Mietteitä menneestä ja tulevasta.

Tapasin eilen sattumalta entistä luokkakaveriani, ala-asteelta. Hän oli parhaita ystäviäni silloin lapsena, mutta jotenkin yhteydenpito on jäänyt. Minä muutin ja sitten tuli elämät, kovin toisistaan poikkeavat.

Olin menossa lääkäriin, joten näytin ja kuulostin hirmu pahalta. Kädessäni oli banaani, minkä olin juuri hakenut aamupalaksi, koska kotona kaapit olivat tyhjiä ja maha kurisi. (Puolustuksena sanottakoon, että kipeänä on jäänyt shoppailu vähemmälle.) Ystäväni puolestaan näytti hoikalta, pirteltä ja nuorelta, kuten aina. Sylissä hänellä oli vauva, sarjassa toinen. Ensimmäinen oli jossain taaperoaktiviteetissa. Vaihdettiin kuulumiset. Talo alkaa olla valmis. Vähät naapurit ovat mukavia, lapsille kavereita. Sain häneltä myötätuntoisen katseen. Arvatenkin tässä tapauksessa se johtui sairastamisesta ja oli tarkoitettu toivottamaan pikaista paranemista. Mutta jäin miettimään.

Itse katsoin ystävääni vilpittömästi ihaillen. Hyvä työ, perhe, upea talo, terveys. Oletettavasti kaikki, mitä hän on halunnut. Muistan minkälaista meillä oli lapsena. Yksinhuoltajaäidin kasvattamina olimme molemmat vähän köyhemmistä oloista. Muistan yhden keskustelun vuosien takaa, kun ystäväni oli ihan juuri eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään, ja näin miten surullinen hän oli, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Ja nyt kaikki on niin hyvin. Itsellenikin tuli hirmu hyvä mieli, on aivan mahtavaa, että hyvät ihmiset saavat hyviä asioita.

Mutta se katse. Toisessa ajassa, paikassa ja tilanteessa tuollainen myötätuntoinen katse voisi tarkoittaa jotain ihan muuta. Sääliä. Se on pahempaa kuin väkivalta. Voi voi, sinulla ei ole uraa. Eikä perhettä. Eikä lapsia. Ja sairaskin olet. Voi raasua!

Niin. Onhan se tietysti totta. Minulla ei ole perhettä, lapsia, ei taloa, eikä uraa. Mutta minä itse en halunnut sellaista elämää. En tiennyt mitä haluan, mutta tiesin kuitenkin etten halua sitä. Joillakin ihmisillä suunnan etsiminen vie vain enemmän aikaa. Mutta miksi päähäni tulee tällaisia ajatuksia? Voiko yksi katse muuttaa kaiken? Ei voi. Luulen, että tässä on taustalla muuta. Ehkä en itse arvosta omia valintojani? Olen kuitenkin ihan itse tyytymätön siihen mitä on. Olenko minä valinnut väärin? Aika shokki. Ei... En ole valinnut väärin. Koska en ole valinnut mitään. Ja se onkin eniten väärin. Se todellinen ongelma on siinä, että MINÄ en ole valinnut mitään. Olen mennyt muiden valitsemaan suuntaan, muiden mukana, muiden tahdosta. Käsittämättömän typerää.  

Mutta nyt minä aion tehdä valintoja. Tässä ja nyt, suorassa lähetyksessä. Itse. Vain minä voin muuttaa omaa elämääni.

Valitsen minut. Valitsen oman suunnan itse. Lakkaan kysymästä mielipiteitä ja neuvoa jokaiseen asiaan. Luotan siihen, miltä minusta tuntuu. Valitsen unelmakodin. Valitsen perheen. Valitsen kirjoittamisen. Valitsen itsestäni huolehtimisen ja terveyden. Valitsen vilpittömän onnellisuuden.

"Unthinkably good things can happen, even late in the game. It's such a surprise." (Toscanan auringon alla - kuinkas muutenkaan)

Päivän suurin lämpörakkauspaketti lähtee tänään Sanille.
Aivan mahtavaa synttäripäivää ihanalle ystävälleni!