Tarkoitus.

Jos kaikella on tarkoitus, ja jos kaikesta rimpuilustani huolimatta minä ohjaudun sinne minne pitkääkin, niin olen vihdoin alkanut ymmärtää sen, miksi päädyin tässä iässä ja elämänvaiheessa töihin Taksikeskukselle. Minä, joka olen elämäni aikana itse tilannut taksin kaksi kertaa - ensin intialaiselle miehelle joka oli saamassa sydänkohtausta tai lämpöhalvausta, ja toisen kerran humaltuneelle miehelle kävelykadulla, koska hän pyysi. Mutta siellä sitä nyt ollaan, ehkä mukavimmassa työpaikassani ikinä.

Mietin, että mikä tähän voisi olla tarkoitus. Mentorini sanoi, että nyt opin kuuntelemaan. On muuten äyttömän hyvä huomio. Ilman kuuntelutaitoa tuosta työstä ei tulee hevon ***. Aluksi työ oli kyllä vaikeaa. Ei saanut selvää, kaikki oli uutta, ahdisti. Nyt työ on vähemmän vaikeaa, kun tietää jo paljon, osaa jo enemmän ja on oppinut kuuntelemaan. Vaikka en saa selvää, saatan silti tietää, mitä siellä langan toisessa päässä mongerretaan, ja miten minun pitää toimia.

Ehkä minun piti vain tavata ne ihmiset. Käsittämätön sakki, mutta niin mukavia yksilöitä! Tuollaista työporukka saa kyllä hakemalla hakea, eikä silti löydä. Ilman työpaikkaani en olisi koskaan tavannut suosikkikuskiani, tai ehkä korkeintaa sen yhden kerran. Se keskustelu ei olisi kuitenkaan koskaan saanut niin herkullista käännettä ilman yhteistä alaa. Uusia ihania kavereita. Uusia kokemuksia.

Parasta tässä silti on se sellainen ryhmään kuulumisen tunne, mitä en ole kokenut todella pitkään aikaan. Se on se juttu, mitä tiedostamatta kaipasin elämääni. Yksin elävänä yksilönä on upea, että on osana jotain suurempaa. Minulla on nyt oma taksiperhe. Aika mahtavaa.