Uni se ei tullut tänäkään iltana. Olen aivan kuoleman väsynyt aina siihen kymmeneen saakka, jolloin raahaudun nukkumaan. Ja heti, kun peiton alle pääsen, taianomaisesti virkistyn ja kaikki mahdollinen uneen edes etäisesti viittaava väsymys on kadonnut. Lakanoissa pyöriminen alkoi kyllästyttää ja nousin kirjoittamaan. Koska siinä pyöriessä sain taas kummallisia ajatuksia.
Olen 30 vuotta elänyt muiden ehdoilla. Toisten säännöillä, toisten tavoitteilla. Olen muiden hyväksyntää tavoitellen tehnyt itselleni vääriä asioita, vääriä valintoja. Ja olen ollut pääasiassa onneton. Se iloinen ja sosiaalinen tyttö on hymyn takana ollut hyvin usein onneton. Olen elänyt aivan väärin. En ole kuunnellut, tai edes pysähtynyt miettimään mikä on minulle itselle parasta. Mitä minä haluan. Ja niissä väärissä kengissä olen tuntenut oloni vieraaksi ja huonoksi ja siten saanut ympärilläni olevat ihmisetkin tuntemaan olonsa huonoksi. Tässä ei ollut mitään uutta. Enkä taatusti ole ainoa ihminen, joka on toiminut näin.
Parin vuoden ajan olen tietoisesti muokannut itseäni. Keskittynyt henkiseen kasvuun. Toisaalta tilanteen pakosta, toisaalta omasta ymmärryksestä, että jotain on tehtävä toisin. Enkä väitä, että nyt osaisin. Päinvastoin. 30 vuotta on pitkä aika oppia huonoja tapoja ja toimintamalleja, joilla koittaa peittää ahdistustaan. Muutos ei tapahdu aivan hetkessä. Mutta huomaan jo jotain muuttuneen. Ja mitä enemmän opin, sitä enemmän tajuan, miten lapsenkengissä tässä asiassa olen. Mutta ainakin ne lapsenkengät ovat omat ja suunta on täysin oikea. Olen oppinut kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Ja mikä ehkä tärkeämpää, olen oppinut jättämään ne muiden mielipiteet vähemmälle huomiolle.
Unta odotellessa vain makasin tyyny kainalossa ja ihmettelin omaa onnellisuuttani. Hihittelin niin kovasti, että kyyneleet valui silmistä. Sellainen Kill Bill -fiilis. Aivan leffan lopussa tämä tehotappaja makaa kylpyhuoneen lattialla ja nauraa niin kovasti että itkee, koska on vain niin uskomattoman onnellinen saatuaan kuolleeksi luulemansa lapsensa takaisin. Minulle ei ole tapahtunut mitään ihan noin mullistavaa (tosin minä en myöskään ole tehotappaja), mutta ehkä tämä on alku. Alku sen jo kuolleeksi luulemani sisäisen lapseni takaisin tulemiselle. Pelkästään siinä on riittävästi syytä riemuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti