Suru.

Silmiini osui pitkästä aikaa kirjoitus kristallilapsista. Olen lukenut saman tekstin aikaisemminkin ja kirjoittanut blogiini kuvauksia jotka osuvat minuun, sillä minä kuulemma olen kristallilapsi. En vain oikein ymmärrä tai hallitse sitä hommaa vielä. Mutta joka tapauksessa, yksi kuvauksista jotenkin pysäytti.

Jos elämästä tulee liian kiihkeää tai jos hän järkyttyy tai näkee ja tuntee toisten järkyttyvän, hän vetäytyy ja irrottautuu yhteiskunnasta suojellakseen itseään.

Nimimerkillä hotellihuoneeseen juuri viikoksi lukkiutunut ilona. Tuo pitää niin paikkaansa. Minä tarvitsen paljon omaa aikaa, varsinkin jos tapahtuu jotain mullistavaa. Ja jos en pääse mihinkään, menen koneelle ja laitan kupit korville. Siellä sitä sitten ollaan omassa kuplassa kirjoittamassa, kun musiikki blokkaa kaiken ympäriltä. Musiikin lisäksi nyt minulla on oma huone, jossa on tiukasti lukittu ovi. Kun tulin tänne kyselin minkälainen melun taso täällä on, koska minun pitäisi saada kirjoittaa rauhassa. Hotelli on ison tien varrella ja huoneeni tielle päin, mutta hotelliemäntä vakuutti, että saan uuden huoneen sisäpihalta ensi viikolla, heti kun sellainen vapautuu. Hymyilytti kun huomasin, että emäntä oli käynyt laittamassa Do not disturb -lapun oveeni, ihan kaiken varalta.
Ei sillä, että ovea avaisin muutenkaan.

Vietän nyt suruaikaa. Tajusin, että tarvitsen sellaisen. Jouduin juuri eroamaan maailman parhaasta mielikuvituspoikaystävästä. Siitä, johon tutustuin viime kesänä, jonka jätin Suomeen kun muutin Irlantiin, jota ikävöin aivan hirvittävästi koko syksyn, mutta joka ei ollutkaan täällä minua odottamassa. Täällä oli se oikea ihminen. Tosi hyvä tyyppi, vaan ei se rakastava ja luja, mutta lempeä kaveri, jonka olin keksinyt omassa päässäni, ja puoli vuotta kuvitellut ties vaikka minkälaiseksi. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Joten olen surullinen, koska menetin sen ihanan mielikuvituspoikaystävän. Hän oli minulle niin tosi rakas. Ja suru ei mene pois, ellei tee surutyötä.

Mutta ajattele mikä kokemus tämä oli! En muista milloin olisin oppinut niin paljon kerralla elämästä, ihmisistä ja itsestäni kuin tämän alkuvuoden aikana. Eräs selvänäkijä sanoi viime kesänä, että samat kuviot seuraavat minua ja aina vain toistuvat elämässäni, kunnes opin puolustamaan itseäni ja nousen vääryyttä vastaan. Ja sen minä viimein tein. Opin puolustamaan itseäni! Mutta yllättävää kyllä, en vihalla vaan rakkaudella. Se toimii  p a l j o n  paremmin. Ja se on elämäni paras oppi.

Hämmästyn aina ihmismielen mahdista. Oma mielikuvitus saa uskomaan ihan mitä tahansa. Mieli saa kehon tuntemaan. Ajatukset ohjaavat ihmisen käytöstä. Käsittämätöntä. Ihminen käyttää vain pientä osaa aivokapasiteetistaan. Ja kun miettii miten valtava energiamäärä ihmiskehossa on, ei voi kuin ihmetellä. Meille on annettu voima (eikä nyt mitään Star Wars -huumoria) ja mieli sitä ohjaamaan, mutta niin älyttömän harva tekee asialle mitään. Minä haluaisin oppia tekemään tuolle asialle edes jotain.

    

Moka.

Muistatko vielä Paavon? Aika moni kyseli tuon närkästyneen koiran perään ja minä tunnen itseni nyt todella kurjaksi. En löydä Paavoa enää! Olen piinannut kaveriani jo kaksi päivää, selannut kaikki Facebook viestit koko kuukauden ajalta, mutta sitä kuvaa ei enää löydy mistään. Miksi oi miksi minä en ottanut niitä yhteystietoja itselleni talteen? Kyselin teiltä Paavolle uutta kotia ihan vain koska oletin, että kaverini sitten tietää mistä Paavo löytyy. Kävi ilmi, että kaverini oli minun lailla vain jakanut kuvan, miettimättä asiaa sen suuremmin. Hän ei edes muistanut kenen kuvan laittoi eteenpäin. Voihan surkeus! Me yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että Paavo on löytänyt uuden kodin, ja että ihan siitä johtuen tuo kuva on poistettu.

Tässä Paavo vielä uudestaan. Jos tunnistat koiran

 ja tunnet omistajan niin kerro, että Paavolle olisi

nyt tarjolla parikin uutta kotia. Minuun voi ottaa

yhteyttä. Tällä kertaa minulla ON yhteystiedot.

Joka tapauksessa, kylläpä tunsin itseni urpoksi. Saisinko nyt vähän kuitenkin puolustella? Koska vain ne samat viisi kaveri käy kommentoimassa blogiani, en voinut mitenkään kuvitella, että tällä blogilla on oikeasti noin monta lukijaa. Siis ihmisiä, joita en tunne. En arvannut sitäkään, että blogini saa eniten palautetta koiran vuoksi. Olen ehkä vähän kateellinen Paavolle... Sinä senkin ryökäle. (Missä ikinä oletkin.) Joten nyt virallisesti pahoittelen typeryyttäni ja vannon, että ensi kerralla otan enemmän tietoa myös itselleni, ennen kuin kirjoitan tänne mitä mieli suuhun tuo.

Ja kiitos aivan valtavasti kaikista yhteydenotoista!
 

Lepo.

Olen aina sanonut, että työskentelen parhaiten paineen alla. Se on totta. Se on myös täysin ristiriidassa tuon edellisen kirjoitukseni kanssa. Mutta minäpä selitän.

Nuorena minun unelma-ammatti oli toimittaja. Toimittaja on se tyyppi, joka pääsee aina mukaan juuri sinne missä tapahtuu, mutta ei koskaan ole huomion keskipisteenä, vaan vähän siinä sivussa. Huomaamaton. Kun toimittajasta tulee näkyvä ja kuuluisa, jotain on mennyt pieleen. (Ellei hän todellakin ole erityisen lahjakas ja tunnettu vain esimerkiksi kirjoituksistaan, eikä ole antanut sen nousta päähän. Minä usein yksinkertaistan asioita vaikka hyvin tiedän, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Mutta jos olet lukenut blogiani, niin se ei tullut yllätyksenä. Se on vain tapa kirjoittaa. Kerron tämän ainoastaan sen takia, ettei joku toimittaja nyt sitten vedä hernettä nenään tästä.) 

Nykyään en halua olla toimittaja. Työtehtävät ovat muuttuneet. Tuntuu, että tärkeintä journalismissakin on raha. Mitä suurempi skandaali, sitä paremmin se myy. En ole perehtynyt asiaan, mutta luulen, että Suomessakin juttujen tyyli ja sisältö riippuu paljon siitä kuka maksaa. Joka tapauksessa, se toimituksessa oleva kuhina, paineen alla tekeminen ja deadline-kiireet ovat yhä jotain sellaista, mikä saa minut eloon. Pystyn toimimaan todella pitkään ja todella tehokkaasti tuollaisessa tilanteessa. 

Kolikon kääntöpuoli on sitten se, kun hommat on tehty. Kun kaikki on valmista, tulee romahdus. Nukahdan pystyyn. Jos antaa kaikken, ei jää mitään. Sellainen on pidemmän päälle keholle aika raskasta. Ja mielelle.

Huomasin, että toimin samalla tavalla myös omassa elämässä. Tässä oli muutama erityisen raskas päivä. Pakkasin, muutin kaverin sohvalle, opettelin ajamaan mopolla, ajoin mopolla, reissasin, etsin uutta kotia, pakkasin, muutin taas. Koko tuona aikana en saanut nukuttua. Kävin aivan ylikierroksilla. Ja kun viimein sain uuden kodin oven kiinni, hajosin täysin. Kaaduin sänkyyn, enkä jaksanut edes liikkua.

Ilona on nyt vähän väsynyt. Annetaan sen nukkua tämä viikko.

   

Mopo.

Olen taistellut pelkotilojeni kanssa kaksi kuukautta. En tiedä mitä tapahtui, mutta melkein heti Thaimaahan tultuani olin tosi ahdistunut ja hyvin usein pelkäsin. Seuralainen ei osannut ottaa pelkotilojani tosissaan, joten tahtomattaan pahensi tilanteen tosi kurjaksi. Sitten lopulta sain paniikkikohtauksen. Kolme ihmistä on sanonut sen jälkeen, että jos täällä ahdistaa, niin mitä hittoa se on sit muualla?! Tämä saari (ja maa) on rennoin paikka ikinä. No, ehkä siinä oli syynä monen asian summa.

Minun täytyy tutustua asioihin omalla tavallani. Saada tehdä asiat omaan tahtiin. Jos hoputetaan, menen ihan häseen ja kaikki kusee. Helpotkin jutut. Mutta kun saan tehdä kaikessa rauhassa, itse ja minunlailla, olen yleensä tosi ripeä ja opinkin nopeasti. Vaikeatkin jutut. Pelko vaikuttaa ihmiseen erikoisella tavalla.

Tällä kertaa lähteminen oli tosi vaikeaa, koska se tarkoitti muuttoa yksin ja ihan vieraaseen paikkaan, ei pelkästään suhteen loppumista. Siksi jouduin pohtimaan sitä niin kauan, en millään halunnut antaa periksi. Olen monta kertaa miettinyt ihmisiä, jotka vain pysyvät vuodesta toiseen huonossa suhteessa. Miksi ei vain ota ja lähde? "Ei se ole niin helppoa." Aina löytyi monta tekosyytä. Nyt ymmärrän vähän. Sellainen lähteminen voi olla kaiken hankaluuden lisäksi myös hirvittävän pelottavaa. Vaikka ei olisi pelkuri. On helpompi jäädä huonoon, koska huono on tuttua ja tuttu on parempaa kuin vieras. Tai niin sitä monesti kuvittelee. Mutta vaikka joku "ei ole niin helppoa" se voi siitä huolimatta olla se ainoa oikea vaihtoehto.

Niinpä minä lähdin omille teilleni. Mutta ennen kuin se oli mahdollista, minun piti hankkia mopo. Täällä Thaimaassa - ainakaan tällä saarella - ei oikein pärjää ellei ole mopoa, jolla liikkua. Tuo mopoilu oli kuitenkin yksi niistä pelottavista asioista, joista olen panikoinut täällä eniten. Ei ole kiva istua kyydissä, kun toinen kaahaa ja itse pelkää niin ettei saa henkeä. Joten minulle mopon hankkiminen oli aivan erityisen suuri rohkeus-askel. Jättiharppaus. Suorastaan kolmiloikka.

Täti oli kovin ymmärtäväinen ja selitti rauhallisesti hymyillen mistä napista tapahtuu mitäkin. En ole ajanut mopolla kuin kaksi kertaa. Ajoin täällä säälittävät sata mietriä, kun Toyboy laittoi minut kokeilemaan skootteria yhdellä hiljaisella suoralla. Siitä ensimmäisestä kerrasta on vähän kauemmin, sillä ajoin yhden kerran 15-vuotiaana kaverin luona maalla hänen veljen mopolla. Poika parka juoksi perässäni ja roikkui mopossa, kun en saanut sitä pysähtymään. Vältettiin kuitenkin se navetan seinä. Jos minulla olisi hieno skootteri ja täysin kokematon turisti tulisi sitä vuokraamaan, niin saattaisi jäädä mopo pihaan. Mutta tämä täti antoi avaimet ja opasti kärsivällisesti. Ja sitten lähdin seuraamaan Jenniä. Seurasin ainakin tunnin ja pääsin perille sinne, minne pitikin mennä. Olin niin ylpeä itsestäni - minä opin ajamaan mopoa!
  

Haastattelu.

Eilen oli raskas, mutta erittäin merkittävä päivä. Pakkasin viimein tavarani ja lähdin. Matka jatkuu nyt yksin. En tiedä vielä mihin suuntaan, mutta ehdottomasti eteenpäin. Vaikka muutto on aina vähän vaivalloista ja eroaminen missä tahansa tilanteessa kurjaa, minulla on pitkästä aikaa vapautunut olo. Enää ei mikään ahdista ja voin viimein alkaa nauttia Thaimaasta. Yksin matkustaminen on vain niin paljon parempaa, silloinkin kun matkaseura on hyvää. Olen taas onnellinen. Ihana tunne!

Minusta tehtiin kirjoitus. Olen Hallan blogissa helmikuun sankarityyppi. Olen niin otettu tuosta kirjoituksesta, mikä kunnia! Onkohan minusta ennen kirjoitettu mitään noin hienoa? En usko. Käy lukemassa, tässä linkki blogiin.

Löysin eilen tuolta jostain oman blogini kätköistä listan. Olen kertonut ennenkin, että minulla on Johannes Partaselta opittu tapa nimetä vuodet jonkin teeman mukaan. Ja sitten kun miettii, että minkäslainen vuosi olikaan, niin aina sen tunnistaa teemastaan. Kun nimeää vuoden, se toteutuu.

2008 henkisen kasvun vuosi
2009 toiminnan vuosi
2010 uuden kokemisen vuosi
2011 henkisen kasvun vuosi
2012 muutoksen vuosi
2013 menestyksen vuosi
2014 rakkauden vuosi

Minulla on kyllä kovat odotukset näille kahdelle tulevalle vuodelle. Elämäni on mennyt täsmälleen noiden teemojen mukaisesti. Mietin, että jos se toimii noin hyvin vuosien kanssa, eikö silloin kannattaisi alkaa nimetä myös kuukausia. Ja viikkoja. Ottaisi jonkun positiivisen teeman ja sitten vain pistäisi tuulemaan. Sehän on vähän sama asia, kuin pyytäisi Universumilta jotain. Itse asiassa se on täsmälleen sama asia.

Irlannissa minulla oli aina matkassa postikortti, jonka Toyboy lähetti. Kortilla oli valtava merkitys minulle ja siksi se oli töissä seinällä ja mukana laukussa, yötkin nukuin sen vieressä. Kortti muistutti minua siitä, että pääsen ihan pian pois Dublinista. Sanoin aina kaikille, että etsin tuon kiven (tässä vaiheessa osoitin kuvassa olevaa kiveä) ja menen sille kököttämään. Sitten otan itsestäni kuvan ja lähetän sen teille. Se oli minun missio. Kivi ja kuva. 

Minä löysin sen kiven. Mutta se ei ollut alkuunkaan sellainen kuin kuvittelin kuvan perusteella. Ensinnäkin, se oli kaukana. Kivelle olisi saattanut voida kahlata tyynellä säällä, luulen että jalat olisivat ylettäneet pohjaan. (No, ainahan ne jalat pohjaan ylettää, eri asia sitten onko pää enää pinnalla). Toiseksi, aallokko oli niin järkyttävä, ettei käynyt edes mielessä kokeilla onnea kahlaamisen kanssa. Joten nyt minulla on teille vain kuva kivestä. 

   

Voimasanoja.

Tuli kerrassaan täydellisesti ajoitettu teksti vastaan.

You don’t ever have to feel guilty about removing toxic people from your life. It doesn't matter whether someone is a relative, romantic interest, employer, childhood friend, or a new acquaintance — you don’t have to make room for people who cause you pain or make you feel small. It’s one thing if a person owns up to their behavior and makes an effort to change. But if a person disregards your feelings, ignores your boundaries, and "continues" to treat you in a harmful way, they need to go.  (Daniell Koepke)

Ei mitään lisättävää.
   

Paavo.

Tuli vastaan kaverin jakama ilmoitus jossa kerrottiin, että koira etsii uutta kotia. Näitä huomaa aina välillä. Ilmeisesti koiran omistaja oli myös jakanut kuvan tästä Paavosta. Mielestäni kuva ei ollut kovin imarteleva, hän näytti siinä vähintäänkin vittuuntuneelta. Ei kai ihme, jos kerta laitetaan pihalle. Kuvan mukana oli teksti:

Cockerspanieli herra Paavo (oikealta nimeltään Attenborough Autumn Venture) etsii itselleen uutta kotia. Paavo on 2,5 vuotias herrasmies, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, niin ihmisten kuin koirien. Hänen suurin intohimonsa on makoilla rapsuttavan käden ulottuvilla tai vaihtoehtoisesti olla siellä missä tarjoillaan ruokaa.

Sitten kyseltiin, jos jollain olisi Paavon mentävää kolosta, jonne kaveri voisi muuttaa. Mietin heti äitiä, joka asuu pääasiassa yksin ja pelkää pimeää, varsinkin mökillä. Vaikka Paavo ei päälle päin näytä omaavan kovin paljon sankariainesta, luulen että koirana se kuitenkin kuulisi uhkaavat rasahdukset äitimuoria paljon paremmin ja osaisi haukkua tilanteen niin vaatiessa. Äiti ei tietenkään koiraa halua, mutta tämä nyt oli vain ajatus.

Ihmettelin miksi Paavo etsii kotia. Sitä minä ihmettelen aina, kun näen näitä ilmoituksia, aika moni laittaa vastaavanlaista infoa Facebookin kautta ja sitten kaverit jakavat tiedon eteenpäin. Milloin on jonkun kissa kadoksissa tai syntynyt vääränlaisia pentuja tai joku eläin kohta koditon. Joku toinen kuvan nähnyt oli ihmetellyt samaa ja kysynyt miksi Paavo uutta kotia etsii. Vastaus järkytti minua. "Paavon edellisessä kodissa toinen koira ei enää hyväksynyt Paavoa."

Jos toinen koira ei hyväksy Paavoa, niin miksi ihmeessä Paavo joutuu lähtemään? Ei ihme, että ilme oli niin nuivea. Paavoa ei ihan selvästi arvosteta. Minun kävi sääliksi tuo poloinen otus ja siksi kirjoitan tämän. Haluan ehdottomasti, että Paavo pääsee parempaan paikkaan. Eli jos Paavo kiinnostaa, niin laita blogiin kommenttia tai sähköpostia. Lupaan viedä viestin eteenpäin.

Aivan aiheellisesti närkästynyt Paavo.

    

Italia.

Aina silloin tällöin me käydään jossain oikealla aamiaisella. Banana-pancake ja cappuccino tai american breakfast, paikasta riippuen. Olen löytänyt ravintolan, josta saa saaren parasta cappuccinoa. Se on noin kymmenen kilometrin päässä meidän kotiviidakosta, joten sinne ei voi mennä kovin usein.

Tänään ajettiin vähän lähemmäksi Chawengille etsimään uutta aamiaispaikkaa ja lopulta ihan kokeilumielessä pysähdyttiin syömään sellaiseen paikkaan, jossa luki avainsana 'cappuccino'. Tarkemmin tarkasteltuna huomasin, että tämä ravintola on täysin italialainen. Samoin omistaja. Seinillä oli tosi vanhoja kuvia Napolista, tauluja Roomasta ja Milanon pelipaita. Samassa paikalle pyyhälsi toinenkin italiaano, joten sain aamiaista odotellessa kuunnella ihanaa aitoa italiaa! Sen lisäksi listalta löytyi minun oma italialainen aamiainen. Cappuccino ja croisantti vaniljatäytteellä. Voi elämä sitä riemua! Kaikki maistuikin juuri niin hyvältä kuin italiassa, eikä sellaiselta paikalliselta halvalta kopiolta. (Paikallinen tarkoittaa tässä yhteydessä mitä tahansa maata, joka ei ole Italia.) Kotiin tultuani huomasin, että tänään on Povero Marcon syntymäpäivä. Ihan sen kunniaksi aion kirjoittaa koko päivän italiakirjaani. Niiden parin ennalta sovitun jutun lisäksi.

Ja ihan tämän ihanan päivän kunniaksi laitan muiston menneestä.

 

Vaatimus.

Olenkohan minä sittenkin liian vaativa? Mietin tuota tänä aamuna, kun kaivoin muurahaisia pois myslikipostani. Nämä pienet ötökät eivät vaivaa enää läheskään niin paljon kuin aluksi, pystyn jo syömään tätä mysliä. Jos sinne jokunen vielä jää, niin ei haittaa, sehän on vain proteiinia. Se edellinen mysli jäi syömättä, koska yksi ilta paketissa kökötti gekko. Lisko jähmettyi paikalleen ja selkeästi yritti naamioitua myslihiutaleeksi, mutta pakettia tökätessä se tajusi jääneensä kiinni, ja sinkosi vauhdilla ulos. Tällä ei kyllä kannata jättää mitään auki mihinkään. Tosin minkäänlainen paketti ei tunnu pitävän edes suljettuna noita pieniä muurahaisia ulkopuolella.

Vietin pitkästä aikaa unettoman yön. Tuolla kylällä on juhlittu uuden vuoden alkua kahdeksan päivää. Temppeleiden luokse on kyhätty valtava markkina-alue jolla on myös lava, jossa joka ilta yöhön saakka on soittanut paikallisia bändejä. Se musiikki kuuluu oikein hyvin tänne viidakkoon saakka. Se ei ole haitannut ennen eilistä. Jostain syystä vain pyörin koko yön, heräsin monta kertaa ennen kuin kunnolla edes nukahdin. Ja tietysti aamuni alkoi jo auringon noustessa. Luulen unettomuuden johtuvan tämän hetken suurista muutoksista. Kun pysähtyi kuuntelemaan sydäntä ja universumin aivan selkeitä vinkkejä, sitä taas hyvin helposti tiesi mitä on tehtävä seuraavaksi. Sitten pitää vain toimia. Ajatuksia oli niin paljon, että kävin ihan ylikierroksilla. Ja nukkuminen on silloin tosi vaikeaa.

Vaativuus on ihan hyvä juttu. Pitää tietää mitä haluaa ja osata pitää puolensa. Se on hyvä asia. Vaativa ihminen on eri asia kuin tyytymätön ihminen. Joskus nuo kaksi asiaa sekoitetaan. Eli minä olen sekoittanut. Asioista valittaminen ei ole sama asia kuin se, että vaatii itselleen sen minkä ansaitsee. Ja kaikki ansaitsevat hyvää. Mutta sitä ei saa, jos valittaa ja on tyytymätön. Hyvän saa kun tekee, antaa ja ajattelee hyvää.

Kirjoitin koko eilisen päivän. En millään malttanut lopettaa, niin suunnaton flow iski päälle. Kirjoitin taas monta tuntia. Miten sellainen voikin olla niin upeaa? Jään hommaan aina niin tosi koukkuun, melkein kuin virkatessa. Aion kirjoittaa myös tänään, mutta tälle päivälle on muutakin ohjelmaa. Tänään minun pitäisi puhua. Olla suullisesti selkeä. Päivä tulee olemaan haastava, mutta varmasti hyvällä tavalla, koska tämä kaikki liittyy niihin tuleviin suuriin muutoksiin.
  

Retki.

Mopoiltiin eilen korkealle vuoren rinteelle uimaan. Tämä Jungle Club on hienoin ravintola tällä saarella, ainakin siis sijainnin osalta. Näköalat ovat todellakin niin huikeat! Uima-altaan reunaan loppuu koko kaikki, sen jälkeen alkaa jyrkkä rotko. Tietysti yhden hurjapään piti mennä kokeilemaan käsilläseisontaa siihen reunalle. Minulle riitti ihan maisemien katselu.

Tutustuttiin samalla aivan käsittämättömään pikkukoiraan, joka oli oppinut koirien kepinhakuleikin vähän kummallisesti. Ensin hän haki kiven ja pudotti sen uima-altaaseen. Sitten ihminen (eli minä tai Toyboy) nosti kiven vedestä (joskus matalalta, joskus syvältä) ja heitti kiven maalle, jossa koira tuuppi ja jahtasi sitä, pelasi jalkapalloa, pyöri ja elämöi, kunnes tiputti sen taas veteen. Tämä sama koira on muuten kuuluisa siitä, että on käynyt panemassa kaikkia paikan tyynyjä, joilla asiakkaat sitten tyytyväisenä loikoilevat.

Vesi on parasta mitä tiedän.

Koiran peppu. Häntä viuhoi innokkaasti aina, kun kivi oli tulossa takaisin.

Ravintolan sisääntulon edestä katsottuna alapiha näyttää tältä.

Altaan vieressä kävi paikallinen tipu pyörähtämässä.

Nätit näkymät. Kuva ei todellakaan tee oikeutta.

Tyynyjä. Ravintola on aika lailla avointa tilaa...

...ilman minkäänlaisia kaiteita.

Kannattaa siis varoa harha-askelia.

 

Intohimo.

Luin sellaisen elämänohjeen, joka kiteytti kaiken oleellisen. Se oli oikeasti kuva ilman kuvaa, pelkkä teksti. Paljon painavia sanoja. Yksi lause kuului näin: Ask the next person you see what their passion is, and share your inspiring dream with them. Jäin tapani mukaan miettimään tuota. Passion. Ihana sana. Se käännetään intohimoksi, mutta suomalainen versio ei ole niin vaikuttava. Jostain syystä sanassa on aivan erilainen kaiku. Saattaa johtua kirkon määrittämästä paheiden luokituksesta, himo kun on kuolemansynti. Kirkko on saanut niin moneen asiaan negatiivisen sävyn. Passion sen sijaan on pelkkää rakkautta.

Mietin mikä minun intohimoni on. Tunnen niin tavattoman voimakkaasti monet asiat. Mistä tietää mikä on intohimo ja mikä vain sitä ihan tavallista tekemisen riemua? Yritin löytää sanalle jonkin selityksen, mutta sain vain "kovaa halua" ja linkkejä jostain suomalaisesta bändistä... Ehkä muutkaan eivät osaa selittää intohimoa. Minun intohimoni voisi olla kirjoittaminen. Ja virkkaaminen. Teen kumpaakin päivittäin. Molemmista nautin ja molemmat auttavat selvittämään ajatuksia. Ehkä olenkin intohimoinen ajattelija? Ei. Luulen, että pitää olla vähintään Esa Saarinen, että voi nimittää itseään sellaiseksi. Mutta se, mitä kohtaan tunnen tällä hetkellä eniten kovaa halua, on henkinen kasvu. Voiko ihminen olla intohimoinen henkinen kasvaja?

Ennen kurjat ajat saivat minut aika maahan. Suru tai kiukku tai pettymys löivät koko minut pohjalle. Mentorini on ohjannut toiseen suuntaan, antanut lempeästi napakoita ohjeita, lähettänyt kirjoja ja CD-levyjä. Ei niinkään opettanut, vaan kehottanut oppimaan. Ja nyt kurjat ajat eivät enää lannista. Osaan jo melko hyvin kääntää huonon fiiliksen hyväksi, pitää muiden kiukun erillään itsestäni. Ja joka kerta kun tulee vastaava haastava tilanne, huomaan miten paljon minä olen taas kasvanut. Olen kehittynyt ja matkannut huippuharppauksen henkisen kasvun tiellä. Tulen siitä huomiosta aina iloiseksi, sillä olen tehnyt tämän kaiken itse.

Luin reikimasterini blogia pitkästä aikaa, ja sieltä löytyi suunnattoman hieno ajatus. Aion nyt lainata sen tähän:

Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että KUKAAN ei voi saada ketään toista valaistumaan. Henkistä tietä ei voi saada toiselta, ei ostaa, ei kerätä suorituspisteitä, eikä valaistumista tai ylösnousemusta saavuta, vaikka kävisi miljoona kurssia, hoitoa, istuisi päivät pitkät meditaatiossa tai ripustaisi ikkunaan miljoona kristallia ja polttelisi suitsukkeita niin että hengitys vinkuu. Gurujen aika on ohi, jokaisen pitää olla ihan itse oma gurunsa, ja luottaa siihen, minkä tietää sisällään olevan oikein ja totta.

Tuo kirjoitus tuntui tosi hyvälle. Olen paininut tuollaisten kysymysten kanssa jo pitkään. Huomasin, etten olekaan kompuroinut yksin pimeässä, vaan tehnyt juuri niin kuin pitääkin. Ihan vahingossa. Olen kuunnellut sydäntäni yhä enemmän. Joku aika sitten mietin, että mitä helvettiä minä teen täällä Thaimaassa, mutta en mieti enää. Tämä on juuri se paikka missä minun pitääkin nyt olla. Minun piti tulla tänne huomaamaan, miten pitkälle olen päässyt.

Ensimmäinen vastaantulija oli Toyboy. Kysyin mikä on hänen intohimonsa. Vastaus yllätti, sillä hän ei tiennyt. Oli menettänyt intohimonsa. Kysyin onko hänellä kuitenkin sellainen ollut joskus (koska yhä kiinnosti tietää mitä se voisi olla) mutta muminasta päättelin, että ilmeisesti ei. Olin kuvitellut, että noinkin tulisella persoonalla olisi ainakin muutama intohimo hihassaan. 

En jakanut unelmaani Toyboyn kanssa. Arvelin, että hän kyllä jo tietää, jos on minua yhtään kuunnellut. Ja rehellisesti sanottuna, en usko että Toyboyta kovin paljon unelmani enää edes kiinnostaa.

Tässä vielä kuva, joka aiheutti tämän viimeisimmän ajatteluryöpyn.

   

Minä.

Tänään on ihana päivä. Uuden elämäni ensimmäinen aamu! Jokainen aamu on uuden elämän aloitus, mutta tänään se tuntuu erityisen hyvältä. Minulla oli kaksi syvän mietinnän päivää, mutta nyt olen taas selvillä vesillä. Se on kai totta mitä sanotaan, että jos ei millään muista tai keksi oikeaa vastausta, niin täytyy antaa sen vain olla vähän aikaa, ja vastaus tulee kuin itsestään. Minua on vaivannut muutamat kysymykset, joihin en ole löytänyt vastausta. Lopulta päästin irti ja annoin asian olla. Ja sitten aivan yhtäkkiä, keskellä yötä, tiesin vastauksen kuin itsestään. Istuin sängyn reunalla, tuijotin ikkunasta mustaa pihaa, ja kaikki oli aivan selvää.

Tänään on ihana päivä. Aurinko paistaa, niin kuin eilenkin. Kuten kaikkina sitä edeltäneinä päivinä. Se suorittaa omaa tarkoitustaan, säteillen ja palaen. Ja me täällä kaukana saamme kiittää sitä olemassaolostamme. Aika harvoin kyllä kiitän. Aurinkoisena päivänä on helppo hymyillä, ihan ilman syytäkin. Ja se on tosi hyvä asia, sillä negatiivisuus tekee kuulemma ihmisestä tyhmemmän. Siitä on tehty juuri jonkinlainen tutkimus. Uskon sen ehdottomasti.

Huomasin yöllä, että en ole ollut täällä ollenkaan oma itseni. Se johtuu osittain seurasta, osittain tästä paikasta, mutta ehkä eniten kuitenkin siitä mitä olen ajatellut itsestäni. Jostain syystä minusta tuli se avuton tyttöystävä, joka vain seuraa mukana. En voi sietää sellaista. Varsinkaan itsessäni. En edes yritä miettiä tuollaiseen käytökseen syitä, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Pääasia, että se on menneisyyttä. Moinen typerehtiminen loppuu nyt. Kaivan minut taas esiin. 

Mitä minä sanoin. Tänään ON ihana päivä.

   

Carnival.

Virkkasin uuden vihreän pipon. Tietenkään se ei ole niin hieno kuin ensimmäinen, mutta siitä tuli ihan hyvä silti. Virkkaaminen on mukavaa, koska siinä voi samalla tuumailla. Ja eilen tuumailin menneitä Italiasta. Tänään Trevisossa on kylmempi kuin Suomessa, lunta maassa ja harmaata. Sellainen epänormaali, mutta erityisen huono talvi. Minä kuitenkin mietin kesää, kun oli lähes yhtä kuuma ja kostea ilma, kuin täällä Thaimaassa nyt.

Miksi jotkut ihmiset ovat niin iloisia ja onnellisia jatkuvasti? Aina hyvällä tuulella ja aina ystävällisiä. Povero Marco oli juuri sellainen. Tai no, on varmasti vieläkin. Tyyppi ei ikinä sanonut minulle yhtä ainuttakaan ikävää sanaa, ihan päinvastoin. Tunsin itseni jatkuvasti tärkeäksi ja upeaksi. Ja olinkin. Olen vähän kateellinen Marcolle. Olisi mahtavaa olla aina onnellinen. Se on varmasti asennejuttu. Marco sanoi aina: "I'm always happy. Sometimes very happy, sometimes just happy, but always happy." Voisin alkaa käyttää tuota lausetta omana henkilökohtaisena mottonani. Olen varma, että ensin teeskentely tuntuisi oudolta, mutta että siihen tottuisi pian. Sitten sanat alkaisi uskoa. Ja kohta huomaisi, että voi hitsi, minähän olen aina onnellinen.

Voisi kuvitella, että elämä täällä on yhtä juhlaa. Mutta ei se kyllä ole. Täällä on mukavaa, mutta ei ollenkaan juhlaisaa. Turistit juhlivat ja elämöivät, mutta se on eri asia. Paikalliset eivät vaikuta juhlivan. Thaimaalaiset tekevät töitä yömyöhään. Ja sitten aamuvarhaisella ovat jo myymässä asioita kojuissaan.

Jäin miettimään sitäkin. Minä tiedän ihmisiä, jotka juhlivat kaikkia asioita. Tekevät mitättömän pienistäkin asioista teennäisen juhlallisia shampanjalla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Haluaisin kyllä ymmärtää, koska sillä tavalla sitä varmasti voisi tehdä arjesta juhlaa. Sellainen ei vain oikein sovi minulle, joka ei juhli mitään. Olen sitä tyyppiä, jonka on vaikea ottaa edes kehuja vastaan, saati järjestää juhlia omien saavutusten vuoksi. Vaati todellisia ponnisteluja, että sain järjestettyä Perhosjuhlat.

Olisiko tuokin asennejuttu? Entä jos alkaisin teeskennellä, että rakastan juhlia? Juhlisin kaikkia merkityksettömiäkin asioita suunnattomalla innolla. Se tuntuisi oudolta, mutta pikkuhiljaa varmasti tottusin siihen ja juhlisin mielelläni. Ja kohta huomaisin, että voi hitsi, minun elämähän on pelkkää juhlaa.
 

Pipo.

Löysin koneelta yhden vanhan kuvan itsestäni. Se on ainoa, koska kaikki loput kuvat olivat vanhalla koneella, jota ei enää ole. (Kuvat ovat ehkä tallessa jossain Annen vintillä.) Joka tapauksessa, tämä kuva on todella monen vuoden takaa, hurlumhei kesältä. Se on otettu entisen kämppikseni Kuparinapin parvekkeelta. Tietenkin minulla on puhelin toisessa kädessä ja lempiolut Sandels toisessa. Tyypillistä. Se oli hauska kesä, mutta tämä löytö ilahdutti suunnattomasti erityisesti siksi, että minulla on minun suosikkipipo päässä!

Minä rakastin tuota pipoa, se oli kaikin puolin täydellinen. Myös Viherpipertäjä oli samaa mieltä ja omi sen itselleen. Minä virkkasin uuden samanlaisen, aivan saman värisenkin. Tähän seuraavaan pipoon tykästyi Olli, jonka mukana pipo matkasi aina Etelä-Amerikassa asti. Siksi virkkasin kolmannen pipon, mutta valkoisen. Vähän myöhemmin värjäsin sen vihreäksi. Sävy oli väärä, joten se piti värjätä uudestaan, nyt mustaksi. Se kolmas pipo on minulla täällä mukana. Mutta musta on kuuma. Ja ensimmäinen on aina ensimmäinen. Oli se vain hieno pipo.

Uusi vuosi.

Tämä juuri alkanut käärmeen vuosi on itse asiassa todella harvinainen vuosi. Mustan Vesi-Käärmeen vuosi tulee vain 60 vuoden välein. Täällä Thaimaassa muuten eletään vuotta 2556. Tunnen itseni edelläkävijäksi.

En ole kovin hyvin perillä kiinalaisesta horoskoopista, mutta tiedän kuitenkin sen, että olen Lohikäärme. Minun vuoteni päättyi juuri. Käärmeen vuosi on ilmeisesti kriittisyyden ja itsetutkiskelun vuosi. Nyt pitäisi miettiä omia motiiveja ja harkita toiveitaan. Tämä on tietysti minulle hirmu hyvä uutinen, sillä olen harjoitellut pohtimista jo pitkään. Nyt päästään asiaan! Jos jokin elämänalueistasi kaipaa muutosta, niin asiaan tulisi puuttua hienovaraisesti. On parempi edetä asiassa rauhallisesti kuin olla liian suora. Käärmeen vuonna syntyy myös odottamattomia suhteita.

Minun käärmeen vuoteni alkoi seesteisesti. Kävin aamulla erityisen hyvällä hierojalla ja sitten otettiin päiväunet meren rannassa. Syötiin hyvin ja ajeltiin katsomassa yhä jatkuvaa kiinalaisen uuden vuoden juhlintaa. Ihanan leppoisa sunnuntai.

Päikkäripaikka.

 Kun viime viikolla etsittiin uutta kotia,

löytyi monenlaisia vaihtoehtoja...

...monenlaisille ajanjaksoille.

Lopulta löytyi mieluinen koti.

Matka oli pitkä, mutta se kannatti...

...vaikka toiset eivät koskaan päässeet perille.

Mutta me jaksoimme tarpoa keskelle viidakkoa.

Tässä näkymä etuovelta illansuussa.

   

I had a dream...

Monta vuotta sitten löysin itselleni unelman H&M:n mainoksesta. Se ei ollut minkäänlainen vaate, vaan lause. En muista sitä aivan sanatarkasti enää, mutta ajatus meni jotenkin näin: I would love to celebrate New Years Eve on the beach, dancing barefoot in a light dress. Leikkasin tuon lauseen itselleni muistiin ja lappu on silloin tällöin osunut silmiini. Se ei ole ollut kovin realistinen unelma, koska asuin Suomessa. Irlannista lähtiessä lentoni oli harmillisesti ensimmäinen päivä tammikuuta. Missasin unelmani parilla päivällä! Ajattelin kuitenkin, että ei se haittaa. Ehkä sitten joskus. Minä en juuri käytä mekkoja, enkä varsinkaan tanssi.

Eilen käveltiin yhdellä Koh Samuin rannalla ihan vain lauantain kunniaksi. Puihin oli viritetty punaisia paperipallovaloja, muutama bändi oli soittamassa aivan meren viereen kyhätyillä lavoilla, buffet ruokapaikkakin oli ihan siellä hiekalla. Rannalla oli paljon onnellisia turisteja. Siellä oli jopa ilokaasua tarjolla! (Turistit varmaankin olivat onnellisia ihan ilman kaasuakin.) Olin aivan innoissani, koska bändi soitti niin hyviä, tuttuja kappaleita, oli lämmin pimeä ilta, ja meillä oli tosi mukavaa. Kävi ilmi, että nämä paikalliset juhlivat nyt kiinalaista uutta vuotta. Yhtäkkiä tajusin, että voi hyvänen aika! Tämähän on minun unelmani!

Joku on joskus sanonut, että tavoitteet pitää laittaa tarpeeksi korkealle, koska yleensä vain 50 % siitä toteutuu. Jos neljä viidestä osuu kohdalleen, niin sitä voi jo sanoa tavoitteeseen pääsyksi. Kyllä vain! Olin biitsillä, olin varpasillaan ja nyt todellakin oli se New Years Eve! Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että haaveen pitää mennä jonkun luterilaisen kirkon ajanlaskun mukaan. Mekkoa minulla ei ollut, koska minä en mekossa täällä juuri liiku, mutta mitä siitä. Kun sain tämän uskomattoman hienon oivalluksen, pistin välittömästi tanssiksi. Neljä viidestä on paljon enemmän kuin 50 %! Toyboy nauroi "minun kanssani" (koska en osaa tanssia), mutta sekään ei haitannut. Tyyppihän ei kuulu millään tavoin tähän unelmaan. Huippuhyvä fiilis!

   

Kuulumiskooste.

Sain joku aika sitten viestin, jossa toivotettiin mukavaa jatkoa sinne Irlantiin. Samansuuntaista ihmettelyä on tullut vastaan sen jälkeenkin. Ja lähinnä nyt siis Stailistini innoittamana päätin kertoa kuulumisia niillekin, jotka eivät normaalisti jaksa blogiani lukea. Se porukka on kuitenkin enemmistö. Tässä kooste viimeisen vuoden ajalta.

Sairastuin työpaikallani, koska talossa oli hometta. Ja koska olen altistunut homeelle aikaisemminkin, oireeni tulivat minulle tavattoman vahvoina. Jouduin puhutteluun, koska kirjoitin tästä blogiini, vaikka 'se ei ollut varmaa'. Sellainen kuulemma voi vaikuttaa firman liikevaihtoon. No, vaikuttaa tai ei, kehoni oli kuitenkin erittäin varma asiasta, enkä voinut mitenkään töitä talossa jatkaa.

Samaan aikaan kellarikotiini tuli vesivahinko. Kaikki tavarani piti kuskata autotalliin. Olin niin hyväonninen, ettei mikään mennyt rikki tai pilalle, mutta olin käytännössä koko kesän koditon. Surffailin erinäisillä sohvilla, pääasiassa tukevan Emma-ystäväni ja Söpöliinin luona.

Olin Jyväskylän Kesä -festareilla hommissa, kun tapasin Toyboyn. Tykästyin.

Koska työpaikalla en voinut olla, eikä kotiakaan ollut, päätin hakea töitä jostain kauempaa. Päädyin lopulta Irlantiin, IBM:n help deskiin. Irlannin työtilanne on huono, mutta meille suomea puhuville siellä kyllä riittää hommaa paljonkin.

Joten laina-autotalliin tungettu omaisuuteni piti siirtää muualle. Nyt tavarani on ripoteltu Annen ja äidin luokse, ja molempien varastoihin. Siellä ovat hyvässä tallessa. Jopo meni hoitoon Elinalle. Nämä minun lähdöt ovat vähän äkkinäisiä. Jos jotain joskus onnistun päättämään, se pitää tapahtua heti.

Syksyn asuin Dublinissa, jossa en viihtynyt päivääkään. Muutaman ihanan ihmisen kyllä tapasin, mutta siinä se Irlannin anti sitten olikin. Maa ei ollut vähääkään sellainen, josta aina kuulee, kun puhutaan Irlannista ja sen iloisista asukkaista. Olin pettynyt.

Alkusyksystä Toyboy muutti Thaimaahan, Koh Samuille. Siellä oli töitä tarjolla ja lämmintä, ja sehän usein riittää, ainakin meidänlaiselle ihmisrodulle. Aikani asiaa puntaroituani päätin minäkin lähteä aurinkoon. Dublinin ahdistus oli jo niin lamaannuttava, ja vasta oltiin talvea kohti menossa. Irlannissa on syksyisin paras sää. (Ja sataa silti lähes joka päivä.)

Heti vuoden alusta istuin koneeseen ja matkasin sen 20 tuntia. Mutta se kyllä kannatti, koska Toyboy oli kentällä vastassa. Ensimmäisen viikon muistikuvat ovat päässäni hyvin sekavia. Asustettiin ensin pimeässä hostellihuoneessa, jossa ikkunan edessä olevan naapuritalon seinää purettiin. Muistan ensimmäisen keiton, joka ei täällä ole keitto, vaan jonkinlainen pataruoka, jota syödään riisin kanssa. Muistan myös sen, että pelkäsin skootterin kyydissä.

Muutettiin majataloon nro 2. Se oli viihtyisä huone, jossa näkyi myös Italian TV. Paikka oli thai boxing stadionin vieressä, joten kisapäivinä mekkala oli sen mukainen. Kiertelin kauppoja ja puuhastelin sillä aikaa, kun Toyboy oli töissä. Aloin jo vähän sopeutua maahan. Suurin syy tähän oli kuitenkin lahja, jonka sain.

Ystäväni, jota viime kesän jälkeen olen kutsunut Jumalaksi, teki taas ihmetekoja. Hän sai ylipuhuttua syksyn Koreassa opiskelleen Emma-ystäväni mukaansa Koh Samuille minua morjestamaan. Niin hyvää yllätyslahjaa ei voi kukaan antaa! (Paitsi Jumala.) Kierrettiin saari skoottereilla ja uitiin ensimmäisen kerran meressä. Se oli mahtava viikko.

Seuraavaksi muutettiin Toyboyn työpaikan vieressä olevaan bungalowiin. Se oli tilapäismajoitus, vaikka saatiinkin majailla kyseisessä talossa pidemmän aikaa. Talo oli keskellä viidakkoa, joten sain totutella paikalliseen maaseutuun ja sen öttiäisiin. Seinillä parittelevia gekkoja, terassilla ryömiviä sammakoita, suihkun lattialla uivia matoja, päälle lentäviä perhosia, oudosti metelöiviä lintuja, väijyviä ihmesirkkoja, seiniin törmäileviä ja rätiseviä jättikoppakuoriaisia, verenhimoisia moskiittoja, kaikkialla kulkevia muurahaisia ja lauma kulkukoiria.

Onneksi päästiin pian muuttamaan meren rantaan. Kun viimein sain kaikki tavarat järjestettyä paikoilleen, minä tuuperruin nukkumaan. Kauhuherätys aamulla, kun Toyboy ei voinut hengittää. Talo oli läpihomeessa. Ihme kyllä itse olin vain väsynyt, mutta kerrankin näin päin. Tästä seurasi äkkilähtö ja uusi muutto. Palasimme takaisin viidakon toimistolle. V i t u t t i.

Muutaman nollauspäivän jälkeen onneksi löytyi kelvollinen asunto. Pääsimme muuttamaan välittömästi. Hillitön pakkaaminen jälleen kerran, tavaraa kun on jo kertynyt. Vietin koko päivän laukkuja purkaen, vaatteita tuulettaen ja asunnosta kotia tehden. Onnistuin siinä tavattoman hyvin.

Tänään käytiin hommaamassa uusi mopo. Samalla käytiin kaupassa ja etsittiin postia. (Jota ei vieläkään löytynyt, vaikka kysyttiin neuvoa tosi monelta ihmiseltä. Alan jo epäillä, että nämä paikalliset eivät itsekään tiedä missä posti on, mutta kohteliaasti vain vastaavat jotain.) Söin vuoden ensimmäisen jäätelön ja uin takapihalla olevassa uima-altaassa. 

Pitkästä aikaa - täällä on kaikki hyvin!
   

Sääntöjä.

Minä pidän selkeästä elämästä. Ja elämästä tulee selkeämpää säännöillä. Pitää olla selvät rajat ja sopimukset. Sillä tavalla sitä kasvatetaan kunnollisia aikuisia, tekemällä heille rajat selväksi lapsena. (Ei omakohtaista kokemusta, mutta olen lukenut muutamia aiheeseen liittyviä kirjoja. Ja Dr. Phil on myös samaa mieltä, vaikkei lääkäri nimikkeestä huolimatta olekaan.) Minä olen huono rikkomaan sääntöjä, jos ne ovat jonkun toisen asettamia. Teen sitä toisinaan, mutta tunnen huonoa omatuntoa. Ja sitten paikkaan sen tekemällä itse itselleni suunnattomasti mitä kummallisempia rajoituksia, joita kyllä rikon aivan huoletta.

Se menee ihan väärin päin. Jos jotain rajoja pitäisi noudattaa niin ehdottomasti niitä, jotka on itse itselleen asettanut, ja sitten miettiä enemmän niiden muiden asettamien säädöksien tarpeellisuutta. Ovatko ne oikein juuri minulle? Think outside the box. Sehän on motto luovuudelle. Motto joka suorastaan kehottaa rikkomaan rajoja. Minulla tämä on mennyt aivan nurinkurisesti.

Eilen Toyboy sanoi, että pidetään sellainen sääntöjenrikkomisviikko, että pääsen eroon tuosta typerästä päähänpinttymästä. En tiedä toimiiko tuollainen tekniikka, mutta ainakin sen tarkoitus on hyvä. Minun selvästi pitää alkaa elää vapaammin. Siis myös pääni sisällä. Luottaa, että asiat kyllä järjestyvät ilman suunnatonta etukäteismurehdintaa. Juuri sellaista minä nyt tarvitsen. Varsinkin täällä, jossa mikään ei mene niin kuin suunnittelee.

Ensimmäinen sääntö (jonka tosin olin itse asettanut) on nyt rikottu. Koira palasi terassille. Ensimmäiset kuusi kertaa meni hyvin, pysyin lujana ja tomerasti komensin sen pois rappusilta. Koira otti surkean ilmeen ja hidastetusti, pää painoksissa kääntyi ympäri ja löntysti kohti toista toimistoa. Minun sydän oli särkyä joka kerta. Sitten lopulta Koira vain päättäväisesti ohitti ohjeeni kääntyä takaisin, melkein ryömi nöyränä terassille, ja heittäytyi kyljelleen makaamaan laattalattialle. Ja tässä terassilla se suoritti vartiointitehtäväänsä taas koko yön. Murisi ohikulkijoille aivan kuin omistaisi koko tontin. Minulla on selvästi paljon opittavaa tuolta koiralta. Se ei yhtään piittaa säännöistä.

Tänään on taas muutto edessä. Vielä ei ole varmaa, että minne. Todennäköisesti paikkaan nimeltä Jungle Gym. Se on tässä aika lähellä, keskellä viidakkoa. Eli ei ollenkaan meren rannassa. Mutta jos siellä on kunnollinen netti, niin se kyllä kelpaa minulle. Voin levätä ja kirjoittaa. Vihdoin.

   

Toimintaa.

Aivot kohmeessa. Tai mihin ne nyt menevät liian kuumassa. En keksinyt sille mitään termiä. Kohmeus viittaa kyllä vahvasti kylmään, jota täällä ei ollenkaan ole. Mutta siitä huolimatta moppasin tänään lattioita. Syy siihen on tässä:

Se on Markon koira, jonka nimi on Koira. Jostain syystä tuo otus päätti muuttaa meidän terassille. Siis sen talon, jossa olemme majailleet suurimman osan ajasta. Se ei vain mene pois. Marko on sen hakenut sekä mopolla että jalkaisin jo useaan otteeseen, mutta koira tulee aina takaisin. Se pitää minusta niin kovasti. Marko jo uhkaili, että se on minun koira nyt, mutta vielä en lähtisi niin suuria linjauksia vetämään. On se ollut mukavaa seuraa täällä minun toimistolla. Tulee sellainen illuusio turvallisuudentunteesta, kun koira nukkuu jaloissa, vaikka sitä todellakin joutuu herättelemään, jos haluaa huomiota. Tämä kaveri kun ei nuku mitään koiranunta. Mutta ihana se on siitä huolimatta.

Tänä aamuna terassi oli täynnä kakkalaikkuja. Samoin sohva. Ihan selvästi maha oli mennyt sekaisin ja Koiralle käynyt pikku vahinko. Ja sitten heti perään toinen, sillä hän oli astunut siihen omaan vahinkoonsa. Siitä johtuen kakkatassunjälkiä oli kaikkialla. Joten minä moppasin. Ja tein uuden säännön: Koira ei enää asu meidän terassilla. (En kuitenkaan ollut sille yhtään vihainen, sillä tämä kaikki saattoi ehkä saada alkunsa aivan mitättömästä croisantista. Sellaisesta, jonka ostin itselleni, mutta syötin Koiralle, koska se oli niin pahaa. My bad.)

Täällä Thaimaassa on moni asia vähän sinne päin, mutta minä kyllä tykkään näistä mopeista. Ensimmäisellä kerralla lattian pesu oli inhottavaa ja typerää, kun koko moppi ei toiminut yhtään. Mutta sitten toisella kerralla (heti sen jälkeen, kun Toyboy oli selittänyt miten tämä paikallinen moppi-sanko-hyrrä-systeemi toimii) innostuin tosi kovasti! Moppasin koko terassin, moneen kertaan. Vaihdoin vähän huonekalujen järjestystä. Olin aivan innoissani, kunnes naapurin pikkukoira tuli ja pissi siihen puhtaille laatoille. Mutta kuitenkin. Tämä oli hyvä asia. Minä toimin ja sain tosi siistin toimiston itselleni. Siitä tuli hyvä mieli.

Nyt jatkan toimimista ja menen heittämään sen kalenterini roskiin, ihan niin kuin eilen päätin. Luopumisen tuska on käyty läpi, ja tärkeimmät muistiinpanosivut revitty irti. On jäähyväisten aika. Olen valmis. (Ja tämä ei nyt liity millään tavalla mihinkään asiaa, mutta tällainen kaveri oli eilen ovella odottamassa.)

   

Luopuminen.

Olen kantanut suurta rinkkaa mukanani. Se on uusi ja kevyt ja erityisen toimiva juuri minunlaiselle kohtuullisen pienikokoiselle ihmiselle, joka tuppaa keräämään tavaraa ympärilleen. Jopa matkustaessa. Mutta koska muuttaminen täällä on tapahtunut nyt jo neljä kertaa mopolla, se alkaa oikeasti tuntua vähän työläältä. Rinkan lisäksi kun on kolme, joskus kuusikin muuta kassia. Ja se toinen rinkka. Niinpä ajattelin luopua jostain, jota en ihan välttämättä täällä tarvitse.

Ensimmäisenä käteeni osui kalenteri. Perinteinen kirja, joka on erityisen tärkeä kapistus työelämässä. Se on juuri sopivan kokoinen, harmaa, pehmeäkantinen ja aivan minunlainen. Kannessa on teksti:

CLUB OF TIME ADDICTS 
2012-13 
HANG AROUND MEMBER

Olin tavattoman onnellinen kun löysin sen, kirja tuntui heti oikealta. Minun pitää aina syksyllä ostaa paperiversio kalenterista, vaikka hyvin tiedän, että sähköisesti ajan tasalla pysyminen olisi helpompaa ja nopeampaa. Mutta minä niin rakastan askarrella! Se on vuosittainen rutiini, kun voi esitäyttää kalenterisivut kaikilla syntymäpäivillä ja muilla merkittävillä tapahtumilla, jotka sitten ehkä kuitenkin unohdan, koska minä en lue kalenteriani läheskään päivittäin. Se on se tekemisen ilo, jonka kalenteri tuo mukanaan. Ainakin silloin aluksi.

Selasin nyt kalenteriani, jonka viimeinen kuukausi oli Toyboyn syntymäpäivää lukuun ottamatta tyhjä. Kalenteri on ollut täysin turha Thaimaassa. Minulla ei ole aikataulua, eikä mitään muutakaan menoa, saati työelämää. Olen vain. Joten sivut ovat tyhjiä. Vaikka tiedostan, että kyseessä on vain kirja, jota en ole käyttänyt kuukauteen, joka kuitenkin vanhenee muutaman kuukauden kuluttua, ja joka on täällä matkassa täysin turha, minun on suunnattoman vaikea laittaa sitä roskiin. Erikoista.
 

Ensin kirja, sitten koti.

Ei taas mennyt niin kuin Strömsössä tämä helmikuun aloitus. Mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä on siitä huolimatta elämäni paras helmikuu. (Koska ne edelliset todellakin ovat olleet niin kehnoja.) Toistaiseksi tapahtunutta:

Äiti täytti 60 vuotta. Suomessa oli juhlat. Minä sain lahjan valmiiksi jo kauan sitten. Viikkoa ennen juhlapäivää löysin pehmustetun kirjekuoren, jolla lahjan voin äidille lähettää. Postia en kuitenkaan ole vielä löytänyt, joten paketti ei taida ehtiä Suomeen eiliseksi.

Muutto meren rantaan. Löydettiin ihana pikku bungalow ja vietiin kaikki tavarat sinne mopolla. Se vaati kaksi lenkkiä ja Jennin avustuksen. Kiitos paljon! Koko ilta meni tavaroita järjestellessä. Asunto alkoi jo etäisesti tuntua kodilta, kun Toyboy oli rakas ja yllätti järjestämällä ilmarekin minun vaatteille. Hienoin systeemi ikinä! Ja mikä voi olla parempaa, kuin asua meren rannassa?

Mutto takaisin viidakkoon. Yksi yö riitti sitä lystiä. Kävi nopeasti ilmi, että talo oli pahasti homeessa. Niin pahasti, ettei hengittämisestä tullut mitään, kun laittoi ikkunat kiinni yöksi. Yllättävää kyllä, tällä kertaa oireista kärsi Toyboy. Unettoman kriisiyön jälkeen pakattiin tavarat ja matkattiin takaisin toimistolle, jossa nyt sitten punotaan uusia juonia. Vitutti.

Lärvit. Jotka Toyboy veti eilen ansiokkaasti ihan meidän molempien puolesta. Tarvittiin kaksi työkaveria kantamaan porsas kotiin, täällä kun ei maa roudi. Ihan selvästi epäonnistunut muuttoyritys otti päähän meitä molempia. Nyt joudutaan miettimään suunta uudestaan. Tai suunnat.

Mutta kyllä tästä selvitään. Niin kuin Kupu-kaveri asian kauniisti muotoili: "Aika haavat tappaa". Siihen luotan. Ja Universumiin, joka antaa nykyään kovin selkeitä vihjeitä. Ensin luin Hallan blogin, joka opasti toimimaan. Ei riitä, että haaveilee ja visioi, pitää myös toimia. Astrokalenterikin tiesi tämän. Osasi Hallan tavoin heti opastaa oikeaan suuntaan. 

Kehno tunnelma korjaantuu pienillä muutoksilla. Ellet todella nauti siitä, mitä tänään teet, tulet kyllä huomaamaan sen kehnona fiiliksenä elämässä tai ihmissuhteissa. Asia ei parane valittamalla, vaan tekemällä itse asialle jotain. Mieti hetki, mitä haluat muuttaa ja sitten TEE SE.

Ja niinpä minä istuin alas piirtelemään paperille unelmiani. Sain listattua kolme suurta haavetta mind mappiini. Aion toteuttaa ne yksi kerrallaan, koska kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Näin vanhaksi piti elää, että tuon ymmärsin. Sitten mietin mitä pitää tehdä, että ensimmäinen unelma toteutuu. Ja mitä sen tekeminen vaatii. Ja missä voin tekemisen toteuttaa. Hyviä kysymyksiä, joiden avulla sain selkeän suunnitelman. Ja nyt sitten vain toimimaan.

   

Ammatti.

Aika moni on käynyt tekemässä netissä ammatinvalintatestin. Niinpä minäkin kävin. Argeologi, lääkäri, maisema-arkkitehti, eläinlääkäri, agronomi. Lopetin listan lukemisen tuohon, kun en tiennyt mitä 'agronomi' tarkoittaa. Mutta nyt tiedän, maataloushommeleita. Vaan enpä oikein tiedä tuosta testistä, haiskahtaa vahvasti taas tilastoja tuijottavan henkilön tekemältä. Enkä tarkoita minua, joka juuri teki tuon testin, vaan sitä joka suunniteli ja toteutti sen. Tässä ei esimerkiksi ole otettu huomioon ollenkaan luovuutta. Eikä mahdollisia testintäyttöfiiliksiä. Eri päivänä vastaisin varmasti ihan eri juttuja. Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä, joten tänään se täppä oli siellä paljon eläimiä puolella. Joku toinen päivä olisin saattanut muistaa, että olen vahvasti allerginen ja se täppä olisi päinvastaisella puolella. Eli en ihan vielä noiden tulosten perusteella lähtisi muuttamaan elämäni suuntaa.

Tai toisaalta... Argeologin hommat ovat kyllä aina kiinnostaneet. Paljon kiviä ja pikkutarkkaa näpertämistä ulkomailla. Saa olla omassa rauhassa suurimman osan ajasta ja tuumailla. Hitto, ehkä tuo testi on sittenkin oikeassa.

Tein tänään jotain, mitä olin suunnitellut jo jonkin aikaa. Se oli sellainen ihan pieni juttu, mutta silti se ajatus oli pyörinyt mielessä usein. Ja nyt kun sen tein, tuli aivan älyttömän hieno olo. Paljon hienompi kuin mitä asian suuruus olisi antanut olettaa. Ja tästä voi ihan selvästi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ihmisen ilo tulee tekemisestä. Onnistumisesta, asioiden loppuun suorittamisesta ja valmiiksi saamisesta. Ihan sama mitä asiasta seuraa (tai on seuraamatta) minulla on jo nyt se tekemisestä tullut hyvänolontunne. Kiitos!

Tänään on helmikuu. Se on perinteisesti ollut minulle kaikista kamalin kuukausi, koska Suomessa on kylmä ja kirkasta. Vietän nyt erikoista lämmintä helmikuuta, suorastaan kuumaa. Se kuulostaa huomattavasti paremmalta. Jopa niin paljon paremmalta, että helmikuusta voisi ihan hyvin tulla minun uusi suosikkikuukausi. Sellainen helmi sikojen seassa. (Huomaan, että käytin tuota sanontaa nyt ihan väärin, mutta antaa olla.) Luulen, että tästä tulee elämäni paras helmikuu. Ainakin aika tavalla paremmalta tämä vaikuttaa tähän asti.