Olin vahvasti sitä mieltä, että en kirjoita yhtään jääkiekosta. Olisi taas paljonkin sanottavaa suomalaisista junteista, mutta se taitaa olla turhaa ja liian kipeä aihe käsiteltäväksi juuri tällä hetkellä. En halua menettää harvoja lukijoitani. Joita muuten on taas kolme! Se luovuttanut ei tullut takaisin, mutta sain uuden. Aivan parhautta! Minulla ei ole mitään jääkiekkoa vastaan. Se on hieno fyysinen laji, mikä tuo meistä suomalaisista parhaan ja pahimman esiin. Siis niistä, jotka jaksavat lajista välittää ja aika moni jaksaa. Se korostaa yhteisöllisyyttä ja junttimaisuutta. SM-pelit paikallisesti, MM-pelit valtakunnallisesti. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hyvä, että ihmisillä on jotain puhuttavaa. Ei tarvitse aina puhua naapureista ja sukulaisista.
Huomasin olevani itsekin yksi niistä hulluista, jotka heräävät jo viideltä aamulla katsomaan, kun äijät luistelee kilpaa pienen mustan kiekon perässä. Huomasin myös kasvaneeni sitten viime kisojen. Olen maailman huonoin häviäjä ja tunnen Leijonien tappiot niin syvällä sielussani, että raivo ja pettymys on lamaannuttavaa. Huuto kuuluu ja tavaroita lentelee. Mutta tällä kertaa olen yllättänyt itsenikin olemalla täysin tyyni. Ei kiukuta, vaikka tilaisuuksia on tarjottu. Olen ollut niin ZEN. Ja ihan ilman lääkitystä.
Mutta yksi asia minua ihmetyttää vieläkin. Miten ihmeessä Suomen jääkiekkojoukkue voi olla täynnä leijonia? Ymmärrän kyllä, että Suomen vaakunaan sillä viitataan... Mutta miksi leijona? Eikös ne asu lähinnä Afrikassa? Ja eläintarhoissa? Suomen vaakunassa pitäisi olla hirvi, tai joutsen. Tai joku puolukka. Ei ehkä niin hohdokasta, mutta ainakin kotimaista.
Nyt ne Suomen puolukat muuten voittivat olympia pronssia. Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti