Havainto.

Italialaiset ovat aika jänniä. Olen onnistunut selviämään hengissä tuolla liikenteessä, vaikka täällä ei silleen ole kauheasti jalkakäytäviä tai esimerkiksi liikennesääntöjä. Uusilla hienoilla (miesten) lökärishortseilla on ollut mukava matkustaa ja olen oppinut muutamia miehekkäitä eleitä ja käsimerkkejä, joilla osoittaa turhautumista tai ärsyyntymistä ilman sen suurempaa meteliä. Turha huutaa, ei ne autoihin sisälle kuitenkaan kuule. Tänään kuitenkin oivalsin jotain vielä parempaa. Hame!

Ostin lyhyehkön hameen ja minun mittapuulla korkeahkot avokkaat eilen keskustasta. Tänään sitten testasin niitä, kun kävin aamulla tuolla kylän keskustassa. Ja muutos oli aivan uskomaton. Ei tarvinnut odottaa suojatien päässä ollenkaan, autot pysähtyivät välittömästi ja antoivat tietä. Vastaantulevat papparaiset toivotti hyvää päivää. Sain hymyjä ja ovia avattiin. Käsittämätöntä. Ostin taikahameen! Ja sitten kotimatkalla enintään 15-vuotias poika vihelsi minun perään. Se oli jo vähän ehkä liikaa, repesin totaalisesti. Mutta silti, tämä havainto kertoo hyvin paljon italialaisista.
 

0 kommenttia.

Istun hikisen nihkeänä kuumassa huoneessa, mihin aurinko paistaa koko keskipäivän ihan suoraan. Toisin sanoen, näin illalla täältä puuttuu oikeastaan enää se kiuas, mihin heittää vettä. Suuri oranssi aurinko laskee juuri Alppien taakse, näen sen ikkunastani. Aika jees.

Kävin tänään Trevison keskustassa. Epäaamuvarhaisella hyppäsin bussiin ja matkustin jonnekin keskustaan. Olin selvästi eri bussissa kuin mihin sain ohjeet, sillä päädyin jonnekin minne ei pitänyt. Lähdin sitten reippaasti tarpomaan eteenpäin ja ihan itse neuvoa kysymättä suunnistin torimarkettia kohti. Tutuntuntuisia katuja, tuttuja rakennuksia, yhä tutummaksi käyviä aukioita. Kun kolmannen kerran olin siinä mistä kierroksen aloitin, kysyin lehtikopista neuvoa.
- Scusa, puhutko englantia?
- En.
Vaihdoin italialle. (Tai sille, mitä suustani tulee kun yritän puhua italiaa.)
- Kuinka pääsen sille suurelle portille?
Näytin käsillä kuinka suurelle.
- Mille portille? Suuria portteja on viisi. Tuolla, tuolla, tuolla...
Kauppias näytti käsillä missä kaikkialla.
No voi ny helvetti... Alkoi iskeä epätoivo.
- Haluatko mennä torimarketille?
- Sì, sì!
Ihana mies! Ymmärsi minua täysin.

Sain ohjeet oikeaan paikkaan, mikä oli tietysti täysin päinvastaisessa suunnassa, kuin mitä itse arvelin. Tyypillistä. Mutta olin äärettömän tyytyväinen perille päästyäni. Ensimmäisenä aamupalalle - Cappuccino, ihana torttu ja pullo vettä mukaan. Sitten ostoksille. Muutamalla eurolla saa täytettyä matkalaukkua oikein mukavasti. Ostin hameen ja korkeahkot avokkaat. (Kyllä, minusta on tulossa tyttö.) Ostin myös laukun kummitytölleni. Sitten muistin, ettei minulla ole sellaista. Tämä helle pehmentää pään. Päätin mennä lounaalle - eli syödä maailman parasta jäätelöä. Normaalisti otan kaksi palloa, mikä täällä tarkoittaa kauhallista, koska jäätelö on niin ihanan pehmismäistä, ettei se sellaisena terhakkana pallona pysy. Mutta koska eilen lupasin ystävälleni Sannalle, että syön jätskiä hänenkin puolesta, otin neljä palloa. Istuin kirkon portaille tuhoamaan herkkulounastani, juuri siihen samaan paikkaan missä 8 vuotta sitten kökötin ystäväni Hannan kanssa jätskillä. Ihania muistoja, mutta samalla tuli haikea mieli ja Hannaa ikävä. Kun kaikki rahat oli tehokkaasti tuhlattu, päätin palata majapaikkani. Ja täällä siis olen.

Olen huomannut, että kukaan ei enää kommentoi minun juttuja. Mun pitää keksiä joku laskurisysteemi, että tiedän kenelle kirjoitan. Laskuri taitaa tosin ilmoittaa vain numeroita. No joku agenttisysteemi sitten. Paljastan itselleni kaikki kaappilukijat. Tai jospa menen vaan nukkumaan. Aamulla menee varmasti paremmin taas.
 

Hevonen on pop!

Vaihdoin maisemaa. Tai en oikeastaan kovin isosti, tulin vain toiseen taloon lähemmäs samaa kaupunkia. Joka on siis Treviso, entinen kotikaupunkini. Tämä muutos tapahtui siis hyvinkin nopeasti, olen yhä matkalaukkua purkamassa ja koitan epätoivoisesti saada homeen hajun pois vaatteistani. Se edellinen talo on niin vanha, että lahoaa käsiin (tai mitä ikinä kivelle tapahtuukaan silloin, kun se ei enää jaksa olla kivi) joten sieltä tarttuu aina mukaan sellainen vanhan kostean vajan haju. Se ei tosin ole sellaista vaarallista hometta, niin kuin Suomen kodissani oli muutama vuosi sitten, olen yhä ihan kykeneväinen hengittämään. Joka tapauksessa, eilen köllöteltiin Piaven rannalla ja vietettiin puoli päivää ehkä hienoimmalla hevostallilla, mitä olen koskaan nähnyt. Olen nyt siis majoittunut hevosihmisten luokse.

En tiedä mitä odotin, mutta en todellakaan sitä mitä näin. Itse talli rakennus oli aivan viimeisen päälle laitettu. Siellä oli jopa juoksumatto hevosille. Sitten siellä pihassa oli sellainen maneesin näköinen omituinen jättiläishyrrä, minkä lokeroihin laitettiin hevosia, jotka sitten kävelivät eteenpäin, kun hyrrä lähti pyörimään. Ratsastajat pyysivät luvan kentälle astuessaan (ehkä se on ihan hyvä ja kohtelias tapa, jos siellä jo joku ravittaa) ja kentältä tullessaan putsasivat hevosten kaviot. Sain siihen selityksen kyllä myöhemmin, se ratsastuskenttä on maksanut ehkä miljoonan ja siinä on monta erinäistä kerrosta alustoja ja se päällimmäinen hiekka (mikä ei siis hiekkaa ollutkaan) on tuotu espanjasta saakka. Se on niin hieno kenttä, että vaikka sataisi kaatamalla, se ei ole koskaan niin märkä, etteikö siellä voisi käydä ratsastamassa. Eli kyllä näiden italialaisten hevostelijoiden kelpaa. Täällä ei myöskään käytetä kypärää, mikä oli minusta hieman outoa. (Lapset käyttävät.) Ja nuo ratsastusasutkin oli hienommat, kuin minun lomavaatteet. Sitten tietysti tapaan kuuluu, että nuorten ratsastajien vanhemmat olivat kukkamekoissa ja korkkareissaan odottamassa siellä kentän lähettyvillä. Todistinpa senkin, kun viimeisen päälle laitettu tytsi minimekossaan ja korkkareissa vei ei niin rauhallisia hevosia kuljetusautoon. Sellaista ei käytännöllisten ihmisten Suomessa näe.

Joka tapauksessa, täällä on kaikki hyvin. Elämä on ihanaa!
Mitäs sinne kuuluu?
 

Peruna ja Venetsia.

Rankanpuoleista on ollut elämä pari päivää. Lähdin torstaina vain viettämään iltaa ranskalaisen tuttavani luokse. Siellä oli bileet, paljon ruokaa ja ihmisiä. Keskustelun aiheena niin sanotun pöydän ympärillä oli ensimmäisen puoli tuntia pelkästään ruoka. Kuka teki, mitä teki, miten teki, miltä maistuu ja miten helppoa se olikaan tehdä. Mutta se itse ruoka... Ei se täällä kyllä kovin erikoista ole. Pasta maistuu pastalle, riisi riisille, tomaatti tomaatille ja leipa ei oikein millekään. Salaatti on kulhollinen salaatinlehtiä ja vähän viinietikkaa ja suolaa. Ja en nyt siis missään nimessä arvostele, kyllähän sitä syö. Mutta olen kyllä edelleen huomattavasti enemmän maukkaan ruoan ystävä. Alan kuitenkin ymmärtää miksi italialainen ruoka mauttomuudestaan huolimatta on silti niin kuuluisaa. Koska italialaiset puhuvat siitä jatkuvasti. He itse uskovat, että se on parasta maailmassa. Ja sehän riittää yleensä, että itse uskoo.

Oli hauska seurata kuinka nelikymppiset elävät yhä nuoruuttaan. Juodaan viiniä ja syödään ja huudetaan kilpaa. Dialogista ei näillä ihmisillä ole mitään käsitystä. Sitä kuunnellaan jolla on kantavin ääni. Sitten alkaa sätkien kääriminen ja polttelu. Kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta useaan otteeseen, enhän minä polta edes tupakkaa. Kun sätkäpaperit loppuivat (tai hukkuivat) niin yksi meni ja ratkaisi ongelman. Luulin, että meillä on taas kielimuuri välissä, kun sain kysymykseeni vastauksen "Teen perunapiippua." Mutta ihan oikein kuulin ja ymmärsin, kaveri vuoli tarvittavat kolot pottuun ja niin vaan kiersi peruna rinkiä ja jokainen vuorollaan sitä posket lommolla imi.

Jäin lopulta Pierren luo nukkumaan, sillä sain kutsun seuraavana aamuna mennä Venetsiaan valokuvauksen ihmelapsien work shopiin. Bileiden jälkeen ehdin nukkua vain hetken ja lopulta heräsin ennen kellonsoittoa, koska ikkunan takana alkoi pulujen omituinen kurnutus. Ne asuivat samassa kerroksessa ikkunan takana. Venetsiassa tilaisuutta veti oudoin tapaamani intialainen nuorimies. Oikeastaan oudoin tapaamani ihminen. Tyyppi puhui sujuvasti italinglantia - miten voikin sotkea kaksi niin selvästi erilaista kieltä noin hyvin yhdeksi epäselväksi mongerrukseksi? Work shop oli itse asiassa vain luento, jossa jokainen sai tehtävän, mutta ei nyt puututa pikkuseikkoihin. Kun kysyin neuvoa intialaiselta (koska heidän läppäri puhui vain italiaa) sain häneltä vastauksen: "This is work shop. You figure it out." Right... Sama kaveri valitti minulle väsymystä, johon vastasin että pitää hommata sulle jostain kahvia. "Or cocaine." Selvästi en ollut tarpeeksi taiteilija tähän porukkaan. No, sain kuitenkin muutaman kivan kuvan Venetsiasta ja pari uutta mukavaa tuttavuutta. Toisen kerran sitten pidemmän kaavan mukaan.

   

Huomioita.

Aurinko on tullut takaisin! Ihana päivä. Kevään tehtävälista näyttää nyt muuten tosi hyvältä. Tiedän kyllä, että on jo kesä ja sen kuuluukin näyttää hyvältä, mutta en minä ihan aina ole päässyt täydellisesti tavoitteisiini. (Lue: en juuri koskaan.) Mutta katsopas tätä:

valmistu
hanki uusi harrastus
tyhjennä kämppä
matkusta Italiaan

Hunajaa! Kaikki niin tehty kuin vain olla ja voi. Vitsi miten ihana tunne! Seuraavaksi pitää varmaan tehdä kesän tehtävälista. Tosin minä olen kyllä kesälomalla. Eihän silloin pitäisi tehtäviä haalia. Osaisinko olla tekemättä mitään kokonaisen loman? Tuskin. Nyt on vielä niin paljon ihania puuhavaihtoehtoja, että en taas tiedä mihin suuntaan menisin, mitä niistä haluaisin kaikista eniten.

Eilen oltiin yhden gallerian varjoavajaisissa. Sellainen pieni kiva galleria Trevison keskustassa. Kadulle oli tuotu pöytä ja DJ aina Köpiksestä saakka. Kaveri tuntui huumaantuneen elämästä oikein kunnolla, sillä oli keskenään kaikista parhaat bileet. Koko katu alkoi pikkuhiljaa täyttyä ihmisistä (joista osa tosiaan taisi käydä gallerian sisäpuolellakin katsomassa ne taideteokset - erinäisiä piirroksia muun muassa karvaisista gorilloista, jättikikkeleistä ja siitä, mitä ne yhdessä tekevät).

Siinä seuratessani noita innokkaita italialaisia taiteenharrastajia (ja hippejä, mitkä ilmeisesti kuulivat musiikin ja arvelivat että on ilmaista juomaa tarjolla) tein muutamia havaintoja:

1) Munien kaivaminen yleisellä paikalla on täällä aivan normaalia, jopa suotavaa. Sitä ei tarvitse häpeillä.
2) Italialainen nainen tulee mihin tahansa tilanteeseen dramaattisen teatraalisesti, tavalla mitä minä en edes halutessani voisi koskaan osata.
3) Italialaiset miehet ovat hirmu lyhyitä, mutta erityisesti siksi, että heillä on aivan käsittämättömän lyhyet jalat. Harvat pitkät italialaisetkin kipittävät hyvin lyhyillä kintuilla. Selkä on pitkä. Se on hassun näköistä. Ja nyt kun täällä on selvästi pitkäjalkaisilta tummaihoisilta miehiltä opittu lökäpöksykulttuuri muotia (eli että tiukatkin pöksyt voi roikkua puoliperseessä), niin italialaiset jalat näyttää entistä lyhyemmiltä.

Käytiin myös kahden ranskalaisen herran kanssa pizzalla. Kyseisestä ravintolasta tuli välittömästi minun suosikkipaikka, sen verran suloinen tummaihoinen poika siellä oli töissä. Puuma minussa heräsin välittömästi. Tuo parikymppinen jumalainen olento taisi huomata sen myös, sillä kohta meille tuotiin erityisen hyvät drinkit pöytään. "Talo tarjoaa." Oih.

Ei siis huono ilta ollenkaan.
   

Bibione.

Olin viikon verran löhöämässä Bibionessa, meren rannalla olevassa saksalaisten valloittamassa pikkukaupungissa. Ei ole sanoja, paitsi se yksi ja sama - ihanaa! Rakastuin mereen. Lilluin lämpimässä suolaisessa vedessä tunteja. Ei putkeen mutta yhteensä. Jotenkin tuollaiset hetket saa pysähtymään... Siinä alloissa kelluessa ja omia varpaita tuijotellessa ei voinut muuta, kuin ihmetellä tätä kaikkea. Aivan ällistyttävää se veden voima. Ihan pieniltäkin näyttävät aallot oli kaataa kumoon. Kun mereltä puhaltava tuuli yltyi ilmestyi punaiset liput salkoihin, pelastajapojat keräsi kimpsunsa ja lähtivät pois. Vähän tuota kummastelin - eikös just silloin niitä pelastajia tarvita enemmän, koska on vaarallisempaa? Mutta ei ainakaan täällä. Ehkä ne pelastajat eivät osaa uida, kuka tietää. Minä kuitenkin osaan, joten hyvillä mielin aallokoissa keinuin. Kunnes sitten se myrsky alkoi todenteolla. Taivas muuttui omituisen väriseksi, merikin tummeni. Ja ihmiset yksi toisensa jälkeen taapersi hotelleihinsa.

Toinen vaikuttavuus tuli sitten illalla. Yöllä on niin pimeää kuin vain voi olla. Kävelin rantaan, missä jättimäiset valot osoitti mustaan mereen. Nousuvesi ryöppysi ja aallot raivosi, minä kahlasin ja katselin tähtiä. Maailman pehmein hiekka, suolainen ilma. Kiitos luontoäidille tästä kokemuksesta!

Aurinkoisina päivinä menin sitten kiertelemään kauppoja. Tiistaina tori oli niin suuri, että kaksi tuntia ei meinannut riittää alueen läpi tarpomiseen. Jäätelö oli hyvää ja pehmeää, niin kuin Italiassa aina. Osasin puhua italiaa sen verran, että sain tilattua mitä nyt ikinä tilasinkaan. Hämmennys oli suuri, kun joka kerta myyjä vastasi minulle saksaksi. Whaaat? En minä osaa saksaa. Koitin jatkaa italiaa. Myyjä jatkaa saksaksi. Vaihdoin englantiin. Myyjä ei. Huoh. Päätin palata takaisin tänne Trevisoon ja Fagarèen, missä kukaan ei taatusti puhu mitään muuta, kuin veneton kamalaa murretta. Ja täällä olen.
 

Ihana päivä biitsillä.

Aamuvarhaisella kukonlaulun aikaan (tällä kertaa kukko oikeasti kiekui aamulla) heräsin ja keräsin kimpsuni. Unenpöppörössä ja tukka pystyssä kipitin naapuriin. Siellä talon poika jo reippaana imuroi autoa ja isäntä latoi tavaraa peräkonttiin hymyssä suin. Väkisin alkoi itseäkin hymyilyttää. Mentiin meren rantaan, missä venetsuelalainen ystäväni Bilma jo odotti perhettään ja minua. Ensin matkustettiin puolitoista tuntia, pysähdyttiin vakkari kahvilassa, juotiin sellaiset seisovat kahvit ja syötiin croisantit kermatäytteellä. (Oih! Aivan parhautta!) Pian päästiin perille ihanaan asuntoon, aivan rannan tuntumaan. Paikka on juuri sellainen auringonpalvojien paratiisi, lyhyt matka merelle joka paikasta ja kaikki rannat täynnä hotelleja, joiden alakerrat ovat täynnä ravintoloita ja turistikrääsää täynnä olevia kauppoja.

Välittömästi monot vei rantaan, koska edelliskerrasta oli jo sen kahdeksan vuotta! Ehkä maailman pehmeintä hiekkaa. Ensin vaelsin rantaa edestakaisin kahlaten ja kun sitten jossain vaiheessa huomasin, että mekko on napaan asti lotomärkä, annoin periksi. Luovuin mekosta ja monta vuotta pitämästäni talviturkista. Vaan mikäs siinä oli lilluessa lämpimässä merivedessä. Teki mieli nipistää itseä - yleensä tällaiset mahtavat olotilat ovat juuri niitä tyhmiä unia, mistä sitten herää ja pääsee parku. Vähän niin kuin se uni, missä seurustelin Petteri Nummelinin kanssa.

Kyllähän se tietysti sitten myös väsyttää, kun kahlaa aallokossa tuntitolkulla. Harhautin itseni isäntäväestä jossain vaiheessa ja kuvausreissun jälkeen kömmin kohti asuntoa. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla, joten menin takapihan puolelle. Istuin hetken hassulla penkeillä hassun pöydän ääressä hassun puuvarjon alla. Kohta havahduin, kun puoli naamaa oli puutunut ja kuola valui pitkin pöytää - jahas, otin sitten pikku torkut. Tein pikaiset korjausliikkeet ja olin onnellinen, että takaovi oli yhä kiinni. Isäntäväki ei ollut vielä tullut takaisin. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi etupihalla tarkastamassa ja kappas, siellähän he olivat jo puuhaamassa, ruokakin oli lähes valmista. Olin kuolannut päälleni yli tunnin. Great...

Päätettiin yhteistuumin juuri ennen kotiin lähtöä, että tulen tänne uudestaan parin päivän päästä. Vielä ehdin kuitenkin käydä ostamassa mekon ja jätskin. On sekin vaan niin älyttömän hyvää täällä.
 

Draamaa.

Jos on taitelija ja yksinhuoltajaäiti ja elää boheemisti Italiassa, on hyvin vähän kenenkään suosiossa. Varsinkaan tuppukylässä asustavien italialaisten junttien. Se on ihan yleinen käytäntö, että jos et ole normaali (eli onnettomassa avioliitossa) olet keskivertoa huonompi kansalainen. Perhe ennen kaikkea. Jos taas on viinitilan omista ja vanha vittumainen ukko, voi tehdä ihan mitä tahansa, eikä kukaan voi asialle mitään. Tämänlaiseen asetelmaan tupsahdin, kun matkustin tänne Fagarén kylään.

Kukko kiekuu. Se huutelee aamupäivällä, iltapäivällä ja joskus illalla. Täällä Italiassa ei olla niin tarkkoja noiden kellonaikojen kanssa. Mutta reviireistä ollaan tarkkoja. Tämän paritalon koirat tappelevat. Siis kunnon naapurisota meneillään. Niitä ei kannata pästää samaan aikaan samaan paikkaan. Eilen naapurin agressiivinen hurtta oli irti ja hyökkäsi Lorrainen koiran kimppuun, joka tietysti koitti puolustautua. Järkyttävä huuto herätti minut päiväunilta ja syöksyin ikkunaan. Lorraine huusi, naapuri huusi, koirat rähisivät. Kaiken kukkuraksi toinen naapuri, hullu viinitilallinen Lino, tuli säätämään siihen väliin ja alkoi potkia Lorrainen koiraa! Siitä alkoi sota ihmisten välillä. Lorrainen poika, joka oli myös ikkunassa, huusi jotain hyvin hävytöntä (mutta mielestäni aivan oikeutettua) vanhalle ukolle, jonka jälkeen Linon poika alkoi uhoamaan, että tule tänne sanomaan jos olet oikea mies! Neljäkymppinen mies haastoi 17-vuotiaan kaksintaisteluun. Tämä machokulttuuri... Aivan mahtavaa!! Olisin nauranut vedet silmissä, ellei tilanne olisi ollut niin kamala koiran osalta. Lorraine soitti poliisille ja meni myös käymään laitoksella. Syytteitä sataa, eläimeen kohdistuvasta väkivallasta ja alaikäisen uhkailusta ja ties mistä. Tosin hän vielä miettii viitsiikö nostaa syytteitä, koska hullua ukkoa on syytetty ties mistä ennenkin, mutta aina se pääsee kuin naapurin koira veräjästä. Sillä on joku ihmeellinen suojakalvo päällä. Kuuluu varmaan mafiaan. Koira parka sai tikkejä korviin ja makasi yön velttona nukutusaineen ansiosta. Nyt se yrittää selviytyä hampaattomana (ne lähti edellisessä yhteenotossa) töttörö päässä. Voi mikä parka!

   

Tämä on nyt vähän pitkä.

Eilen oli tarkoitus tavata entinen poikaystävä, joka vieraili elämässäni kahdeksan vuotta sitten. En tiedä olinko hermostunut ennen tapaamista. Kuulin auton ajavan pihaan (sitä ei voi missata, koska noin 20 koiraa aloittaa tervetulemattomuusmellakan) ja autosta nousi ihan saman näköinen ja oloinen Mauro, kuin joskus aikoinaan... Aika siisti fiilis. Mentiin keskustaan syömään. Tai ensin etsittiin kuumeisesti hotellia, mihin 12 tuntia putkeen ajanut ystäväni saataisiin levolle sitten illan päätteeksi. Eikä missään yhtä ainuttakaan majaa! Kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Saimme ohjeet hotelliin. Puolen tunnin päästä alkoi olla jo nälkä ja kun hotellia ei vain millään löytynyt, marssin poliisien puheille, jotka pitivät torikokousta yhdessä risteyksessä. Arvelin, että jonkinlainen leposija löytyy siinäkin tapauksessa, että meidät pidätetään. Kovasti olivat avuliaita kavereita ja kun pääsimme yhteisymmärrykseen kulkutavoistani, jo aikoi kynä sauhuamaan kun oikein porukalla piirsivät minulle karttaa. Mauro uskaltautui seuraamme, joten asiantuntevat ohjeet tulivat varmasti kielimuurinkin yli. Mahtavaa! 

Seuraavaksi piti löytää auto, että päästään hotellille. Eikä mikä tahansa mobiili vaan se millä oltiin tultukin keskustaan. Muisteltiin, että sinne se jäi muurin viereen, mutta kun ei meinannut muurikaan löytyä, ei sitten millään. Ja nälkä yltyi. Päätettiin skipata se hotelli, mennään syömään ja juomaan ja nukutaan sitten vaikka autossa, koska en minäkään sitten enää sinne pikkukylään olisi päässyt. Eli nyt etsimme ravintolaa. Vaikka sitten mistä. Eikä millään osuttu sellaiselle kujalle mistä ruokaa olisi saatu. Tuli vahvasti mieleen se elokuva 'Nuija ja tosinuija'. Lopulta annoin periksi ja kysyin neuvoa naiselta ja hän ohjasi minut lontoota taitavan herran luo, jonka valkoinen paita oli niin kovin italialaiseen tyyliin unohtunut napittaa kiinni navasta ylöspäin. Kappas, sama kaveri. Tällä kertaa saimme ohjeet ravintolaan, minne myös löysimme nopeasti. 

Ruokaa ja olutta. Jopa helpotti. Meillä oli ollut aivan hullun hauskaa jo matkalla, mutta tietysti kylmä olut auttoi asiaa. Naurettiin kuin mielenköyhät ja muisteltiin menneitä ja mitä kaikkea oli yhdessä koettu sata vuotta sitten. Sitten saimme huippuidean, että hommataan jostain viinipullo ja kierretään koko yö keskustassa, koska oli niin lämmin. Kun Mauro meni vessaan, pysäytin yhden tarjoilijan, kyselin mistä saisi ostettua tähän aikaan viiniä ja hän vei minut pääpomon luokse, koska sellainen kauppa ei ole Italiassa sallittua. Selitin, että viiniä olisi nyt kuitenkin saatava. Pääpomo vei minut sisälle, osoitti hyllyä ja kysyi minkä pulloista haluan. Otetaan tuo kolmas vasemmalta. Ja sitten kassan kautta ulos. Mauro tuli takaisin, eikä oikein ymmärtänyt miten olin sen pullon onnistunut hankkimaan siinä ajassa. Jatkoimme auton etsintää, nyt mahat täynnä. (Oli muuten älyttömän hyvää viiniä, aion käyttää tuota "kolmas vasemmalta" konstia toistekin!) Pitäisi vielä keksiä millä pullon saisi auki. Autossa on työkaluja, koska Mauro on lentokonemekaanikko. Mutta missä se auto on?! Huomasin jonkin pikaruokalan oven auki. Poika siellä moppasi lattioita. Ostimme yhden vesipullon ja saimme ohjeet sinne missä auto ehkä on. Pojalla sattumalta oli myös viinipullon avaaja. Loistavaa! Aina joku auttaa, ihan niin kuin Joona sanoi.

Vaelsimme eteenpäin tällä kertaa baaria etsien. Ja sitten viimein löytyikin sellainen. Pullo kassiin ja oluelle, vielä kun paikka on auki. Viereisessä pöydässä alkoi keskustelu kulttuurieroista. Eli meistä, tummaihoinen Mauro ja blondi minä juomassa olutta viinibaarissa. Silloin vasta tajusin, että siellä oli koko seinän täydeltä erilaisia viinejä. Viinibaari! Ja me tilattiin oluet siitä yhdestä ainoasta hanasta... Tyypillistä.

Kello alkoi olla jo lähempänä aamua, niin päätimme että nyt sitten sinne autolle ja hotelliin. Täällä on ihan normaali käytäntö että baarista ajetaan autolla kotiin. Kuski on se joka on eniten selvä, tai kuiten tässä tapauksessa se, joka osaa ajaa autoa. Hotelli löytyi. Menimme sisälle ja elämäänsä kyllästynyt kaveri sanoi, ettei huoneita ole. Hetken neuvottelun jälkeen huone kuitenkin löytyi. Kaveri tarkisti ajokorttimme ja kirjasi tiedot ylös. Kun paperityöt oli tehty, hän alkoi tenttaamaan minua ajokortistani. Hän ei meinannut millään uskoa, että kortti menee vanhaksi vuonna 2046. Italiassa kun pitää kortti uusia joka viides vuosi. Se tuntui huvittavan.

Päästiin viimein hotellihuoneeseen. Ja istuimme sängyn päällä juomaan viiniä. Ja heti kuului napakka paukutus seinään. Ohhoh. Täällä onkin pahviseinät ja vihainen naapuri. Laskimme volumen, mutta oli naurussa pitelemistä kun toinen naapuri tuli huoneeseen. Sellainen läiskintä ja pauke sieltä alkoi kuulua välittömästi ja sänky hakkasi rytmiä seinään. Koko huvi kesti hyvin lyhyen ajan, sitten joku kävi suihkussa ja poistui huoneesta. Hmm. Ei ihme että meille ei meenannut huone löytyä siihen aikaan yöstä... Aulassa ollut kolme metriä leveä kattokruunu antoikin jo vinkkiä siitä, että tämä ei ollut sellainen hotelli, mihin tuodaan tyttöjä tuntihinnalla. Muutama tunti unta ja sitten aamupalalle. Erittäin paheksuva vanha ukkeli tuijotti meitä koko ajan. Ehkä viimeöinen mekkala meni meidän piikkiin, tai sitten papparainen oli vain tyypillinen italialainen rasisti. (Ei blondi saa olla mustan miehen kanssa hotellissa!) Joka tapauksessa, sain mahani täyteen ja pääsin lopulta kotiin.

Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että vietän vielä Mauron kanssa tuollaisen yön, en olisi ikinä uskonu. Mutta joidenkin kanssa sitä vaan tulee juttuun vaikka ei tapaa vuosiin. Jäi upea fiilis, ihana tyyppi! Ehkä tavataan vielä myöhemmin kesällä Roomassa, ehkä kahdeksan vuoden päästä. Ja jos ei - voi miten hyvä muisto tästä jäi.
   

Kellä onni, sillä...

...onkin sitten kaikki. Ei todellakaan ollut aika kullannut muistoja. Ehkä jopa meni päinvastoin. Voi elämä miten ihana paikka Treviso on! Ja tämä hullu boheemi talo kaikkine ötököineen täällä pikkukylässä on niin jotenkin vaan ihastuttava. Melkein halkean onnesta ja tyhmä virne naamalla täällä matkaan. Ensimmäisenä päivänä kierrettiin Lorrainen ja hänen serkkunsa kanssa ympäri keskustaa. Sellainen pikainen sight-seen pimeässä Trevison illassa. Tätä ei Suomessa ole ikinä - lämmin ja pimeä samaan aikaan. Mikä on aivan parhautta minusta. Näin lauman nunnia marssivan topakan näköisenä läpi keskustan. Minusta se oli omituista, vaikka olikin sunnuntai. Innosta piukeana olen valokuvannut sisällä ja ulkona. Tämä oli juuri sellainen upea lahja minkä ansaitsinkin. Ilona = onnellinen.

   

Aikahyppy.

Kuukauden verran olen elänyt ja kokenut tapahtumia kirjoittamatta niistä sanaakaan. Paljon on tapahtunut hyvää, paljon tyrmistyttävän kamalaa. Sain kuin sainkin voimia pinnistää pahan koulun loppuun ja valmistuin. Se oli hyvä asia. Tyhjensin kämpän tai lähinnä hävitin ja varastoin omaisuuteni, sen vähän minkä halusin säilyttää. Vein kissan hoitoon ja ihana Timo vei minut ihanan Hannan luo Tampereelle. Tapasin sukuilaiseni ja sain kuulla kammottavia totuuksia. Lähipiirin kusettamaksi tuleminen tuntuu. Itkupotkukiukkusuru ilmeni vain tyrmistyksenä. Päätin jättää sen kaiken Suomeen, en todellakaan halua pilata matkaani muiden ihmisten typeryydellä, mihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ja niin tein.

Nyt istun kummallisia kuvia täynnä olevalla sohvalla täällä Monan ja Kimmon luona Milanossa. Nämä kolme päivää ovat olleet täynnä jos jonkinmoista tapahtumaa. Olen kävellyt vähintään 10 km joka päivä, matkustanut ratikalla, metrolla ja busseilla edestakaisin ja ympäri Milanoa. Duomo on iso. Duomon katolta näkee kauas. Linna on iso. Puisto on iso. Hautausmaa on iso ja ne hautakivet... Ne vasta isoja ovatkin! Mutta sitten kuitenkin, Milano on aika pieni. Tai suurihan se on, levinnyt joka suuntaan. Mutta loppujen lopuksi muutamia kohteita lukuun ottamatta aika samanlaiselta näyttää kaikki. Taloja ja kiireisiä ihmisiä. Ja kaikki on niin italialaisia! Olin jo unohtanut mitä se tarkoittaa.

Taidan olla aika valmis jatkamaan matkaa. Seuraavaksi menen Trevisoon. Sinne missä joskus asustinkin. Sinne minulla on ollut ikävä monta vuotta. Katsotaan onko aika kullannut muistot.