta toimin sihteerinä ja todistajana. Pistin nimeni alle paperiin, joka kertoi ystäväni tehneen kyseiset päätöksensä "terveellä ja täydellä ymmärryksellä sekä vapaasta tahdostaan". Mietin olenko minä todella oikea ihminen arvioimaan toisen ymmärrystä? No, ainakin se paperi on nyt todella virallinen. (Kirjoitin ensin 'viallinen'. Merkki?)

Tänään on sitten ollut vähän nihkeä fiilis kaiken suhteen. Mutta kaikesta nihkeydestä huolimatta, tämä on ollut oikein hyvä päivä. Tässä asioita, jotka teki tästäkin päivästä heräämisen arvoisen:

Maailman paras aamiainen verikoston tapaan. 

(Jos joskus heräät luotani, pyydä aamiaiseksi "Verikosto".)

Ehkä maailman ihanin prinsessa-kissa. 

(Ei ole tylsää hetkeä Nalkku palkun kanssa...)

Uneton Seattlessa. 

(Paras love-leffa ikinä!)

Uskollinen ystäväni Sandels.

Vaikutan ulospäin aika kylmältä ja kovalta tyypiltä. Se on kyllä täyttä puppua. Olen sisältä aivan pehmis. Ja yksi todiste siitä on tänään tullut elokuva. Suurin osa tytöistä on sitä mieltä, että Pretty Woman on se maailman romanttisin leffa, mutta sitten on se osa meitä, joiden mielestä ylivoimaisesti paras rakkausleffa on Uneton Seattlessa. Se jollain tavalla kiteyttää kaiken sen mikä minusta on ihanaa. Uskon rakkauteen, kuin tolvana, joka uskoo vielä rakkauteen. Olin vain kätkenyt sen osan itsestäni tosi syvälle sisimpääni. En enää edes muista miksi. Mutta nyt on tullut se aika, että alan taas rakastaa elämää ja kaikkea mitä se tarjoaa. Ja uskoa siihen, että täällä voi käydä myös hyvin. Uneton Seattlessa sai Anniensa Empire State Buildingin katolla, kuin siinä ikivanhassa leffassa. Minä uskon rakkauteen. Ja tämä ystävänpäivä oli taas oiva muistutus siitä, miten paljon.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be love in return."

Kiukkupuuska.

Kun oikein ottaa päähän, siirrän kiukun raivoisaan toimintaan. En urheile, vaan myllään asuntoni. Jaksan yhä uskoa siihen, että paikkaa vaihtamalla elämänlaatukin paranee. Ja koska aina ei voi fyysisesti vaihtaa paikkaa kun kiristää hermoja, minä vaihdan huonekalujen paikkaa. Se on ihan yhtä tehokasta. Ja samalla palaa vähän kaloreita, kun imuroi ja moppaa.

Minulla on suuri urakka edessä, kun pitää tyhjentää kokonainen huoneisto toukokuun loppuun mennessä. Ja minulla jos kenellä on paljon tavaraa. Hamsterointiluonne tuli perintönä isomummolta, josta sanottiin "Mitä mummolta ei löydy, sitä ei tarvitakaan." Rouva nimittäin säästi aivan kaiken. Olen jollain asteella aloittanut tämän tyhjentämisen jo vuosi sitten. Tai ei millään asteella, vaan ihan rehellisesti ja oikeasti. Tavaraa vain oli niin paljon, että vasta nyt olen loppusuoralla. Se henkisesti roinasta irti päästäminen onkin ollut kaikista vaikeinta, mutta tulen siinä hommassa taitavammaksi. Siitä todisteena tämä yhä vain tyhjemmäksi käyvä asunto. Täynnä roinaa tämä tietysti on vieläkin. Baby steps, niillä mennään.

Mutta kyllä helpotti taas avautuminen. Kiitos.

Kallio.

Minä kadehdin älykkäitä ihmisiä. Sellaisia todellisia ajattelijoita, jotka pystyvät ratkaisemaan universumin kokoisia ongelmia ja silti pysymään täysin tyynenä. En niinkään ratkaisujen vuoksi, vaan sen tyyneyden. Maailmankaikkeus, Jumalat, ympäristökatastrofit, avaruus, molekyylit, globaalit tulevaisuudennäkymät... Kaikki nuo tuon tason ajatukset saavat minut melkein hyperventiloimaan. Maha kääntyy ympäri, kun mietin millä tahdilla ihminen tuhoaa maapalloa. Henkisyyden mahdollisuudet jättää pään aivan tyhjäksi, tuntuu ettei ole edes mahdollista ymmärtää sitä kaikkea. Onneksi tunneäly on pelastanut minut monista tiukoista tilanteista, samoin oikeudenmukaisuuden taju.

Mutta silti. On se vaan ihan älyttömän hienoa ottaa nollaushetki. Tuijottaa aivottoman rennosti Kaunareita, tositeeveemalleja tai Täykkäreitä. Useimpia nykysaippuoita ei tarvitse edes purra, kun tulevat jo valmiiksi hyvin miedon nestesaippuan muodossa. Riittää kun avaat vain silmät, istut nojatuoliin ja annat palaa. Tai lähinnä sammua. Minä, ihminen joka istuu suurimman osan ajasta koneen välittömässä läheisyydessä, käyn illalla aina ylikierroksilla ihan vain koska naama on tuijottanut näyttöä liian pitkään. Joskus vuosia sitten joku oli tutkinut asiaa ja tehnyt johtopäätöksen, että ne kasvoihin tulevat oireet (kuumotus, punoitus, lievä tunnottomuus, jne.) ovat sähköallergiaa. Sellaisesta siis kärsin päivittäin ja nollaan sen tuijottamalla jotain aivotonta toisesta säteilevästä laatikosta. Asiaan on saatava muutos, se nyt on sanomattakin selvää.

Mutta yksi tärkeä asia on vielä kerrottava. Yllätyin tänään hirmu positiivisesti. Kallio. Se osui ja uppos. Samalla aivot narikkaan asenteella aloitin ja olin aivan heti myyty. Yleisesti ottaen välttelen kaikkea suomalaista TV-törkyä, mutta tämä oli todella mahtava yllätys. Aivan kuin sellainen kirpeä omena liian makeassa hedelmäsalaatissa. Olen myös ollut tosi hanakasti Helsinkivastainen, mutta nyt löysin jotain positiivista pääkaupungistamme. Ihanaa, kun oudoista ihmisistä on tehty sarja. Huikea juttu. Olen tosi onnellinen tästä kaikesta.

  

Sunnuntai.

Olen nukkunut! Ajoissa, hyvin ja pitkään! Voi miten ihanan raikas ja hyvin levännyt olo. Kannatti käydä perjantaina baarissa ja kärsiä lauantaina krapulasta. Unirytmi on korjautunut.

Perjantaina vietin iltaa ydinfyysikon seurassa. Ei ehkä aivan ilmeinen seuravalinta blondille. Tai ydinfyysikolle. Mutta hauskaa meillä oli! Samalla kuitenkin huomasin, että ei ole baari-illat enää sitä mitä ennen. (Tällä tavalla alkaa jutut, kun ylittää sen keski-iän rajan - pitäisikö minun huolestua? Leipäkään ei maistu enää leivältä...) En usko oloni johtuvan siitä, että ympärillä olleet nuoret näyttivät ikätovereideni lapsilta, vaikka kyllä sekin hyvä merkki oli. Luulen, että asiaan vaikuttaa enemmän oman itseni ymmärrys. Tiedostan jo, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Ja se sellainen baarissa örveltäminen ei ole. Kehon myrkyttäminen tavalla tai toisella, ei voi olla hyvä asia. Enkä nyt ala katumaan villiä nuoruuttani, sillä ainakin olen elänyt. Olen kokenut ja oppinut ja tutustunut upeisiin ihmisiin. Olen saanut elämääni paljon hyvää. Mutta olen nyt enemmän jalat maassa. Keskittynyt omaan hyvinvointiin ja siihen mitä hyvää voin tehdä muille. Minulla on enemmän rohkeutta. Enää ei tarvitse olla humalassa uskaltaakseen asioita. Ehkä se on jonkinlaisen kasvun merkki.

Tarvitsen muutamia isoja pahvilaatikoita. On joitakin tavaroita, jotka haluan säilyttää. Kylpyhuoneen peili. Paperilokerikot. Shiva-lamppu ja katukivi lampun alla, minkä olen omatoimisesti takavarikoinut kotikaupunkini yleiseltä parkkipaikalta. Hyvän mielen aamukahvimuki. Sininen nalle, jonka sain syntymäpäivälahjaksi 10 vuotta sitten. Postimerkkisuihkuverho. Ja pari muuta asiaa, mitkä ovat minulle tärkeitä tavalla tai toisella. Vaikka päästää irti menneestään on hyvä pitää mukana jotain, mikä muistuttaa eletystä elämästä. Muistot tietysti pysyvät ilman roinaakin, mutta jollain tavalla tutut asiat tuo turvaa. Tuo sininen nalle oli mukanani, kun muutin Italiaan vuosia sitten ja pysyy muuttokuormassa tästä eteenpäinkin.

Mukavaa päivän jatkoa!

Uudet kengät.

Uni se ei tullut tänäkään iltana. Olen aivan kuoleman väsynyt aina siihen kymmeneen saakka, jolloin raahaudun nukkumaan. Ja heti, kun peiton alle pääsen, taianomaisesti virkistyn ja kaikki mahdollinen uneen edes etäisesti viittaava väsymys on kadonnut. Lakanoissa pyöriminen alkoi kyllästyttää ja nousin kirjoittamaan. Koska siinä pyöriessä sain taas kummallisia ajatuksia.

Olen 30 vuotta elänyt muiden ehdoilla. Toisten säännöillä, toisten tavoitteilla. Olen muiden hyväksyntää tavoitellen tehnyt itselleni vääriä asioita, vääriä valintoja. Ja olen ollut pääasiassa onneton. Se iloinen ja sosiaalinen tyttö on hymyn takana ollut hyvin usein onneton. Olen elänyt aivan väärin. En ole kuunnellut, tai edes pysähtynyt miettimään mikä on minulle itselle parasta. Mitä minä haluan. Ja niissä väärissä kengissä olen tuntenut oloni vieraaksi ja huonoksi ja siten saanut ympärilläni olevat ihmisetkin tuntemaan olonsa huonoksi. Tässä ei ollut mitään uutta. Enkä taatusti ole ainoa ihminen, joka on toiminut näin.

Parin vuoden ajan olen tietoisesti muokannut itseäni. Keskittynyt henkiseen kasvuun. Toisaalta tilanteen pakosta, toisaalta omasta ymmärryksestä, että jotain on tehtävä toisin. Enkä väitä, että nyt osaisin. Päinvastoin. 30 vuotta on pitkä aika oppia huonoja tapoja ja toimintamalleja, joilla koittaa peittää ahdistustaan. Muutos ei tapahdu aivan hetkessä. Mutta huomaan jo jotain muuttuneen. Ja mitä enemmän opin, sitä enemmän tajuan, miten lapsenkengissä tässä asiassa olen. Mutta ainakin ne lapsenkengät ovat omat ja suunta on täysin oikea. Olen oppinut kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Ja mikä ehkä tärkeämpää, olen oppinut jättämään ne muiden mielipiteet vähemmälle huomiolle.

Unta odotellessa vain makasin tyyny kainalossa ja ihmettelin omaa onnellisuuttani. Hihittelin niin kovasti, että kyyneleet valui silmistä. Sellainen Kill Bill -fiilis. Aivan leffan lopussa tämä tehotappaja makaa kylpyhuoneen lattialla ja nauraa niin kovasti että itkee, koska on vain niin uskomattoman onnellinen saatuaan kuolleeksi luulemansa lapsensa takaisin. Minulle ei ole tapahtunut mitään ihan noin mullistavaa (tosin minä en myöskään ole tehotappaja), mutta ehkä tämä on alku. Alku sen jo kuolleeksi luulemani sisäisen lapseni takaisin tulemiselle. Pelkästään siinä on riittävästi syytä riemuun.

Flashforward.

Nukkuminen ei selvästikään ole enää se mun juttu. Huikea seikkailu-uni loppui vähän ennen neljää ja siitä asti olen sitten tepastellut ympäri kämppää kylpytakissa. Oli pakko mainita tuo, sillä se on uusi! Sain ihanan pehmeän kylpytakin viime viikolla ihanan pehmeältä pomolta. Aivan kuin tämä pyjamassa palloilu ei jo määrittäisi elämääni tarpeeksi, nyt sain siihen päälle vielä tuollaisen ihanuuden.

Olin viime yönä avaruusaseman agentti. Meitä oli kolme ja olimme lähdössä uudella laitteella reissuun. Se oli naamioitu moderniksi asunnoksi ja pystyi liikkumaan paikasta ja ajasta toiseen. Matka viivästyi, koska me kolme agenttia saimme puhelun (mihin vastasimme jokainen omasta puhelimesta) ja naapuri kertoi, että kissani Nala piti ottaa mukaan, mutta että sen hiekkalaatikko olisi puhdistettava ennen lähtöä. Liekö syytä tarkistaa lääkitys. Ja vaihtaa Nalan laatikkoon uudet purut.

Tein meditaatioharjoituksen. Kyllä, olen höyrähtänyt hippeilyyn. Joku sanoisi, että olen aina ollutkin sellainen, mutta tämä juttu on minulle silti uutta. Ihana mentorini lähetti sellaisen elämää mullistavan levyn, mitä olen kuunnellut ja nyt siis tämän tahtiin kehoa ja mieltä rauhoitin. Sain oman Flashforwardin. Se oli aivan mieletöntä! Näin itseni maalaamassa taulua oman kotini puutarhassa, jossa oli paljon köynnöksiä ja muita viherkasveja. Taustalla oli punainen tiiliseinä, sellainen vanha vähän kulunut. Lasiovet olivat auki ja tuuli heilutti valkoisia maahan asti ulottuvia verhoja oviaukossa. Minulla oli pitkät vaaleat hiuksen, valkoinen kevyt paita ja sininen pitkä hame. Oli lämmin, mutta tuuli jonkin verran, sillä hiukset lensivät välillä kasvoilleni. Minulla oli valkoinen pieni koira, jolla oli jonkinlainen tumma laikku naamassa, toisen silmän ympärillä. Nala oli vanha ja sen karvat olivat harmaantuneet. No harmaathan ne ovat nytkin, mutta erilailla. Sellaiset vanhuudenharmaat kasvot. Olin onnellinen ja kuulin rantaan lyövät aallot, mutta en nähnyt merta, koska pihaa ympäröi monet kasvit ja jonkinlainen ritiläaita. Ilma tuoksui suolalle. Vitsi miten huikea kokemus! Ja se olin ihan varmasti minä! Olin niin onnellinen ja hymyilin. Mieletön kokemus!

Tämän voimalla kyllä menee hymyillessä loppuviikko. Ehkä koko kuukausi. Hyvää päivää kaikille!

Ystävä.

Ystävä, tuo elämän suola. Ilman suolaa ei voi elää. Mutta mitä, jos suolaa olisi jääradalla? Tai hattarassa? Tai haavassa? Kyllä tympisi. Kaikella on kaksi puolta. Myös ystävyydellä. Enkä tarkoita, että ystävät olisivat kaksinaamaisia (sellaiset ihmiset eivät ainakaan minun ystäväpiiriini yllä), mutta ystävien olemassa olo voi olla hyvä ja paha asia. Koska mikään ei ole niin kamalaa, kuin pettyä ystävään. Sain todeta sen vähän aikaa sitten. Ja se oli todellakin suolaa haavalle.

Kaikista pahinta tässä on se, että ystäväni on aivan sama ihminen kuin tähänkin asti. Tekee samoja asioita, elää ja hengittää. On onnellisen tietämätön ajatuksistani. Sillä nämähän ovat nimenomaan vain minun pään sisäisiä juttuja. Itse olin omassa päässäni muodostanut mielikuvan kyseisestä ihmisestä. Ja kun totuus - se oikea aito todellisuus - ei täsmännytkään pääni sisäiseen kuvaan, tunsin pettyneeni. Niin kovasti että oksetti ja itketti. Mutta minkäs teet? Elämä on tätä. Ainoa asia minkä voi tehdä, on hyväksyä ja päästää irti. Todeta, että oho, nyt kävi näin. Vaikka kuinka ketuttaa. Kiintymys on tunne, samoin kuin pettymys. Pitää päästää molemmista irti. Ja heti kun tiedostin tämän, muutos oli helppo. Ystäväni on edelleen ihana ihminen, niin kuin tähänkin asti. Mutta laskin hänet pois jalustalta, jonka olin vuosien mittaan rakentanut. Nyt ollaan molemmat realistisesti täällä maan tasalla. Minun ei tarvitse unohtaa ystävääni. Ei tarvitse lakata pitämästä yhteyttä. Täytyy vain päästää irti odotuksista ja nauttia siitä mitä on ja tulee olemaan. Ja jos ei tule, minulla on silti muistoni niistä ajoista, kun oli. Niitä kukaan ei voi viedä pois.

Ihmisistä luopuminen on aika kivuliasta. Tiedän tapauksen, joka elää mielummin kamalassa suhteessa, kuin yksin. Koska ei uskalla edes kokeilla selviääkö. Ympärillä olevat ihmiset ovat jo niin kyllästyneitä tähän ikuiseen veivaamiseen, ettei kukaan jaksa enää vaivautua auttamaan. Minä kuitenkin yritin. Jälleen kerran. Olla tukena, että toinen saisi voimaa ymmärtää mikä itselle on parasta. Uskoin, että tällä kertaa hän on tosissaan. Mutta ei. Jälleen kerran vain minä itse sain pettyä. Miksi tämä kerta olisi ollut toisenlainen, kuin ne kymmenet edelliset kerrat? Ehkä minä opin tällä kertaa. Ihmistä ei voi auttaa väkisin. Jotkut haluavat elää kärsimyksessä. Mutta voin pelastaa itseni siltä. Lakata yrittämästä. Viettää aikaa minulle parempien ihmisten kanssa. Päästää lähelleni positiivisia ihmisiä. Sellaisia, joiden seurassa tunnen itseni hyväksi, en turhautuneeksi. Sen verran itsekäs pitäisi jokaisen olla.

Lapseni on spesiaali.

Tipaton tammikuu on kääntynyt helmikuun puolelle ja juhlistan sitä tänään yhdellä lasillisella punaviiniä. Ehkä kahdella. Tarkoitus oli pitää viini-ilta, mutta perhanan flunssa kaatoi kaverin, joten hän ei ole pelikuntoinen. Tapahtumaa ei tietenkään peruttu, vaan siirrettiin. Joka tapauksessa, minun on siis juhlittava omin voimin.

Huomasin eilen, että kissani on rajoitteinen. Se ei osaa peseytyä. Nala kyllä nuolee naamaan niin että räkä lentää, mutta ei osaa tassuilla hinkata ja puhdistaa niin kuin normaalit kissat. Kieli ylettää kuitenkin vain rajallisesti... Kissanin on spesiaali! Vuosi sitten olin matkalla pitkän viikonlopun ja kun tulin kotiin, kissa tuli huutaen ovelle vastaan sormenpään kokoiset rähmäpaakut silmäkulmissä. Nala ei kuulemma ollut halunnut, että hoitaja koskee... Minähän ne naamarähmät yleensä tosiaan putsaan, ei kissa itse. En tiedä onko tämä joku rodulle ominainen juttu, vai johtuuko sittä, että Nala putosi pienenä korkealta kaiteelta kivirappusille ja löi päänsä. Yksi pienen pieni hammaskin lähti siinä rytäkässä ja nyt Nala hymyilee isolla hammasvälillä kuin Madonna konsanaan. Ehkä se sai isomman tällin kuin arvasinkaan. Mutta nämä jutut tekee siitä tietysti vain enemmän rakastettavan.

Matkasuunnitelmat etenevät siinä määrin hienosti, että minun stressi tuntuu kadonneen. Kouluhuolet ei paina enää lainkaan, sillä energia menee matkan suunnitteluun ja fiilistelyyn. Ei huono muutos ollenkaan, stressistä kun ei koskaan ole juurikaan ollut apua missään asiassa. Sain tukikohdan Italiasta. Paikan missä voin säilyttää tavaroita ja mihin palata reissuiltani. Eikä tästä lystistä tarvitse edes maksaa mitään. Kiitos universumi. Aivan loistavaa!