Erään ajanjakson loppu.

Kun ihminen tunteen poltetta ruokatorvessa, hän säntää kohti vessaa tai nieleskellen etsii ämpäriä mihin sulamattomat eväät sylkeä. Ymmärtääkseni normaalioloissa ihmiset välttävät lattialle oksentamista. Minun bulimikkokissa tekee samoin. Ei se sentään vessaan ryntää, mutta lattialle se ei halua oksentaa, ei sitten millään. Sänkyyn voi kyllä oksentaa. Tai matolle. Tai sängyn vieressä lojuvalle uudelle lehdelle. Tai kankaalla verhoillulle tuolille. Lattialle jäänyt sukkakin kelpaa. Mutta pelkkä laminaatti, mistä oksut olisi helppo pyyhkiä pois... Ei missään nimessä! Tämä nyt vain antamaan suuntaa siitä, miten päiväni alkoi.

Eilen oli viimeinen työpäivä somistusassarina. On vähän hämmentävät fiilikset. Onhan se kivaa, että on saanut jotain valmiiksi. Yksi etappi matkalla kohti suurta unelmaa on saavutettu. Mutta silti... Tämä on ollut niin mukavaa! Asiakkaat ovat muuttuneet ventovieraista tuttaviksi, joiden kanssa viitsii ihan mielellään vaihtaa kuulumisia, kun törmää kaupassa. Pomo on muuttunut tuttavasta paljon kaivatuksi isosiskoksi, joka huolehtii ja josta saa huolehtia. Puhumattakaan kaikesta siitä kokemuksesta, jota olen saanut meidän eri projekteissa tai niistä onnistumisentunteista ihaillessa vastavalmistunutta ikkunaa. Minulla ei ole mitään valitettavaa koko tuosta ajasta, pelkästään hyviä muistoja.

Mitähän nyt sitten? Pitää varmaakin siivota. Ja tehdä opinnäytetyötä. Ja... Siinäpä se. Minulla ei ole muita suunnitelmia tähän hätään. Pitää siis tehdä toimintasuunnitelma loppukeväälle. Ja nauttia viikonlopusta. Hyvältä kuulostaa!