Sunnuntai aamu.

Vietin iltaa Jussin ja Annen kanssa. (Nimet vaihdettu.) Anne liittyi seuraamme myöhemmin, eli juuri sopivasti ruokapöytään, sillä Jussi teki aivan mahtavaa ruokaa meille kaikille. Sitten jatkoille nykyään kylämme ainoaan irkkubaariin, joka sattumoisin on lähibaarini ja sijoitettuna kodin ja työpaikan väliin. Alle kolmen minuutin kävelymatka molemmista humalassakin, tosin en ole testannut koskaan. Mutta matka on niin lyhyt, että ei voi mitenkään mennä pidempään, vaikka konttaisi.

Me kaikki kolme olemme vähän kiertolaisia, vaikka Jussilla onkin oma asunto. Annekin vasta tuli takaisin Suomeen pitkän reissun jälkeen. Ilta meni mukavasti matkakertomuksien parissa. Myöhemmin tapasin vanhan portsarikaverin ja vaihdettiin kuulumisia. Töihin hän oli nytkin menossa. Sanoin, että täytyy joku päivä tulla morjestamaan. "Et sä sinne pääse, meillä on viikonloppuisin ikäraja 24." (Ja siinä syy miksi pidän tuosta portsarista. Se toinen vieressä seisova kaveri ei taatusti hetkeäkään edes epäillyt mitään, sen verran vakuuttavasti hän tuon sanoi.)

Kävelin yöllä kotiin melkein hyvissä ajoin. Satoi vettä aika runsaasti ja se oli aivan mahtavaa. Pysähdyin kirkon viereen ja vain otin vettä vastaan. Miten sitä voikin tykätä vedestä niin paljon? Kotiin päästyäni olin aivan lotomärkä. Oloja ei ollut aamulla, sillä nuo minun ihmeaineet auttavat myös siihen itseaiheutettuun vaivaan. Loistavia!

Tänään olin suunnitellut ottavani rennosti. Mutta työjuttujen parissa on tämäkin aamu mennyt. Mikähän siinäkin on, että ei osaa yhtään olla vapaalla? Tai ehkä minulla on vain niin mahtava työ, että sitä tekee ihan harrastuksenaan. Se ei voi missään nimessä olla väärin. Olisi eri asia, jos puskisi joku jäätävä stressi siinä mukana, mutta ei ollenkaan. Minulla on vain sulattava hyvä olotus. Tällä hetkellä on todella vaikea vetää sitä rajaa, että mikä on työtä ja mikä ei. Jos ajatellaan puhtaasti rahan kannalta, niin en tee mitään. Mutta jos lasketaan kaikki sellainen mukaan, mikä liittyy siihen mitä teen ja mistä tulen jatkossa saamaan rahaa, niin täällä on 24/7 työrytmi käynnissä.

Katsoin netistä jotain sarjaa ja siinä täti kaatoi itselleen aamulla drinkkiä vaikka oli vielä yöpaita päällä. Mies kysyi jotenkin, että eikö nyt ole vähän aikaista tuolle? Nainen vastasi: "Miten niin? Minä olen jo hereillä."
Näinpä.
 

i niin kuin ii.

Sain eilen taas upean idean. Vaikka niin kovasti tästä uudesta kodistani pidänkin, niin olen vakavasti harkinnut muuttamista. Tähän antoi suurimman sysäyksen ystävämme KELA, joka haluaa tehdä minusta ja kämppiksestäni avoparin, ellei toinen meistä ryhdy opiskelemaan. Aika jännä tämä Suomen systeemi. Jossain päin maailmaa tuollainen ajatus on tabu ja siitä hyvästä kivitetään kuoliaaksi. Mutta ei meillä! Täällä Suomessa sitä suorastaan kannustetaan lesbosuhteisiin, tehdään se viralliseksi ilman ihmisten omaa toivomusta. Täytyy vielä selvitellä asiaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä vaikka toinen meistä tosiaan ryhtyisikin opiskelemaan ja voisimme pysyä heteroina. Tai ehkä minä en enää tarvitse asumistukea syyskuussa.

Mutta tämä ajatus sai minut miettimään tätä kaikkea. Suomessa asumista ja sellaista. En minä nyt ihan heti täältä ole karkaamassa ulkomaille, koska vasta päätin ryhtyä yrittäjäksi, mutta samalla tajusin, että se ei millään tavoin sido minua juuri tähän kaupunkiin. Mitä jos muuttaisikin jonnekin ihan muualle? Vaikka maalle. Kyllä maallekin menee internet. Menin heti googlettamaan ja etsimään mahdollisia uusia koteja. Ja sieltä se ajatus sitten löytyi. Suomessa on paikka nimeltä Ii! Sitten siellä lähellä on myös samansuuntaisia muitakin nimiä, kuten Yli-Ii ja Iisalmi ja Iijoki ja Iijokilaakso. Voiko i niin kuin ilonalle enää löytyä parempaa kotopaikkaa? Ja miksi en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Olen nyt tosi innostunut tästä uudesta ajatuksesta.

Innostuin myös linkistä. Katso sinäkin TÄMÄ, ei kestä pitkään. Aivan mahtava idea! Minä haluan tehdä tuollaisen 30 päivä haasteen. En kyllä nyt heti keksi, että mitä se haaste pitäisi sisällään, mutta jotain. Ehkä apinoin näin aluksi ja otan joka päivä valokuvan. Sehän olisi aika mukavaakin, tulisi blogiakin kirjoitettua varmasti sitten ihan joka päivä. Tai ainakin kuvitettua. Mitäs mieltä olet?
   

Puuhastelua.

Kyläily kannatti. Eilinen ilta oli leppoisan mukava ja sain vastauksen vaikeaan kysymykseen, jota en osannut muotoilla sanoiksi. Tai itse asiassa vastaus on vieläkin hakusessa, mutta se itse kysymys on nyt niin selkeä, että tuntuu kuin tietäisi jo vastauksenkin.

Löysin lähtiessä keittiön kaapista aivan järkyttävän paperikassin. Ja minuahan tämä siis järkyttää, koska omassa kotona väijyin jäniksiä! Sanin ensimmäinen kommentti oli: "Mitä tuo jälkimmäinen oikein nylkyttää?" Niinpä, mitä lie. (Sinistä laatikkoa. Kauheus on katsojan silmissä.) Ny ne pitkäkorvat vainoavat minua jo kuvallisesti.

Tänään aloitin päivän puuhakkaasti jo ennen ylösnousemusta lukemalla ja kirjoittamalla ja tekemällä aikataulua omalle yritykselle. Sitten, kun tunti myöhemmin heräsin naama kirjaan kiinni liimautuneena, kokeilin uutta tekniikkaa. Nousin keittiöön ja keitin kahvia. Lukemassani kirjassa kehoitettiin tekemään itselle lappu, jossa lukee "Mitä teet tänään?" Se piti jättää näkyvälle paikalle. Liimasin sen tuohon edessäni olevan hyllyn laitaan, siihen Päivän TOP 5 tarran viereen. Sellainen kyllä motivoi tekemään. Henkisesti vaativin juttu on nyt tehty. Viisi uutta kontaktia. Voin ilokseni todeta, että sain puhelimitse sovittua neljä tapaamista ja yhdeltä odotan vastausta meiliin. Ja sen myötä yhden lapun seinältä pois.

Huomasin, että ne laput kannattaa kirjoittaa hyvin pienesti ja yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi projektisuunnitelma on aivan liian laaja juttu. Se lappu ei varmasti lähde hyllyn laidasta vielä tässä kuussa. No ei ehkä seuraavassakaan, koska kuuhan vaihtuu ihan kohta. Mutta yksi tuote valmistui ja onnistumisprosentti oli melko korkea.

Siitä on nyt jo monta päivää kun tapasin Hallaa, mutta yhä vain mietin jotain, mitä hän sanoi. Koko maanantai oli niin uskomattoman hieno. On aivan ihana nähdä ihmistä, joka antaa niin paljon potkua ja energiaa, että pääsee itsekin aivan lentoon. Mutta vielä parempaa on tavata ihmistä, joka sanoo tapaavansa minua tuosta samasta syystä.

     

Elämäni ihmisiä.

Ihminen saa yllättävän paljon aikaan niin sanotusti pakon edessä. Koko ajattelu järkeytyy ja toiminnan teho kasvaa. Kun tajuaa, että oho, tilillä on 15 euroa rahaa ja uutta ei ole tulossa, niin sitä kyllä ihmeen selvästi näkee heti mitä pitää tehdä seuraavaksi. Ja ensimmäiseksi. Löytyy suunnaton määrä uutta energiaakin sen tekemiseen, helteelläkin. Tuntuu ihmeen hyvältä ja määrätietoiselta. Melko uusi juttu minun elämässä.

Ehkä juuri siitä johtuen kaivoin säästölippaasta viimeisen kaksikymppisen ja kävelin Alkoon. Piti käydä hakemassa tupariviemisiä, koska sain kutsun Sanin ja Joonan uuteen kotiin. Kuulin asunnon ostosta, remonttisuunnitelmista ja sen etenemisestä reissussa, mutta nyt vasta pääsen ihan itse tuon ihanan ihmeen todistamaan. Niin mahtavaa! Ja olen aivan varma, että tämä ilta tuo tullessaan menestyksekkäitä ideoita ja neuvoja (ovat molemmat hyvin osaavia ja viisaita), joten varmasti juuri tämän tapaamisen jälkeen minun taloustilannekin kohentuu. Ihmeitä ilmassa, ihan selvästi.

Myös eilen tapahtui ihmeellinen asia. Juttelin Marcon kanssa. Kyllä, juuri sen Marcon. Reilun vuoden jälkeen ihana italiaanoni teki comebackin elämääni. Suunnittelee matkaa Suomeen elokuussa, samalla kun minä suunnittelen matkaa Venetsiaan lokakuussa (vaikkakin työmatkaa). Aikamoista. Olen juonut ihan kamalasti, ettei vain ala se vanha suola janottaa. Ihan kaiken varalta. Siis vettä.

Tapasin eilen myös Tarzanin pitkästä aikaa. Sielläkin suunnalla oli kuulumisissa uusi asunto ja remontti. Olen vähän ehkä kateellinen, mutta toisaalta, olen itsekin matkalla samaan suuntaa. Hyvällä alulla. Seuraava suunnaton etappi elämässä on oma koti. Tarzanin kasvojen loiste viimeistään kirkasti tavoitteeni, sen verran onnelliseksi oma koti ihmisen tekee.

Pyörähdin tänään ohimennen toimistolla. Hain eilen sinne unohtamani leivän ja aurinkolasit ja juttelin hetken Muusan kanssa. (Meidän yrityksessä on nyt kolme ja puoli jäsentä. Käytämme Äänimiestä miehisenä statistina, mutta hän on myös ideoiden ehtymätön kaivo, eli muusamme.) Sain todella hyviä ohjeita siitä kuinka ottaa asiat taas omaan hallintaan. Nyt minulla on uusi systeemi, jolla hallitsen aikatauluni. Muunhan minä jo hallitsenkin. (Paitsi ehkä talouden, johtamisen, markkinoinnin ja pari muuta pikku juttua.) Piirtelen systeemiä tämän viikon.
 

Sekalaista.

Hirmu hyvää huomenta! Tänään tarvitsee mennä työmaalle vasta kahdeksitoista, joten ihan vain sen kunniaksi päätin herätä jo kahdeksalta ilman minkäänlaista herätyskelloa. Se on tuo ystäväni aurinko, joka poltti ihoa ikkunan läpi. (Kyllä, verho jäi taas auki.) Huomasin, että kahdeksan on tosi hyvä aika herätä. Jos illat ei olisi täällä korkealla niin kauniita, niin voisin mennä nukkumaan aikaisemmin ja sitten vastaavasti herätä vielä paljon tätäkin aikaisemmin. Kuudelta. Käydä vaikka lenkillä. Joskus olen tehnyt niin. En usein, mutta kuitenkin.

Olen tässä kysellyt ihmisiltä ja yrittänyt selvittää mikä on höplä. Aika moni ei tiedä. Mutta internetistä se vastaus sitten lopulta taas löytyi. Höplä on vanhan hevosen riippuva alahuuli. Olen kyllä onnellinen, että se viimein selvisi. (Löysin TÄMÄN kuvan malliksi, vaikka en mallin ikää tiedäkään.) Olen joskus nuorena lörpöttänyt höplää. Minusta oli hauskaa, kun sen hoitopollen suu oli aina auki ja alahuuli roikkui hassun näköisenä. Polle ei pannut pahakseen, vaikka vähän vedin höplästä. Pakkohan sitä oli kokeilla.

Puhuttiin kerran koululla virkkaamisesta ja sen vaikeudesta ja niistä sekavista ohjeista. Minun opettaja sanoi jotenkin hienosti, että jokaisessa työssä pitää olla ainakin yksi virhe (tai reikä), että pahat henget pääsee pois. Mitenkähän se lause meni? Reikä olisi loogisempi, mutta virkkaushan on täynnä reikiä muutenkin... Virhe se taisi olla. Joka tapauksessa, tosi hienosti sanottu! Minä olen se tyyppi, joka purkaa kolmen päivän työt, jos huomaa jossain siellä alussa virheen, jota kukaan muu ei tarkuuvarmasti huomaisi. Yritän nyt opetella sellaiseksi, että en pura. Tänään tein avainnauhaa Huoneelle ja huomasin yhden väärän silmukan. Piti valita kahdesta pahasta. Joko a) puran lähes koko homman tai b) teen toisen virheen jolla paikkaan sen edellisen. Arvaa miten tein?

Sitten löysin Facebookin seinältä keskustelun, jonka kävin vuosi sitten serkkuni kanssa, ja jonka sitten olin kertonut kavereilleni. Tämä on jotenkin niin mahtava, että pakko jakaa se teidänkin kanssa.

Mikko: Kaikki yli 30-vuotiaat naiset on päästään vialla.
ilona: ????
Mikko: Siis ne ketkä on sinkkuja.
ilona: ?!?!
Mikko: No elä yhtään ilveile siinä, mee kattoon peilistä.
ilona: !!!!
Mikko: No ei kai se siellä pään sisällä tunnu oudolta, kun sen kanssa on viettänyt koko ikänsä.

Näihin tunnelmiin.

   

Hissipuhe.

Siellä sitä taas käytiin, epämukavuusalueella. Yritysvalmennus liikahti sellaiseen vaiheeseen, että mietimme hissipuhetta. Jotain selkeää esitystä omasta tuotteesta tai yrityksestä, joka kertoo pääpointit muutamassa minuutissa. (Jonka voit siis vaikka hississä kertoa naapurille ja koukuttaa hänet mukaan toimintaasi, mitä ikinä se onkin. Tai ostamaan tuotteen.) Ja koska minulla ei ole selkeää tuotetta tai yritystä, niin sehän oli aivan katastrofi. Pelotti niin paljon, että teki mieli karata ikkunasta. Itse asiassa se oli meidän ensimmäinen suunnitelma. Mennään Assarin kanssa yhdessä lavalle ja minä pakenen Huoneeseen ja livistän ikkunan kautta ulos. Hylättiin se vaihtoehto sitten kuitenkin. Esitys meni siinä mielessä hyvin, että Assari osaa. Itseäni hirvittäisi suorastaan paljon lukea omaa tekstiä julkisesti. Kirjailija kirjoittaa, lukija lukee. Onneksi oli Assari, joka luki vakaalla äänellä ja olemuksella minun hapuilevat sanat. Mutta silti. Henkilökohtainen helvetti.

Parempi tehdä jotain epätäydellisesti kuin

olla mestarillisesti tekemättä mitään.

(Robert Schuller)

Tuo ajatus lohdutti. Vähän. Joka tapauksessa, selvisinpä tästäkin päivästä. Ja ihan sen kunniaksi, tässä teille hieno kuva. Nyt ei pysty enää yhtään mihinkään muuhun. Kaikki on niin annettu.

Oikolukijani.

   

Assari.

Erikoinen päivä tämä maanantai. Kello soi 09:09, painoin torkutinta ja käänsin kylkeä. Sitten tuli tekstiviesti. Heräsin sitä katsomaan, koska olen luontaisesti hyvin utelias. "Lopetin työt. Haluatko nähdä?" Viesti tuli ihanalta Hallalta. No tottakai haluan. Vähän kahvia ja vaatteita ja se sata metriä askelia melkein naapuritaloon. Sitten juteltiin. Tuli yhteinen ymmärrys siitä, että on taas tullut aika lyödä viisaat päät yhteen. Tehtiin se jo kerran Irlannissa, saatiin kuhmuja. Nyt kokeiltiin toista tekniikkaa ja lyötiin vain kuvainnollisesti päitä, mutta sitten niin sanotusti hynttyyt yhteen. Koska halutaan samoja asioita ja muutenkin tehdä tosi paljon kaikkea yhdessä, niin miksipä ei? Perustetaan yhteinen yritys. Sitten Äänimies soitti ja kyseli missä päin huitelen, että onko juhannusjuhlat ehkä venähtäneet. Eihän tokikaan, tässä on tärkeät neuvottelut käynnissä, yritys saa uuden hahmon ja nyt suunnittelemme tulevaisuutta. Seuraavaksi menimme toimistolle, tervehtimään tiloja ja Assaria, onhan tämä sentään iso jotain. Huoneessa ei ollut ihmisiä, mutta papereita oli paljon kaikkialla, suurin osa minun jäljiltä. Seinällä oli post it lappu.

Tuijotin seinää hämmentyneenä. Mutta ensin koskettelin pöpöisillä käsilläni. Tässä ei ole taas mitään järkeä. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Lattialla oli samanlaisia punaisia lappusia nurinpäin ja Halla astui niistä yhden päälle tiiratessaan tarkemmin tätä seinällä olevaa mystistä viestiä. "Sun jalkaan tarttui jotain" totesin ja Halla kaivoi toisen lapun varpaastaan.

Siinä vaiheessä ymmärsimme, että tässä oli selvästi muodostumassa viesti minulle. Noukin maasta loputkin laput ja kokosin ne seinälle vierekkäin. Nyt viesti oli huomattavasti tolkullisempi.

Huutonaurua. Paras Assari ikinä! Illalla kävin stalkkaamassa Assarin Facebook sivua. Löysin sieltä TÄMÄN. Nauroin taas ääneen. Tästä on hyvä jatkaa. Meillä on nyt hyvä pohja erityisen suurille onnistumisille. Ja olen varma, että vaikka tulisi epäonnistuminen, niin sekin hoidetaan tässä porukassa silmittömällä ilolla ja naurulla.

P.S. Sain tänään halata erästä julkilukijaani. Vähän siistiä!
 

Rakkaus.

Tuli satunnainen teksti vastaan. Joku reilusti ylimitoitettu kuvateksti, jonka tuo nykypäivän Oraakkeli, Facebook, minulle kertoi. Luin sitä kuin piru Raamattu, mutta silmäni kaivoivat silti esiin pari erittäin hyvää pointtia.

Our job is to bring the idea through. 

Our job is also to act on the idea.

Ja Raamatusta puheen ollen, tuossa meidän kirkon pihassa oli lentävä auto. Minusta se oli merkillinen näky, vaikka hengellisessä seurassa oltiinkin. Tai ei seurassa, mutta ainakin siinä hengellisten henkilöiden työpaikan nurmikolla ottamassa aurinkoa.

(Ei vaineskaan.)

Tuo lainaus on tosi hyvä motto tälle kesälle. Valmennukseen, kirjoittamiseen, elämiseen ja ihan vain olemiseen. Varsinkin kun olin niin tosi selvästi päättänyt, että nyt kuule. Painan vain töitä täysillä koko kesän ja syksynkin. Sitten ehkä ensi vuonna mietin jotain rakkausjuttuja. (Koska ensi vuoden teemana on rakkaus.) Vaan toisin kävi. Pidän tuon hyvän työntekoajatuksen kyllä, mutta vähän tuntuu eriltä. Ei nyt sentään mennyt vanha nainen hunningolle, mutta tulen ihan julkisesti ulos sieltä rakkauskaapista. En minä osaa olla ilman romantiikkaa. Elämä on ihan tyhmää ilman rakkautta. Ainakin edes jotain sellaista pientä sutinaa pitää olla. Ja koska minun tuleva poikaystävä on niin ihana, niin en vain voi vastustaa. Mitä enemmän jutellaan, sitä varmempi asiasta olen. Tykkäilen.

Olen kirjoittanut monta kertaa rohkeudesta. Itse asiassa Italian matka perustuu juuri siihen, rohkeuden etsimiseen. Olen vellihousupelkuri ja tuntuu välillä siltä, että elämä menee ohi, kun en uskalla. Lue TÄMÄ. Aika mahtavaa, että joku noin huikea kaveri kirjoittaa hyvin samanlaisia ajatuksia. Ei se ole rohkea joka ei pelkää, vaan se joka peloista huolimatta elää.

P.S. Sain tänään sovittua treffit ensi perjantaiksi tulevan poikastäväni kanssa. (Ja tähän perään sellainen romanttinen hölmöhkö hymiö. En tiedä millainen se on.)
 

Juhannus.

Keskikesä parhaimmillaan. Vietin juhannusaaton ja -päivän ottovanhempien luona Jumalan ja tukevan Emma-ystävän kanssa. Myös naapurin hassut veljekset tulivat paikalle. Erittäin hyvää ruokaa, erittäin paljon juomaa, poksahtava sauna, aivan parasta seuraa. Eli ihana juhannus.

Asioita, jotka tein ensimmäisen kerran

1) Ostin konjakkia ja join sitä.
2) Tein saunavastan itse.
3) Join Jaloviinaa.
4) Poltin vesipiippua.
5) Pelasin mölkkyä.

Aika paheellisia ovat nämä minun uudet kokeilut, mutta minkä sille mahtaa. Kaikki kiltit jutut on jo kokeiltu. Mutta yksi huomionarvoinen asia kyllä olisi. Minä hävisin! Ihan oikeasti, olin viimeinen siinä mölkkypelissä. Mietin jo aluksi, että tässä se nyt on minun mahdollisuus hävitä. Ja en todellakaan hävinnyt tahallani, minä en vain osunut niihin perkeleen kapuloihin. Ja arvaa mitä? Ei haitannut yhtään! Osasin olla ottamatta tätä leikkiä liian vakavasti. Vastassa oli selvästi kolme hyvin kilpailuhenkistä kaveria (ja yksi normaali), mikä tavallisesti olisi tehnyt minusta yhä enemmän kilpailevan. Mutta ei mitään sellaista! Minä tyynesti vain otin kirjurin tehtävät vastaan ja istuin kaivon reunalle katselemaan kuinka muut pelasivat pelin loppuun. Ja Jumalahan sen tietysti voitti. Varmasti käytti ylivoimiaan.

Suomen kesä.

Yöuinnilla. (En uinut.)

Jumalan monoissa on tilaa.

Suomen juhannus.

      

Mummeli.

Nyt muuten paloi kiinni. Minun tämän päivän kirjoitus on POISTETTU! Mitä helvettiä? Pari ihmistä ehti käydä kommentoimassa, mutta nyt ei löydy koko tekstiä mistään. Onpa muuten kannustavaa kirjoittaa, kun joku nörde käy sitten poistamassa tekeleen. Hei nyt oikeesti! Vähän äkkiä takaisin se juttu, varsinkin kun ei ole minkäänlaista syytä minkäänlaiseen sensuuriin. Pitää etsiä parempi palveluntarjoaja. Ehdotukset otetaan vastaan. Eipä ole tällaista joutunut ennen kokemaan. Mahtoi olla pelottavaa, kun tänään blogia oli lukenut ennätysmäärä ihmisiä. En tiedä miksi. Enkä myöskään ymmärrä miksi se olisi niin uhkaava seikka, että ihan pitää teksti poistaa.

Joka tapauksessa, menin selvästi taas tuumasta toimeen. Nyt minulla on assari. Eikä hän ole ollenkaan moraalisesti väärä. Se taiteilijakaapista ulos tullut tyyppi ei vielä aamulla osannut tarkalleen sanoa mitä nyt haluaisi tehdä, joten hän esitteli itsensä tittelillä ilonan assari. Tosin hyvin luultavasti minä olen erittäin vähän johtavainen näissä jutuissa, sillä iltapäivällä meillä oli jo aivan uusi ja upea idea, josta syntyy uskomaton tuote ja suunnaton työmaa meille molemmille. (Assarin idea.)

Näin se vain menee, valmennuksessa ja elämässä. Yhden ajatus ruokkii toisen ideaa. Ja minä olen tietysti pää kolmantena jalkana menossa mukaan kaikkeen kivaan. Pitäisi yrittää vähän jarrutella, mutta koska olen jo niin monta vuotta kärsinyt jarruajatuksista, ja koska tämän päivän kouluttaja erityisesti kehoitti epäonnistumaan, niin en vain voi enää estellä itseäni. Sitä paitsi meille löytyi Assarin kanssa heti yhteys. Tai oikeastaan muutama. Henkinen ja elämällinen ja terveydellinen. Oli aivan selvää, ettei tämä tuttavuus voi mitenkään olla sattumaa. (Enhän minä edes sattumaan usko.)

Assari. Sain 30 sekunttia aikaa piirtää hänet. 

(Hiukset väritin jälkikäteen yliajalla.)

Ja sitten muihin aiheisiin. Kävin eilen kaupassa. Ovella ihmettelin, kun maassa oli muutama veritippa. Ajattelin heti synkästi, että sieltä on vartija poistanut jonkun ryökäleen voimakeinoin. Sitten näin pelokkaan mummelin, jonka naamasta valui verta, jota hän koitti pyyhkiä paperiin. Olin niin yllättynyt tästä, että kävelin vain kiireesti sisälle kauppaan. Kassalla ollessani kuulin, kuinka yksi myyjistä sanoi laittavansa rouvan ostokset kylmään, että hoitaja voi sitten ne käydä hakemassa. Samalla myyjä huomasi, että jogurttipurkki oli mennyt rikki ja hän sanoi sen ääneen. Vasta siinä vaiheessa mummeli todella hätääntyi. Se oli liikaa.

Kotiin kävellessä mieleeni tuli muutama huomio.

1) Minä oletin, että joku vilpillinen, mahdollisesti humalainen, henkilö on saanut järjestystä ylläpitävältä taholta niin sanotusta isän kädestä. Olin iloinen, että systeemi toimii.

2) Kun tajusin, ettei näin olekaan, olin todella häkeltynyt ja kävelin nopeasti pois tilanteesta, vaikka kyseessä on vanhus ja vaikka minä pidän vanhuksista ja vaikka minä olen sitä mieltä, että vanhuksia pitää aina jäädä auttamaan.

3) Ilmiselvästi pelästynyt ihminen oli hyvin rauhallinen, kunnes jokin hyvin pieni asia puhkaisi kuplan. Mummo kesti kivun ja veren ja epämukavuuden ja kaiken sen hälinän, kunnes ostoksetkin olivat menneet rikki. Hyvin pieni asia sai kupin nurin. Tunnistin käytöksen. Sitä kestää tosi paljon monenlaista aina tiettyyn rajaan asti. Ja kun se raja ylittyy, sen ei tarvitse ylittyä kovin paljon.

4) Minä pystyn tekemään reikihoitoja, joten olisin ihan hyvin voinut jäädä auttamaan. Tiedän, että reiki-energialla on esimerkiksi tyrehdytetty verenvuotoa onnettomuuspaikalla, mutta vaikka tämän hihhuloinnin nyt jättäisi huomiotta, ihan vain rauhallinen läsnäolo olisi voinut auttaa tuota mummoa rauhoittumaan.
 
5) En jäänyt auttamaan, vaan kävelin vain pois. Taas. Oli niin kova kiire. (Kotiin syömään yksin.)

En ymmärrä yhtään. Missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka kääntää katseen ja kävelee pois? Jos tämä olisi tapahtunut jossain muualla, olisin takuuvarmasti istunut siellä mummelia kädestä pitämässä ja jutellut mukavia kunnes kyyti tulee paikalle. Miksi minä toimin näin täällä tuppukylässä? Olin aivan kuin ne muut siinä vieressä seisovat, mutta hätäisesti katseensa pois kääntävät suomalaiset. Huolestuttava havainto. Ihan hävettää.
 

Ideointi.

Jos menee nukkumaan puoli kahdelta yöllä, niin onhan se loogista herätä sitten ennen kuutta aamulla. Voisi kuvitella, että tämä on taas sitä menneitä päiviä varjostanutta unettomuutta, mutta eipä ole. En vain ole väsynyt. Nuo mahtavat ihmeaineet yhdistettyänä ikkunastani nousevaan aurinkoon saa minut virkeäksi heti aamusta. Tai siis eihän se aurinko ikkunasta nouse, vaan tuolta jostain idässä olevan vuoren takaa, mutta valo tulee huoneeni ikkunasta suoraan nukkuviin silmiini. Minulla on kyllä pimennysverho, mutta en laita sitä alas asti, koska sitten en enää herää virkeänä tähän ihanaan auringonnousuun.

Sain eilen omituisen viestin. Oikolukijani pyysi apua erääseen kinkkiseen asiaan, johon en nyt sen tarkemmin mene. Mutta viestin lopussa luki:

P.S. Valitsin tarkkaan ja harkitusti teidät tähän viestiketjuun, koska kaikki olette osoittaneet pitkällä arvointijaksolla erittäin poikkeuksellista ideointikykyä.

Minä olin niin otettu, että pääsin tuollaiseen erityisryhmään! Aivan selvästi minun ideointikykyä arvostetaan. Minun täytyy kyllä itsekin alkaa arvostaa sitä. Ja kun nyt katsoo tuota muistikirjaa, niin siellä on kyllä ideoita vaikka muille jakaa. Osa huonoja, osan lainattuja (ja omaksi muokattuja) mutta niinhän se menee, että kaikki on jo kertaalleen keksitty. Joten ei se haittaa, jos ottaa inspiraationsa siitä mitä näkee. (Kunhan ei tee Kristina Isoloita.) Ja voihan se olla, että vaikka kuinka tuumailisi tulpat korvissa ja laput silmillä, niin joku jossain on jo silti saattanut keksiä ihan saman. Jos ympyrää tuotekehittelee niin paljon, että siitä saa neliön, niin voi toki onnitella itseään. Vaan neliö on silti jo keksitty. Mutta jos keksit miten saa pyöreästä kolosta menemään samankokoisen kuution, niin silloin olet kyllä jo aikamoinen velho.

Tänään valmennuksessa oli taas aivan hurja meininki. Päiväni alkoi jo siitä, että yksi kohtalotoveri tuli viereeni lattialle istumaan (minun toimistossa on tyynyjä, mutta ei tuoleja) ja hieman haparoiden kertoi tekevänsä loikkauksen. Hän tuli ulos kaapista! Tunnusti julkisesti olevansa taiteilija. Aivan huikeaa! Vaikka on toki ikävää, että se toinen ryhmä nyt menetti yhden hahmon, niin itsellä oli kyllä kivaa, koska nyt minä sain seuraa. Jei!

Huone 13 on kehittynyt huomattavasti. Siis paperilla. Tuotteita on nyt ainakin viisi. Edellisten (kivet, purkit, askit) lisäksi minulla on nyt tarjolla myös osaamista mittaava tietotaulu sekä aikataulu. Ja paitoja ja magneetteja. (Seitsemän!) Laitan kuvia tekeleistä kunhan saan tuotteita myyntikuntoon. Tästä kesästä tulee aivan uskomaton seikkailu!
  

Uusi mahdollisuus.

Ihmiset eivät yleensä pidä maanantaista. Minä pidän. No, nykyään. Se ei ollut aina niin. Vähän sama aamujen kanssa. Nyt aamu on melkeinpä suosikkiaika vuorokaudesta. Vaan eipä ollut viisitoistavuotiaana... Tänään minun maanantai alkoi sillä, että kävin viimein tekemässä muuttoilmoituksen talon huoltoyhtiöön. (Vain 17 päivää myöhässä, mutta kuka niitä laskee.) Sitten valuin meidän uuteen valmennuspaikkaan mukamas etuajassa, vaikka siellä oli jo vaikka kuinka moni puuhastelemassa. Olin yllättynyt.

Kun aikaisemmin sanoin, että sain uuden mahdollisuuden kokea sen entisen kouluni parhaat puolet, en edes tajunnut miten oikeassa olin. Koska tämä on täsmälleen sitä, mutta kyydistä on jätetty pois kaikki se huono ja epätoimiva. Ja kun tämän tajusin, olin aivan ällistyksissä. Hei oikeesti! Ei tällaista tapahdu. Nyt voin tehdä ja kokeilla juuri sitä mitä haluan, turvallisessa ympäristössä tukevien ihmisten seurassa. (Sillä Emman tavalla tukevassa. Hän on hyvin pieni ja hoikka.)

Joka tapauksessa, valmentaja J. sanoi, että valloita jostain paikka itsellesi. Sen tein. Siellä minä sitten teippailin peppu pystyssä itselleni toimiston rajoja lattiaan. Siirrettiin poikien kanssa hyllyjä joista tuli tilanjakajia. Minulla on nyt nurkkaus potentiaalilla. Oikeastaan muuta siellä ei vielä ole. Mutta sinne tulee minun upea 'Huone 13' kesän ajaksi, koska kesän ajan asun toisen ihmisen huonekaluilla, enkä sitä voi kotona pitää. Meillä on sopimus, että edellinen asukki hakee huonekalunsa vasta elokuun lopussa. Se oli minulle sellainen porsaanreikä, jos vaikka sitten elokuun jälkeen en enää haluakaan jäädä Suomeen. Ei olisi ollut pakko, sillä olen luvannut olla täällä vain kolme kuukautta. Siinä ajassa kyllä tietää haluaako jäädä vai ei. Mutta sitten kuitenkin voi jäädä, jos siltä tuntuu. (Nyt ainakin tuntuu juuri siltä.)

Joka tapauksessa, kotikauppani on edistynyt. Tämän päivän ideapalavereiden pohjalta minulla on kolme uutta myytävää tuotetta (kiviä, tyhjiä purkkeja ja askillinen onnea) ja tila jossa pitää näyttelyä. Melko erioista. Ihan en tällaisia juttuja miettinyt, kun tänä maanantaisena aamuna heräilin. Vaan en valita, en vähääkään.

Komppaan Veetiä. (Ja kuolaan salaa.)

Menneitä.

Viime viikkoinen valmennus vei mehut. Ei sellaisella uuvuttavalla, otsakikkeliä kasvattavalla tavalla, vaan ihan päinvastoin. Tuntuu, että koko pää venyy, koska ne kaikki ajatukset ei vain mitenkään voi mahtua kallon sisälle. Perjantaina tein virastokierroksen ja materiaalin hakureissun, sitten töitä kotona. Tämä Pop Up valmennus on ollut suuri muutos viimeaikojen olemiseen. Pää on niin täynnä ideoita ja mahdollisuuksia, että en meinaa pärjätä. Tarvitsen aikaa ajatusten käsittelyyn. Mistä näitä ideoita oikein puskee jatkuvasti niin kamalalla vimmalla? Aivan kuin minun aivot olisi vaihtuneet aikavyöhykkeen mukana. Aasiassa kaikki oli sumeaa ja nyt niin kirkasta, että ihan häikäisee. Mietin mikä muu kuin maa on muuttunut sen jälkeen. Oikeastaan vain yksi asia. Aloin käyttää niitä ihmeaineita. Voiko sellainen vaikuttaa ajatteluunkin?

Mietin vanhoja juttuja. Muistin yhden erikoisen nyrkkeilysäkkiepisodin ja yritin etsiä sitä täältä blogista. En löytänyt. Mutta sen sijaan löysin TÄMÄN. Jotenkin aina jaksaa naurattaa tämä minuna oleminen. Ja sitten sitä testatessa löysin TÄMÄN toisen jutun minuna olemisesta. Mutta en vieläkään sitä mitä etsin. Surullinen tarina siitä miten nyrkkeilysäkki kosti minulle ja sen seurauksena aamukahvi meni kaikkialle. En tiedä miksi se tuli mieleen, nyt en edes kaatanut kahvia mihinkään. Vaan eipä tuo niin tärkeä juttu ollut. On vain ärsyttävää, kun muistaa jotain vähän, mutta ei sitten kuitenkaan niin tarpeeksi, että siitä tulisi jotain järkevää ajatusta.

Uusi Anna laittoi minulle linkin, koska se aikaisemmin kirjoittamani huomio suomalaisista oli täysin oikea. Nyt se sama juttu on ihan virallisesti tutkittu. Katso vaikka TÄSTÄ. Olin oikeassa. Suomalaiset ovat aivan liian niuhoja. Vaikka tämä on taas niitä juttuja, että ärsyttää olla oikeassa.
 

Supersankari.

"Häviäminen on kunnia asia" sanoi Katri Helena. Siinä on naisella hyvä asenne. Minäkin haluan oppia tuon. Ja siitä se ajatus sitten lähti...

En tiedä mihin, mutta ihan sitä odotellessa, kerronpa uusimmat ajatukset. Niin kuin mainitsin, meidän piti luoda oma alter ego supersankari. Sisäinen sankarini on nimeltään Ilonaamio. Supervoimani on energia ja osaan käyttää taidokkaasti vetovoiman lakia. Salainen aseeni on vaisto, ja salaiset työkaluni ovat kynä ja oikea koukku. Taistelen kaiken hyvän ja kauniin puolesta. Akilleen kantapääni saattaa mahdollisesti olla liiallinen pilkunviilaus, jonka vuoksi varsinainen fokus ja minkä tahansa värinen lanka saattaa kadota, joten taiteesta tuleekin vain tekele. Avunanto muuttuu pulatilanteeksi, josta pois päästäkseni tarvitsen ehkä apua muilta. Tarkoitukseni on tuottaa kauneutta ja hyvää oloa hyödyntämällä visuaalista silmää (vasen) ja hoitavaa energiaa. The truth is in there!

Haastan toimimaan samoin, kaiva esiin oma supersankarisi!
(Ja olisi kiva kuulla minkälaisia hahmoja te salaisesti olette.)

Näitä hulluja ajatuksia pyöritellessäni muistin sen vanhan, hyvin pitkään pausella olleen sarjakuvakirjaprojektini. Minä haluan tehdä sen nyt loppuun. Nyt vain yhdistän siihen hyvään olevaan ideaan tämän uuden arjen sankarihahmoni, Ilonaamion. Kaveri sopii siihen tarinaan täydellisesti, koska minähän en mikään sankari ole. Eipä mennyt hukkaan tämäkään päivä.
   

Irlanti.

Valmennuksen aikana meitä rohkaistiin löytämään se sisäinen sankari. (Hyvä kirja muuten, ei tosin liity nyt tähän aiheeseen.) Siis oma alter ego supersankari! Minä en osaa lapsia ja muutenkin olen tosi huono kaikissa leikkimisjutuissa, joissa tarjotaan mahdollisuus itsensä silmittömään nolaamiseen. Se on toisinaan jopa kiusallista, että aikuiset laitetaan leikkimään. Tai siis aina aluksi se tuntuu siltä. Mutta olen huomannut, että se tunne kyllä katoaa, kun silti vaan tekee ja toimii, menee mukaan ja heittäytyy. Voitko kuvitella - minä heittäytymässä! Ja ihan tosissaan. (Koska yhä harjoittelen sitä rentoa leikkimielisyyttä.)

Eilen siis kaivettiin esiin oma sisäinen supersankari. Omien kykyjen leikkimielinen liioittelu ja tutkiskelu. Tietysti tein sankarityöni tunnollisen tarkasti annetun ajan puitteissa, enkä ollut oikein tyytyväinen lopputulokseen. Mutta sehän oli vasta ensimmäinen versio! Mieli täyttyi parannusehdotuksista samaan tahtiin kuin paperi niistä ensimmäisistä ajatuksista. Päässäni oleva supersankarini oli aivan toisenlainen. Joten päätin myöhemmin tehdä kakkosversio. (Noloa, kun kaikki pitää aina ottaa niin pirun tosissaan, mutta kerron tämän silti.) Jatkoin tuota ajatusta, koska tajusin, että tämähän on aivan sairaan hyvä konsti buustata omaa itseään. Jotkut meistä tarvitsevat sellaista. Jos piilottaa omat hyvät jutut sellaisen hölmön hahmon taakse, niin jotenkin kummallisesti se itsensä kehuminen ei olekaan niin noloa, koska silloin saa ihan luvan kanssa liioitella ja hölmöillä. Ja silti alitajunta ottaa kehut vastaan. Nerokasta.

Kaikkien näiden suunnattomien ajatuksien vuoksi uni ei tullut, mutta koska ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä, niin katsoin netistä Vain elämää -sarjan uusintaa. Kaikki tietävät mikä sarja se on, paitsi minä en tiennyt ennen tätä. Muusikkoporukka oli ottanut Erinin emännäkseen ja lauloivat omia sovituksia hänen tuotannosta. Oli kyllä hienoja tulkintoja! Musiikki on niin ihmeellistä. Ihan tippa linssissä niitä kuuntelin. Wow. Ja nyt minä haluan takaisin Irlantiin.

Tuo ajatus on käynyt mielessä jostain syystä usein. Tuohon ohjelmaan Irlanti liittyi sillä tavalla, että Erin kertoi opiskelleensa siellä musiikkia tai laulamista tai jotain. Toinen syy ajatukseeni on se halvatun elokuva, P.S. I love you. Kun näin sen ensimmäisen kerran Malesiassa, tuli heti sellainen tunne, että en tainnut antaa Irlannille ihan niin reilua mahdollisuutta kuin olisi voinut. Tai pitänyt. Minä menin sinne ihan väärällä tavalla, väärästä syystä. Perse edellä puuhun, niin kuin tapana on ollut. Ja siellä oli niin saakelin kylmäkin.

Toinen kerta on sitten varmasti parempi, ihan niin kuin kävi Italian kanssa. Minähän inhosin sitä maata ensimmäisen kerran jälkeen ja vannoin, etten enää ikinä jalallani astu niiden rajojen sisäpuolelle. Vaan toisin kävi. Ja nyt rakastan tuota toista kotimaatani. Niin voi ihan hyvin käydä myös Irlannin kanssa. Minun täytyy hioa tätä ajatusta. Voisin mennä käymään siellä vaikka syksyllä, ihan vain lomailemassa. Syyskuu on kuulemma Irlannin paras kuukausi. Pitää myös aivan ehdottomasti käydä katsomassa sitä länsirannikkoa. Ja vaikka tuolla saarella ei silloin enää ole yhtään ihmistäni, niin aina voi tutustua uusiin. Sehän on elämässä parasta.
   

Valmennus.

Tämä valmennushomma on kyllä ihmeellinen. Opin tänään taas uutta, mutta ihan eri asioita, kuin aamulla arvelin oppivani. Yrittäjyyskoulutuksestahan minulla on jo vahva - jos ei nyt osaaminen, niin kokemus ainakin. Mutta en yhtään tiennyt sisäisestä supersankaristani, joka löytyi tänään. Tai siitä, että se hullutteluajatus, eli kotikauppa Huone 13 saattaakin liittyä vahvasti tulevaan kirjaani. Ehkä koko kirjoittajauraani. Minun pitää vain tuotteistaa itseni. Ei supersankarina, vaan sellaisena tavallisena tohelona hahmoja, joka oikeasti olen olen.

Tämän kotikaupan perustamisessa ongelma ei ole siinä, etteikö minulla olisi ideoita. Niitä pursuaa pään täydeltä päivittäin. Ongelma on siinä, että minä itse torppaan kaikki pienetkin ideat ennen kuin ne pääsevät suusta ulos kasvamaan huippujutuiksi. Tässä on taatusti taustalla se kilpailuvamma, koska mikään muu kuin maailman paras ei ole tarpeeksi hyvää minulle. Ja jo tuon takia tämä joukkovalmentautuminen on hyvä asia. Ideat jalostuvat tai saavat siihen ainakin mahdollisuuden.

Tänään vähän testailtiin niitä ideoita. Minäkin esitin tuon kotikaupparaakileen. Ehkä tämä porukka on vähän huono testiryhmä mille tahansa idealle, koska kaikki ovat jo valmiiksi niin innostuneita, että jalostavat ja ideoivat vaikka mikä tulisi vastaan. Siellä on jo monta sielua löytänyt toisensa ja yhteistyökuvioita on suunniteilla. Toisena pävänä! Aivan käsittämätöntä. Itsekin sain tosi monta uutta ja erilaista näkökulmaa. Suullinen ilmaisuni on yhtä huonoa kuin ennenkin, mutta onnistuin kertomaan edes jotain oikein, sillä muutama taisi oikeasti saada ajatuksesta kiinni. Ainakin sain monenlaisia vinkkejä ja haastavia kysymyksiä, jotka auttavat viemään ajatusta seuraavalle tasolle. 

   

Melko maanantai.

Jo etukäteen tiedossa ollut virallinen ohjelma päivälle aiheutti jännitystä niin paljon, että uni ei tullut yöllä. Pyörin, luin ja kirjoitin, vaan eipä auttanut. Vain muutaman tunnin unilla mentiin. Olin siis päivän valmennuksessa. Ajauduin sellaiseen Pop Up -pilottikokeiluun. En tiedä miten tässä näin kävi.

Löysin lopulta perille oikeaan paikkaan, jossa oli muutamia minulle ennestään tuttuja ihmisiä ja erittäin tutut kyltit. Paikka oli uusi, mutta käytännössä palasin entisen kouluni tiloihin. Tätä ei kyllä kukaan olisi uskonut, sillä ei ole mitkään maailman aurinkoisimmat muistot niiltä oppivuosilta. Mutta siellä minä jostain syystä taas olin, oppimassa yrittäjyyttä ja rakentamassa spaghettipötköistä tornia vaahtokarkille. (Kannattaa katsoa pätkä TÄMÄN linkin takaa, niin saat vähän kuvaa siitä mistä on kyse.) Ensimmäinen ajatus oli, että voi pyhä perkele, ei taas näitä leikkejä! Mutta sitten annoin sen ajatuksen olla ja ryhdyin puuhastelemaan kolmen ryhmässäni olevan pojan kanssa. Kaksi analyyttista kaveria tiesi heti mitä pitää tehdä, kolmas oli jopa minua vaisumpi. Annoin hänelle sen vaahtokarkin pideltäväksi, ettei olisi niin ulkopuolinen. Teippailtiin ja saatiin ihmeen kaupalla rakennelma pystyyn. Materiaalin lisäksi meitä rajoitti aika. Olin tietoisesti vähän vähemmän kiinni niissä pötköissä ja ajattelin poikkeuksellisesti, että nyt ei ole tärkeintä voitto, sillä tämä on tiimiharjoitus. Annoin siis muidenkin osallistua. Minulla on vähän taipumusta liian vakavaan voitontahtoon. Tai oikeasti se on liian vakavaa sietämättömyyttä häviämistä kohtaan. Siksi minun kanssa ei kannata pelata mitään, ei edes samassa joukkueessa. Ja tästä johtuen yritin nyt vähän relata.

Kun tehtävän vetäjä J. tuli mittansa kanssa torneja tutkimaan, voittaja oli helppo löytää, koska kaikkien muiden tornit kaatuivat viime hetkellä. Meidän porukka siis voitti. (Sehän on selvä!) Sitten J. onnitteli ja ojensi palkinnon joukkueen johtajalle tuijottaen minua. Missä vaiheessa minusta tuli taas se saamarin johtaja? Nythän minä nimenomaan EN johtanut yhtään mitään vaan olin lähes vaisusti siinä muiden mukana. Tai niin ainakin itselleni olin uskotellut. Auts. Tälle kilpailuvammalle on tehtävä jotain. Siis muutakin kuin se, että laittaa itsensä pelikieltoon.

Päivä oli oikeasti aika mahtava. Sen kaiken mukavan kokemani lisäksi tajusin jotain ihmeellistä. Se koulu jossa olin kerran... En pitänyt siitä paikasta tai niistä ihmisistä. Meni vuosia päästä niistä kurjista fiiliksistä yli. Liian monta puukkoa selässä. Mutta silti vuosi sitten ajattelin, että kaikki se paska ei ole sen paikan syytä. Että se olisi oikeastaan aika mahtava paikka opiskella, jos aika olisi oikea. Minulle se oli täysin väärä, mutta itsepäinen kun olen, en antanut periksi vaan kärsin koko homman loppuun saakka.

Vuosien jälkeen mietin, että nyt olisi paljon parempi aika mennä sinne. Osaisin ottaa koko homman eri tavalla. Paljon rennommin, mutta päämäärätietoisesti. Saisin siitä paljon enemmän irti. Ja tänään tajusin, että juuri tämän koulutuksen avulla minä sain sen toivomani uuden mahdollisuuden. Sellaista ei tapahdu melkein ikinä.
 

Viikonloppu.

Tilapäiset tavarat saivat lopullisen paikkansa. Näillä mennään siis kesä. Olen hyvin tyytyväinen. Tapasin paria kaveria, juttelin puhelimessa monta tuntia ja koetin selvitä pääni pörinästä. Huomenna alkaa uusi vaihe kesässä.

Astrokalenteri kehotti toimimaan hetken mielijohteesta. Nyt olisi suosiollinen aika sellaiselle, Universumi komppaa ja ohjaa oikeaan suuntaan. Hämärätkin polut vievät nyt oikeaan suuntaa ja pystyn tästä syystä tekemään totta monista haaveista ja unelmista ymmärtämättä itsekään miten kaikki tapahtuu. Kuulostaa oikein hyvältä. Tietäisinpä vain mistä haaveilla. 

Tämä juttu on tullut nyt montaa kautta vastaan. Mitä sinä haluat? Turhauttavaa, kun en oikein osaa sanoa. Haluan monia juttuja, mutta en yhäkään osaa tehdä niistä sellaista sujuvaa kokonaisuutta. Malesiassa halusin kodin. Sain sellaisen. Sitten halusin yrittäjäksi. Ajauduin välittömästi johonkin pilottikokeiluun, juuri alotteleville yrittäjille suunnattuun. Halusin vanhanajan Dymo-kirjoittimen ja tänään sekin tuli vastaan, tosin sellainen uusi versio vanhasta mallista. Tilasin sen välittömästi. Nyt minä haluan akvaarion. Sellaisen pienen. Ja sinisen kalan. En oikein edes tiedä miksi. Ehkä koska rakastan vettä ja kaloja. Ja ihan yhtäkkiä tajusin, että akvaario tuo ne molemmat kotiini. Tämä ajatus on käynyt tasaisin väliajoin mielessäni. Nyt minulla on koti, johon akvaario sopisi. No, tavallaan. Olen sitoutunut pysymään samassa paikassa (toistaiseksi) pysyvästi. 

Minä muuten kuulen uuteen kotiini myös junat, sellaisina hiljaisina hetkinä. Se on ehdottomasti bonus. Rakastan rautatieasemia. Tulee se mukava tunne, että täältä pääsee aina tarvittaessa pois. Vaikka nyt siihen ei ole mitään tarvetta. Täällä on oikeasti mukavaa.

Ihan juuri nyt tuli mieleen, että vuosi sitten haaveilin kodista, jossa olisi näköala järvelle. Muistan kuinka mietin, että juon teetä valkoisesta mukista ja katselen satamaa. Nyt minulla on se. Aika upeaa.

 Omituinen viikonloppu. Päätän sen tähän hienoon ajatukseen.

Lakkaa säästelemästä parasta astiastoasi erikoisjuhliin. Lakkaa säästämästä rakkauttasi kunnes se oikea vihdoin saapuu. Jokainen päivä jonka olet täällä, on juhlapäivä. Jokainen minuutti, jokainen henkäys on lahja. Ala elää nyt!

(Mary Morrissey) 

  

Riitta.

Supisuomalaisia tekoja, osa 1: Tee vihta ja käytä sitä. 

Sain sellaisen ajatuksen, että voisin kertoa enemmän ystävistäni samalla, kun toteutan näitä tekojani. Onhan se muutenkin mukavampaa puuhastella porukalla. Tämä on nyt ensimmäinen esittely. Sellainen pelinavaus. Pilottijakso.

Menin viettämään sauna/viini-iltaa Riitan luokse. Riitta on taiteilija ja hyvin lahjakas sellainen. Hän osaa myös tehdä aivan käsittämättömän hyvää ruokaa, loihtii ihmeitä melkeinpä mistä tahansa. (Vaikka äiti kuulemma sanoi kerran, että: "Mee pellolle töihin ja anna siskos leipoa".) Riitta on tosi hyvä tekemään saunavastoja, koska on joutunut samaiseen hommaan jo lapsena. 

Kainujen perheessä on on viisi päätä. Kainu, Iso Kainu, Pikku-Kainu, Keskikainu ja kiharainen Roope-koira. He ovat asuneet Jenkeissä, Tanskassa ja Ranskassa, koska isäntä on maailman suurin hiukkasfyysikko (215 cm sormenpäästä toiseen). Vanhempi tytär asuu nykyään Lontoossa. 

Lähdimme keräilemään oksia lähimetsästä. Käännyimme kadulta hiekkatielle ja hetikohta edessä näkyi uhkaava möykky. Kysyin vielä mikä tuo on, vaikka olinkin jo melko varma. Lähinnä epäilin, josko joku on tehnyt ilkeän käytännönpilan... Ehkä se oli Universumin huumoria, mutta polulla makasi jättiläisjänis. Minä jähmetyin, kun Riitta ja Roope lähtivät ajamaan elukkaa pois niin vauhdilla, että housut oli pudota. Elukka ei ensin edes liikahtanut, mutta sitten kun se viimein viitsi nousta niille vänkkäräsäärilleen, minäkin pomppasin metrin ja päästin kauhuhuudon. Oli se sittenkin oikea! Riitta kokosi itsensä, nosti housujaan ja yritti olla nauramatta minulle. "Jänikset tosiaan vainoaa sinua." No niin tekevät! Pikkukainu mietti hetken ja tuumasi, että viimeksi kun heille jänis näyttäytyi, niin minä olin kyllä silloinkin paikalla. Tämä on vakava ongelma. Ja miten voi olla, että koira ei hauku kertaakaan tai tajua lähteä jahtaamaan jänistä, joka makaa keskellä kulkuväylää?

Juteltiin saunan jälkeen. Riitta muisti meidän ensitapaamisen paremmin kuin minä. Tavattiin ostoskeskuksessa. Kyseessä oli työprojekti ja meitä muita oli lauma. Olin punatukkainen ja jotenkin erilainen. Vastuuntuntoinen. Seuraavan kerran tavattiin, kun Riitta tuli opettamaan tilasomistusryhmää, jossa minäkin olin oppimassa. Minä nukuin pöydällä, maastonvihreissä vaatteissa. Ja kun opettaja tuli paikalle, niin en "korvaakaan lotkauttanut". (Tässä vaiheessa minä repesin. Kuulostaa kyllä minulta.) Äidilliset vaistot olivat heränneet, tuota pitää auttaa. Mutta minä olin kuulemma lähes ainoa siinä porukassa, joka oikeasti pystyisi tekemään tätä hommaa työkseen, se vaatii aivan tietynlaisen luonteen. Ja kun Suomen käsityön museo pyysi Riittaa tekemään somistuksen tapahtumaan, hän uskalsi ottaa homman vastaan, koska tiesi, että minä tulin avuksi. Muistan itsekin, että Riitan kanssa me tulimme alusta asti hyvin toimeen. Ehkä koska kumpikin on omalla tavallaan hyvin taiteellinen. "Ei haittaa jos joku pitää hörhönä, kunnia on jo mennyt mutta maine kasvaa." (Ja tässä vaiheessa iltaa siirryimme viskiin.)

Kolme hyvää asiaa Riitan elämässä:
1) Lapset (Kainu & Pikkukainu)
2) Ystävät
3) Koti, sitten kun se löytyy. (Nyt on talo, jota kodiksi kutsutaan.)

Kolme parasta oppia:
1) Pitää olla uskollinen ja rehellinen.
2) Kaikkia kissoja ei kannata nostaa pöydälle.
3) Elä, kun siltä tuntuu.

Elämänohje kaikille teille:

Opetelkaa lukemaan! 

Ihan selvästi Riitta pitää minusta paljon. Meistä kumpikaan ei osaa sitä selittää. Olen vain niin helppo. (Siinä hyvässä merkityksessä.) Ja minä olen kuulemma kasvanut isoksi. 

Tein vihdan, ihan itse. Kaunishan se ei ole, mutta

itse tehty siitä huolimatta. Ja toimiva. Testattu on. 

Kuvassa Riitta, Roope ja koivu.

 

Koivu.

Lupasin opetella suomalaisia puita. Nyt olen oppinut koivun. Ainakin jonkin verran. Koivu ei olekaan pelkkä puu, vaan kasvisuku, johon kuuluu noin 120 eri lajia puita ja pensaita. Ihan voin kertoa, että en ollut aikaissa opetella niitä kaikkia.

Uskon kuitenkin, että nyt erotan hieskoivun ja rauduskoivun toisistaan, sillä halusin oppia vihdan teon ja luulin, että nuo kaksi lajia pitää erottaa toisistaan tätä tehtävää varten. Todennäköisesti en enää muista kumpi on kumpi, mutta sillä ei kuulemma ole edes mitään merkitystä. Ajattelin, että tämä olisi jotain mikä ehdottomasti pitäisi tietää, jos rakentaa vastan itse. Mutta lajike riippuu ihan siitä missä asuu, niin kuin nimityskin. Merkillä ei ole väliä, molempia käytetään. Tämä oli minulle lievä pettymys. Mutta joka tapauksessa, minä tein sen. Opin tekemään saunavastan. Ja keskittyneesti kylvin itseäni mätkien. Käyttöohjeet löysin sitten myöhemmin.

Vastominen eli vihtominen pitää aloittaa päästä ja edetä ajamalla taudit pois varpahista varvikkoon, sormenpäistä sammaleen.
(suomalainen sananlasku)
   

X-Files.

Näin se menee. Odotus palkitaan. Murhasta tuli totta! Ja tämä ei ole mikään tunnustus vaan riemua siitä, että katsoin Italialaista kanavaa netistä ja kuinka ollakkaan, he yhä vain näyttävät Jessica Fletcherin uskomattomia onnistumisia murhien selvittelyssä. Niin siistiä! Minä opin puhumaan englantia katsomalla Kauniita ja Rohkeita, joten ihan varmasti opin italian katsomalla suosikkisarjaani La signora in Giallo. Tässä ei voi taas muuta kuin voittaa.

Asioita, jotka tein ensimmäisen kerran

1) Ostin konjakkia ja join sitä.

Oikeastaan vain maistoin, koska se todellakin oli juuri niin pahaa kuin arvelin. Mutta se on kuulemma ihmiskunnan salainen lääke. Enää en muista mitä siinä konjakissa on, mutta joku aine oli hyvin terveysvaikutteinen. Olin kauan sitten luennolla jossa näin sanottiin. (Löysin eilen tuon luennon muistiinpanot, kun inventoin X-files paperilaatikkoani.) Illalla mietin, että oliko tämä taas just niin minua... Jos kerta pitää elämä muuttaa terveelliseksi, niin aloitan alkoholilla. No, tulkintakysymys. Enhän minä aloittanut sillä.

Muistiinpanoissa sanottiin myös, että ruokailutavoista olisi hyvä jättää pois alumiini, muovi ja mikroaaltouuni. Mikroa en ole juuri käyttänyt enää vuosiin, mutta mistä löytää ruokaa, joka EI ole pakattu muoviin tai alumiiniin? Oikeasti, jos joku tietää vastauksen, niin voi luvan kanssa tuntea velvollisuudekseen jakaa tämän tiedon minun ja maailman kanssa.

Löysin laatikosta myös hienon listan, mutta sitten hakemalla tuosta sivupalkista huomasin, että olen sen jo ennenkin tänne kirjoittanut. Ilokseni huomasin myös, että olen jo hyvästä edellisestä tuloksesta yhä parantanut! Minä opin tänä vuonna rikkomaan rajoja. Ainakin vähän, mutta vähäkin on silti enemmän kuin ennen. TÄSSÄ lista ja edelliset tulokset.
  

Yrittäjyysajatus.

Olen ottanut jälleen kerran yliotteen kaaoksesta. Laatikot ovat poissa ja tavarat suurin piirtein tilapäisillä paikoillaan. Kirppiskuorma on kasvanut. Onnistumisen tunne on lisääntynyt. Toivo on palannut.

Menen nyt niin alas, että kirjoitan säästä. Mutta kun se auringonpaiste ja lämpö tuli mukanani tänne Suomeen, miten siitä voisi olla kirjoittamatta? Ensimmäistä kertaa  i k i n ä  en palanut, vaikka istuin pihalla ilman kymmeniä suojakertoimia. Minulla on jo niin hyvä pohjaväri ja iho on tottunut. Kolme ihmistä on sanonut, että olen todella ruskea. (Sellaisia ihmisiä jotka ovat nähneet minut "normaalina" eli silmä osaa jo erottaa tämän selkeän, mutta silti useimmille piilossa olevan muutoksen.) Ei mennyt reissu hukkaan!

Nyt kun minulla on ihana koti, niin minulla on myös hyvin toimiva netti. Ja se tarkoittaa, että pääsin tosi pitkästä aikaa katsomaan Italian telkkua! Mahtavia kasarisarjoja italiaksi dubattuna, aivan huikeaa! En ollut unohtanut ihan kaikkea, koska pystyn seuraamaan mukana entiseen malliin. Olen onnellinen!

Täällä kaaoksen keskellä olen myös vakavasti ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä. Sitähän minä opiskelin ammattikorkeassa vuosia. Ehkä olisi poikkeuksellisesti ihan hyvä tehdä jotain sellaista, joka liittyy omaan koulutukseen. Ja tällä kertaa se liittyy myös siihen mitä itse todella haluaa tehdä, sillä yrittäjät tekevät mitä haluavat. Tuo sai kyllä yrittäjät kuulostamaan kamalan huithapeleilta, mutta en minä sitä niin tarkoittanut. Yrittäjät tekevät sellaista työtä, jolla ihan oikeasti ON tarkoitus ja nimenomaan heille itselleen. Minusta se olisi jollain tavalla hyvä jatke. Yhdistäisi menneiden vuosien hakuammunnat. Niin kuin Steve Jobs sanoi:

You can't connect the dots looking forward. You can only connect them looking backwards.

Jos haluat tulla pallottelemaan tätä ajatusta, niin ota yhteyttä, mennään vaikka puistoon ja toivotaan, että tällä kertaa ei tule märkää koiraa hyppimään päälle ja varastamaan lankakerää. (Ajattelua ei voi harrastaa ilman virkkaamista.) 

P.S. "Et voi liittää pisteitä innolla. Voit yhdistää vain ne etsivät taaksepäin."

Terveisin Google kääntäjä 

   

Ideoita.

Muutto on edennyt siihen pisteeseen, että hallittu kaaokseni on hallitsematon, toimintasuunnitelmasta on löytynyt aukkoja ja minä tunnen toivottomuutta. Tämä johtuu osittain siitä, että sain eilen uuden kuorman tavaraa huoneeseeni, koska eräs autoileva ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Nämä vintiltä tulleet tavarat toivat mukanaan myös sellaisen erikoisen pihasaunan tuoksun. Ja koska höystin tuota ihan miellyttävää aromia vielä jollain ihmesuihkeella, jonka olin ostanut vuosi sitten Ranskasta, kämppiskin tunnisti rakkauden tuoksun.

Olen löytänyt pahvilaatikoista aivan ihmeellisiä asioita. Suorastaan aarteita. Possunnäköinen säästöpossu, Mona Lisa, jättipelikortit ja piikikäs ilmatyyny, jonka päällä tälläkin hetkellä istun ja tasapainoilen. Olen löytänyt myös paljon muuta, mutta nämä ovat sellaisia asioita, joiden olemassaoloa en enää muistanut. Joka laatikosta ilmaantuu jokin ihana yllätys. Ei saisi kiintyä tavaroihin, mutta voi miten ihanaa roinaa minulla on!

Tapasin eilen myös toista hierojaystävää. Istuimme kirkkopuiston pihalla vähän niin kuin piknikillä ideoimassa. Aivan mahtavaa! Tuntuu vähän tyhmältä puhua koko ajan itsestä, mutta ilmeisesti se ei yhtään haittaa, jos elämä on sellaista kuin minulla. Joka tapauksessa, jalostimme tuota suomalaisuusideaa. Saatiin listattua monta supisuomalaista juttua, joita täytyy kokeilla. Ideoita otetaan yhä vastaan, vaikka lista onkin jo melko kattava.

Päätin siinä viltillä makaillessani myös opetella suomalaisia puita. En osaa kovin montaa, mutta minun mielestä niitä tulisi osata ainakin 10. Sain myös (lahjaksi) idean tehdä listaa asioista, joita teen ensimmäisen kerran. Se lista tulee olemaan sekä helppo että vaativa. Helppo siksi, että on tosi paljon asioita, joita en ole vielä tehnyt, ja vaikea siksi, että olen arkaileva vellihousupelkuri.

Huomasin, että ainakaan blogien lukeminen kesähelteellä ei ole se kaikista suomalaisin juttu. Ensin luulin, että tilastot kuoppasivat, koska tulin Suomeen takaisin. Matkajuttuja on kivempi lukea. Mutta ehkä se johtuukin siitä, että toin Aasiasta mukanani hellekesän ja ihmiset haluavat nauttia olostaan ulkona. Eipä voi moittia.

Supisuomalaisia tekoja kesällä 2013

Juo aamukahvit torilla.
Käy festareilla.
Koe kesähäät. (Ei pakosti omat.)
Lemmiskele ladossa.
Mene lavatansseihin.
Mökkeile.
Nikkaroi ja huolla jotain vanhaa.
Ongi mato-ongella.
Osta kalakukko Kuopion torilta.
Paista makkaraa nuotiolla.
Paista muurinpohjalettuja.
Patikoi kansallispuistossa.
Pelaa krokettia.
Sauno puusaunassa.
Syö mustikoita metsässä.
Tee Sandels-ekskursio Iisalmeen.
Tee vihta ja käytä sitä.
Ui järvessä.
Valmista karjalanpiirakoita.
Veneile.
Vietä piknikpäivä puistossa.

Ehdottele lisää ja tarjoudu testiseuraksi!
   

Koti ja kuolema.

Saatiin puolimuutto tehtyä Aatun kanssa. On se vain kultainen mies! Ehkä noin sadastuhannes muutto meni jo rutiinilla. Poikkeuksellisesti tällä kertaa sain kaikki tavarat heti samana päivänä niille ensimmäisille tilapäisille paikoilleen. Tällainen muuttosysteemi on hyvä. Jos tuo kaiken kaman yhdellä kertaa, saa elää kaaoksessa kuukauden. Nyt minulla on toivoa, hyvin hallittu kaaos ja selkeä toimintasuunnitelma.

Nyt minulla on myös ikkuna! Se on vielä hyvin likainen, mutta ei niin pahasti, ettenkö näkisi huippuhienoa näköalaa! Olen niin keskustassa, että kirkkopuisto näkyy, ja sen verran korkealla, että satama näkyy. Ja Harju. Liikenteen melu ei haittaa täällä ylhäällä yhtään, mutta kuulen silti Kaupunginkirkon kellot, laivojen satamaantulosumutorvisoitot ja Harjun iltasoiton. Ihan parasta!

Mietin, että pitäisi mennä käymään jumalanpalveluksessa. Ihan mielenkiinnosta siis. En ole tainnut koskaan käydä, ilman jotain pakottavaa syytä. (Rippikoulu tai kuoron esitys.) Voisi oikeasti mennä kuuntelemaan mitä sellainen tarkoittaa. En kerro kellekään, etten kuulu kirkkoon, vaikka tuskin siellä on ketään ovella tarkistamassa passia. Voisin myös tehdä muistiinpanoja.

Tämä kaikki johtuu nyt siitä, että tajusin olevani kuolevainen. Minulle tehtiin hyvinvointimittaus, joka kertoi etten olekaan hyvinvoiva. Samaan syssyyn selkeä ikäkriisi iski ilmat pihalle. Yhtäkkiä päässä oli synkkiä ajatuksia. Minä olen vanha. Minä kuolen, enkä ole ehtinyt tehnyt yhtään mitään mainittavaa. Se oli äärettömän ahdistava tunne. En ole menossa uskoon, minun uskomukset ovat jo ennestään hyvin vahvat, vaikkakin eroavat suuresti kirkon suuntauksesta. Mutta minä tajusin, että vaikka olen suomalainen, mikä on monen muumaalaisen ja Kari Tapion mielestä ETUOIKEUS, minä en silti tee mitään suomalaista. Siihen tulee nyt muutos. Minä olen täällä, joten aion siitä myös nauttia. Sen lisäksi, että minulla on menossa MENESTYKSEN vuosi, nyt saa myös alkaa supisuomalainen kesä. Se on ihan uutta. Minun suomalaisuus kun tule esiin vain siinä vaiheessa, kun tunnen suunnatonta tuskaa Suomen jääkiekkoleijonien hävitessä Ruotsin kruunupäille. Minä haluaisin tuntea myös niitä hyviä suomalaisia tuntemuksia.

Heitän haasteen. Mitä suomalaiset tekevät? Anna jotain vinkkiä, mitä voisin kokeilla. Ja sanon jo ihan heti, että en aio toteuttaa kaikkea, joku kuitenkin ehdottaa jotain akankantoa. Mutta oikeasti. Antakaa jotain hyviä vinkkejä. Lupaan raportoida kokemuksistani, kunhan niitä kertyy. Viestejä, kommentteja tai/ja meiliä. Kiitos!

Näkymä uuden kodin ikkunasta tänä aamuna.

P.S. En todellakaan laula kuorossa. Se oli nuoruuden hairahdus. Kokeilin vain vähän, koska kaveritkin kävivät siellä. Olin nuori ja altis muiden vaikutukselle.