1/5 Käsilaukku.

Monta päivää olen seurannut sivusta, kuinka kaverit saavat kuvahaasteita Facebookissa. Ja kukaan ei haastanut minua! Otti ihan päähän. Mutta sitten vihdoin ihana salaseurakaveri muisti minut! Olin hyvin onnellinen. Nyt siis pitää ottaa valokuva joka päivä jostain arkisesta jutusta. Ja haastaa kaveri mukaan. Kun viimein tämä onni potkaisi minuakin, olen ihan intopiukeana kuvannut kaikkea mahdollista koko päivän. Mutta koska minulla ei ole sellaista nykyajassa elävää puhelinta, niin menen perinteisesti kameran kanssa. En tiedä montako näitä pitäisi oikeasti olla, mutta ei se haittaa. Kuvat on kivoja, laitetaan vaikka monta. Ja tietysti rikon kaikkia sääntöjä ja laitan kuvat tänne.

ilonan arki se ei koskaan menen niin kuin Strömsössä (vaan monesti paljon paremmin). Tosi vaikea löytää arkisia juttuja, koska tilanteet vaihtelevat päivittäin. Tänä aamuna kävelin töihin. Se kestää vähemmän aikaa kuin jos odottaa bussia 45 minuuttia ja sitten istuu lähes pysähtyneessä ajoneuvossa seuraavat puoli tuntia, koska hei - ruuhka. Tiedän, koska kokeilin eilen. Työmatkalla kohtasin hevosen, ponin ja neljä kissaa. Ja sitten naisen, joka antoi minulle laukkunsa.

Okei, tiedän että tätä joutuu vähän selittämään. Olin jo melkein perillä, kun huomasin edessäni kävelevän naisen, jolla oli erikoinen käsilaukku. Muistutti kovasti sitä hullunkurista lompakkoa, jonka ostin Italiasta viimeisenä päivänä, kun siellä seikkailin kolme kuukautta. Äitini ihastui siihen täysin, lompakko on hänellä käytössä yhä. Joten tuo laukku sai huomioni. Tervehdin naista ja kysyin mistä hän on sen ostanut, kerroin oman iloisen tarinan lompakostani. Hän ei muistanut mistä laukku oli peräisin, se oli vanha. Minua nauratti, koska se oli yhtä erikoinen kuin lompakkoni. ”Minä annan tämän sinulle.” M-mitä? ”Minulla on monta laukkua, sinä saat tämän.” Ei, en minä tarvitse, halusin vain sanoa että se on hauska. Oikeasti. En minä sitä voi ottaa. Nainen kaivoi laukusta ostoskassin ja alkoi tyhjentää laukun sisältöä siihen. Olin todella hämmentynyt ja koitin vielä sopertaa, ettei hänen ollenkaan tarvitse tehdä tätä. Sitten naista alkoi itkettää. Tässä vaiheessa olin täysin hämmentynyt.

”Minun koira kuoli juuri, olen tulossa eläinlääkäriltä, se piti nukuttaa. Ota sinä tämä kassi, haluan antaa sen sinulle. Minä en tarvitse sitä. Se on nyt sinun onnenlaukkusi.” Tuijotin sanattomana, kun nainen ravisti laukusta vielä viimeisiä murusia. Jossain vaiheessa puhekykyni palasi. Pahoittelin kovasti koiran menetystä, halasin rouvaa ja kiittelin laukusta. Hämmennys oli nyt muuttunut myötätunnoksi ja kiitollisuudeksi siitä, että elämäni on niin täynnä omituisia tapahtumia, jotka kuitenkin ovat useimmiten tosi mukavia. Sain siis laukun tuntemattomalta vastaantulijalta. Muut saa selittää. Sovimme, että teen samanlaisen hyvän teon jollekin toiselle, joskus myöhemmin.

Haluan uskoa, että tuo teko toi naiselle edes vähän lohtua, tänä tosi kurjana päivänä.

Työmatka.

Aamupalajonotusta.

Lounas.

Illallinen.

Kiertue.

Kun tulin takaisin hostellille sen paraatiseikkailun jälkeen, hyppäsin siihen bussiin, jonka keulassa luki oikea kaupunki. Sattumalta siellä oli sama kuski kuin ensimmäisellä yksityismatkallani. Vasta puolivälissä tajusin, että tämä ei ole sama reitti, kuin se jolla tulin ensimmäisen kerran, koska olin tulossa eri kaupungista. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä missä pitäisi jäädä pois kyydistä. Nämä oli taas niitä hetkiä, kun itsekin ihmettelen kuinka olen voinut selvitä hengissä näin pitkään. Ei minkäänlaista suunnitelmallisuutta käytännöntoimissa. Kun seutu alkoi näyttää edes vähän tutulta, kävin kysymässä kuskilta, että olenko minä lähellä sitä paikkaa, jonne olen menossa. "Hmm...not yet. I go around. I tell you." Onneksi kuski tosiaan oli se sama, kuin ensimmäisellä kerralla.

Eilen sen sijaan pompin busseissa. Nyt sellaisissa oudoissa hop on hop off -tyyppisissä. Sain lipun jo perjantaina pilkkahintaan. Heillä oli tarjous pitkäperjantain kunniaksi. "Vain tänään 15 euron lippu on nyt viisi euroa." Pyysin, että saisin käyttää lipun lauantaina. "Motanko teitä on?" Minua on yksi kappale, tässä näin. Mies pyöritti päätään ja lupasi kirjoittaa lipun seuraavalle päivälle. Selvästi vastoin sääntöjä. En minä siitä enempää olisi kyllä halunnutkaan maksaa.

Bussi kiersi koko saaren tärkeimmät paikat. Ehdottomasti viiden euron arvoista. Olin jo suunnitellut, että käyn katsomassa Ggjantijan rauniot. Museon sisäänpääsy maksoi 9 euroa, mikä ei sinänsä tunnut isolta rahalta välttämättä. Mutta sen pienen sisämuseon lisäksi minua odotti kivikasa. Olihan se toki hirmu muinainen, mutta silti. Hyvin nykyaikaiset kivikassaa pystyssä pitävät metallitelineet ja puiset kävelysillat jotenkin latistivat tunnelman. Parasta paikassa oli aivan mielettömän herttainen italialainen nuoripari, joita salakuuntelin häpeilemättä. He pyysivät ottamaan kuvan itsestään kivikasan edessä, ja sen toki tein. Tuli vaan ihan mieletön ikävä takaisin Italiaan.

Täytyy myöntää, että päivä oli yllättävä. Istua kökötin turistibussin kattokerroksessa ja tuumailin. Mielipide maltalaisista muuttui aika tavalla. Ja koko maasta. Tunnen lähinnä myötätuntoa. Suurin osa tekee parhaansa. Mutta täällä ei juuri ole mitään. Joten on otettava ilo irti siitä mitä on. Kuten kivikasasta. Kaikki on täällä tosi huonosti tehtyä, mutta ei se varsinaisesti ole näiden ihmisten vika. He ei eivät juuri tiedä paremmasta. Ja sehän on aivan mahtavaa. Ketään ei harmita, koska kaikki on hyvin. Selkeästi jotain opittavaa ilonalla. Otin tänään tosi monta kuvaa liikkuvan bussin katolta, kovinkaan moni ei onnistunut. Kivimöykky ja muut nähtävyydet eivät myöskään juuri nostata innostusta. Joten laitan vain yhden kuvan. Tutustuin tähän kaveriin tänään.

Jeesus.

Koulukaverillani oli tapana sanoa, että "tätä ei usko Jeesuskaan". En oikein ymmärtänyt sitä. Kaveri varmasti viittasi sellaisiin lahkolaisiin, jotka uskovat kaiken mitä kirkko kertoo. Mutta Jeesushan ei itse sellainen ollut. Väärinymmärretty vain. Universaali rakkaus ja sielujen yhteys, energia ja maailmankaikkeus - kaikki se on jotenkin unohtunut ja muokkautunut vuosien saatossa kidutusvälineen palvonnaksi. Olen miettinyt tuota tyyppiä paljon, johtuen päivän tapahtumista. (Siis Jeesusta, en sitä koulukaveria.)

Selvitin todellakin mistä siinä pitkäperjantain paraatissa oli kyse. Matkustin Victoriaan, joka on myös nimeltään Rabat. Arvaa olinko sekaisin. Tiesin, että Rabat on saaren pääkaupunki, mutta että Victoriassa on se paraati, jota olin tullut katsomaan. Ja sitten kuitenkin olinkin pääkaupungissa. Minusta nämä kaikki paikalliset nimet kuulostavat kirjoitusvirheiltä, hirmu vaikea suunnistaa. Hostelliakin etsin tovin, koska minulla oli eri osoite paperilla, kuin mitä kaduissa luki. Tie oli tietysti ihan sama, mutta muiden tavoin kaksiniminen. 

Joka tapauksessa, jostain syystä menin kirkkoon. Ensimmäinen kerta tosi pitkään aikaan. Leuka oli tipahtaa lattiaan, sen verran huikealta näytti. Olin todella hämmästynyt, sillä nämä talot eivät kyllä ulospäin lupaile kovin suuria. Siksi en odottanut mitään tällaista. (Lisätietoja.)

Sen jälkeen menin pieneen museoon, jossa tutustuin todella mukavaan brittimummeliin. Tuore leski. Osuin paikalle juuri oikeaan aikaan, koska joku herra oli saanut lahjoituksen Israelista, jota hän oli juuri asettamassa näyttelyyn. (Sain myöhemmin kuulla, että hän oli pappi.) Joku kippo ristiinnaulitsemisen ajalta. Kysyin, että mistä hän tietää sen olevan oikeasti siltä ajalta (koska minä en sitä päältä päin kyllä tunnistanut). Pappi otti minut hirmu tosissaan ja haki aitoustodistuksen, jossa selvitettiin missä perheissä kippo on asustanut ja mistä tullut. Tunsin itseni hyvin pieneksi. Pääsin ottamaan purkista kuvan ennen kuin se suljettiin lasikaappiin. Kauheasti teki mieli kokeilla, mutta en uskaltanut.

Museossa oli muitakin mielenkiintoisia juttuja. Alakerrassa oli vaihtuva taidenäyttely, muun muassa valokuvia vanhoista maltalaisista taloista. Yhdessä niistä oli narulla kuivumassa sellaiset mahtavat kuuskytluvun erotiikantappajat, miesten kalsarit. Mummelia nauratti. Varmasti nähnyt niitä käytössä nuorena. Melko vanhoja kuvia siis. Yläkerrassa puolestaan Jeesus-teemaisia maalauksia, paavien vaatteita ja tarvikkeita. Ja muutama ristiinnaulittu Jeesus-raatokin. (Veistoksia tai vahanukkeja, hurjia joka tapauksessa.) Museo oli rakennettu jonkin tosi vanhan rakennuksen päälle. Vanhat raput ja viemärit oli kuitenkin jätetty näkyviin. Lievästi häijyä kävellä sellaisen päällä. (Lisätietoja.)

Todistin, kuinka naamioituneet ihmiset kiduttivat itseään. Osa kantoi ristiä, osa marssi kahlittuna. Kaikki kulkivat avojaloin. Kun ottaa huomioon, että olimme saaren pääkaupungissa, voin vain kuvitella mikä määrä siellä kadulla on likaa ja lasinsirpaleita ja muuta kakkaa. Mutta tämä oli nyt sellainen suurteko. 

Ensin mietin, että mitä ihmettä?! Nämä tyypit ovat kyllä täysin kahjoja. Mutta sitten, kun katsoin miten tuo askel ei kettinkien kanssa niin kovin kevyesti noussut edes tässä alkuvaiheessa, ja koska tiesin, että matka on melko pitkä... Jonkinlainen arvostus kyllä nousi pintaan. Nuo kettingit kuvastavat elämän pettymyksiä. Jokaisella oli erilainen setti perässään. Niin kuin oikeastikin.

Ja vaikka tunnetusti en mikään lapsirakas olekaan, niin nämä kaksi heppua olivat silti minun ylivoimaiset suosikit. Toisella oli heinää ja toisella jotain möykkyjä kannettavana. Ja voi Jeesus miten onnellisena ja ylpeänä niitä kuskattiin. (Okei, huono sanavalinta taas.)

P.S. Jos nyt joku luki rivien välistä jotain loukkaavaa, niin luki ihan väärin. Vaikka henkilökohtaisesti olen lievästi kirkkovastainen, niin olen kyllä sitä mieltä, että Jeesus oli huipputyyppi. Oikeasti.

P.P.S. Nuo "möykyt" taisivat olla niitä nauloja, joilla Jeesus kiinnitettiin kidutuslaitteeseensa. Tai en tiedä oliko juuri ne samat, mutta varmasti edustivat samaa.

Pitkäperjantai.

Minä yritin tulla käymään Gozossa kolme viikkoa sitten. Meni mönkään. Yritin uudestaan viikko sitten. Meni mönkään. Tällä kertaa kaikki meni niin sujuvasti, että olin ymmälläni. 

Sitten tapasin aamupalalla lähes ikäiseni naisen. Hän asuu tässä hostellissa vielä viikon. Juttelimme ja kävi ilmi, että hän on itävaltalainen. Ja kirjailija. Ja matkustelee. Ja oli kaikin puolin kiinnostunut täsmälleen samoista asioista kuin minäkin. Jopa harmaa huppari oli samanlainen. Olin kovin hämmentynyt. I niin kuin Itävalta... Mutta eipä tarvitse miettiä enää miksi en päässyt tänne aikaisemmin ja nyt sitten melkein itsestään. Universumi selvästi halusi, että tapaamme. 

Tänään on pitkäperjantai. Suomessa se tarkoitti minulle vapaapäivää ja ehkä suklaamunia ja niitä hyviä värikkäitä karkkeja. Täällä se tarkoittaa jotain ihan muuta. Uusia kokemuksia ja outoihin asioihin tutustumista. Mikä on kyllä huomattava parannus edelliseen. Maltalla pääsiäinen on jotenkin huikea juttu. Varmaankin, kun ovat niin pirun katolilaisia. (Oho, huono sanavalinta.) Varsinkin pitkäperjantaina on runsaasti ohjelmaa. Kuulin jostain ihme paraatista ja ajattelin ottaa selvää, että mistä on kyse. Haluaisin myös tietää miksi suomalaisten perjantai on pitkä, kun muilla se on hyvä? (Good Friday.) Kertokaa ken tietää.

Tämä hostelli on jotenkin samanoloinen kuin yksi talo, jossa asuin Italiassa. Samanlainen tuoksu. Se on sekoitus kosteutta (en millään halua sanoa hometta, tämä on jotain noiden sanojen väliltä), jotain maustetta, kaasua ja meri-ilmaa. Ja täällä on hyvä fiilis. Sellainen rauhallinen ja luotettava. Kotoinen. Juuri tällaisen fiiliksen minä haluan sinne minun majataloon. Miniatyyri Lucy tuli käymään taas aamulla, aivan mahtava tyyppi. Jotenkin koko tästä paikasta huokuu sellainen hyvyys. Hyvyys on hyvä.

Gozo.

Päivät menevät niin hujauksessa. Aamulla en ehdi kirjoittaa mitään ja illalla ei enää jaksa edes ajatella koko kirjoittamista. Onneksi muutan parin viikon päästä, niin saan muutosta tähänkin hommaan. 

Lainasin työkaverilta matkalaukkua, että voin karata muutamaksi päiväksi. Tarvitsin muutosta. Vaikka ainahan minä sitä tarvitsen, mutta nyt ihan erityisesti. En ole käynyt melkein missään koko vuonna, enkä ole nähyt kuin Akvaarion ja Vallettan. Joten päätin, että torstaina lähden suoraan töistä seikkailuun. 

Ja sen minä myös tein. Hyppäsin bussiin 222 ja matkustin saaren kärkeen kurkistamaan pohjoisen viileyttä. Käytännössähän se tarkoittaa vain reilun tunnin matkaa, mutta kuitenkin. Sitten lautalla Gozon saarelle. Kaikki ovat tätä niin kovasti ylistäneet, että olihan se kokeiltava. Tosin kaikki ylistivät Maltaakin ja Irlantia, joten minun usko muiden sanaan on alkanut horjua. Odotuksia ei ollut. Ainoa tavoitteeni oli nukkua. (Kotona kun ei pysty.) 

Bussi oli odottamassa minua oven edessä. Kaksi kuskia siellä neuvottelivat. Kysyin minkälaisia lippuja heillä täällä Gozolla on (ei toimi samat liput kuin Maltan saarella). Lähinnä mietin, että onko heillä jotain kolmen päivän lippua erikseen, vai pitääkö vain päivälippu hankkia. Toinen mies näytti vakavalta ja alkoi selittää käsiään apuna käyttäen, että "Meillä on täällä sellaisia paperisia lippuja..." Repesin aivan totaalisesti. Vastaus oli niin odottamaton. (Ja olin jo vähän väsynyt.) Nauroin herrojen kanssa varmaan kymmenen minuuttia, kun mietimme mistä olin tullut ja, että osaavatko he oikeasti sinne minne minä haluan mennä. Sain yksityiskyydin satamasta Marsalforniin, sillä olin todellakin ainoa matkustaja. Kiitin kyydistä ja kuski huusi vielä perääni, että "It was only for you!" Ainakin oli huikea aloitus reissulle, mahtavia tyyppejä. Ja tuli niin puskista, koska Maltan puolella kuskit vain murahtelevat (tai pyytävät ulos).

Löysin lopulta hostelliin. Aivan ihana paikka! Maailman pienin nainen tuli vastaan ovella ja esitteli talon minulle. Minulla on oma pieni huone, jossa on sänky, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. Mietin, että mitä muuta sitä ihminen oikeasti tarvitsee? Aulan vieressä on sellainen oleskelutila, jossa voi katsoa telkkaria, kylpyhuone ja keittiö löytyvät myös ihan vierestä. Ja parasta on, että tämä talo on hiljainen! 

P.S. Täällä minä olen.

Uusi viikko.

Jotenkin koko viime viikko oli hirmu kurja. Masensi ja oli siipi maassa. Sen päälle sain huonoja uutisia Suomesta, minulle läheinen ihminen oli jättänyt tämän ulottuvuuden. Olin surullinen. Viimeksi kun nähtiin, halasin pitkään. Tiesin, että se oli viimein kerta. Tämän lisäksi Kalle tekee olemisesta täällä välillä vaikeaa. Ollaan takuulla tavattu jossain edellisessä elämässä, se on ainoa selitys sille miksi meidän energiat on aina niin voimakkaita. Hyvässä ja varsinkin pahassa. Moni asia meni vähän alakuloisesti koko viikon ajan. En oikein tiennyt mikä on vialla, mutta joku vain kovasti haroi vastaan, ihan kaikessa.  Tuntui ihan tältä:

So wake me up when it's all over

When I'm wiser and I'm older

All this time I was finding myself

And I didn't know I was lost

Juttelin eilen ystäväni kanssa, sen joka haastatteli minua reilu vuosi sitten. Teki hyvää, kaiken tämän epävarman ja kurjan keskellä. Tulimme siihen tulokseen, että pitää vain muuttaa ne asiat täällä, jotka eivät ole ihan täysin kohdallaan. Toisin sanoen koti, työpaikka ja kaverit - kaikki vaihtoon. Ei se sen enempää vaadi. Tuli välittömästi parempi mieli. Ja sitten...

"Muista, että olet aina yhtä ihana ilona, ja

vaikka paikka on väärä, sinä olet silti sinä!"

Nämä sanat saivat melkein kyyneliin, niin hyvältä ne tuntuivat. Minulla on hienoja ystäviä, jotka tekevät minut tosi onnelliseksi. Valitettavasti heistä ei kukaan ole täällä, mutta silti.  He ovat aina siellä missä pitääkin, sydämessä. Kiitos! Joten yhtäkkiä kaikki oli taas selvää. Tiedän mitä pitää tehdä ja miten pitää toimia. Ja ennen kaikkea mistä EI tarvitse ottaa ressiä. Elämä on tosi helppoa ja mukavaa, kun antaa sen olla sellaista. Otan tälle viikolle sellaisen flow-teeman. Menen vain hyvien fiilisten mukana, en mieti liikaa, en pohdi asioiden merkityksiä tai ihmisten tarkoituksia, ihan vain olen, nautin ja irvistän vastoinkäymisille.

Football (osa 1).

Minulla on heikkous. (Kyllä, mutta myönnän vain tämän yhden.) Minä olen täysin heikkona jenkkifutisleffoihin. Älä kysy miksi. Katson niitä melkein mieluummin, kuin oikeaa matsia. Ja tosi usein poraan kuin mikäkin tyttö. Joten päätin piristää itseäni: jenkkifutisleffamaraton. Jos sellainen ei auta, niin sitten ei mikään. Ja ajattelin arvostella ne myös teille. Hyvä idea. (Just keksin, että voin myös tähdentää näitä. Hahaa! Yksi tähti = ei kannata katsoa, viisi tähteä = mestariteos.) Näitä futisleffoja todellakin on paljon, vaikka Sotilaani ei sitä uskonut, joten päätin jakaa sen osiin. 

The last boy scout * * * 

(Viimeinen partiopoika)

Tämä on todennäköisesti ensimmäinen jenkkifutisleffa, jonka olen nähnyt. Ihana Bruce Willis on siinä välinpitämättömän viisastelevan hulttiojuopon roolissaan aivan loistava (se on se sama ja ainoa rooli jonka kaveri osaa), Damon Wayans on tummaihoinen ja lihaksikas (selkeä plussa), nuori Halle Berry näyttää hyvältä ja kuolee niin aikaisin, ettei kukaan ehdi huomata sitä pientä tosiasiaa, ettei tyttö osaa näytellä. Oikein viihdyttävä leffa! Annan kolme tähteä. Yksi tähti lähti siitä hyvästä, että itse futista leffassa on suhteellisen vähän, kaikenlaista muuta äksöniä kyllä riittää senkin edestä. Toinen siitä, että en parhaalla tahdollakaan voi antaa tälle elokuvalle yhtään enempää tähtiä. Sori. Tarkoitus taisi olla enemmänkin Hollywood, kuin futista.

Any given sunday * * * *

(Minä päivänä tahansa)

Mukana menossa oli mm. Cameron Diaz (en ole varma onko tämä hyvä vai huono asia), Al Pacino (jota jostain syystä kuuluu arvosta - minä arvostan miellyttävän äänen vuoksi) ja Jamie Foxx (joka on tummaihoinen ja lihaksikas - yhä plussa). Elokuva on sekava ja vaatii  hieman keskittymistä, joten pidin siitä automaattisesti. Minua suututtaa ne valmiiksi pureskellut leffat. Jamien pelinumero on 13, mikä on tietysti myös plussaa. Paljon futista, paljon lihaksikkaita alastomia miehiä (joilla kenelläkään ei ollut yhtään karvainen selkä - tämä leffa on todellakin hiottu), paljaita pyllyjä, kikkeleitäkin. Lisäbonuksena LL Cool J. eli nam. Mutta jotain tästä leffasta puutui, ainakin tähden verran. Leffa käsitteli useita aiheita, mutta melko pinnallisesti.

Varsity Blues *
(Pelin säännöt)
Tässä taisi olla kaikki väärin. En ole varma oliko tämä komedia vai draama vai kauhu, välillä tuntui että ei voi kun nauraa, koska kauhuntunteet ravistivat kehoa. Kaikki vedettiin yli, näyttelijäsuoritukset ja vitsi. Mulkku valmentaja sai mitä ansaitsi ja kaikki olivat onnellisia, koska elmässä käy aina hyvin. Lihavia pilkattiin sillä ihastuttavalla texasin murteella. Päälle kolmekymppiset näyttelivät koululaisia. Tilannetta ei auttanut, että leffan "tähti" on James Van Der Beek.  Juuri sellainen leffa, jota ei pitäisi edes tehdä. Piste tulee siitä, että elokuva käsittelee aihetta jenkkifutis.

Brian's Song (1971) * *
Tähtinä nuoret James Caan ja Billy Dee Williams, joka olisi ihan yhtä hyvin voinut kasvaa isona Laurence Fishburneksi. Pakkohan tämäkin oli katsoa, ihan pakko. Tarina oli vähän tylsä, mutta se perustuu tositapahtumiin. Surullinen tarina. Vähän ihmeteltiin myös rasismia, tuohon aikaa sillä oli merkitystä. Minä elän kuitenkin täällä ihan uudella vuosituhannella, joten annan vain kaksi tähteä, koska leffa ei itsessään kauheasti innostanut. Mutta ajattelin katsoa ihan vertailun vuoksi myös sen uuden version samasta tositarinasta. Ehkä se auttaa.

Facing the Giants *
Mistähän aloittaisin... Jos käsikirjoittaja, ohjaaja ja tähtinäyttelijä ovat kaikki sama henkilö, odotuksia ei juuri ole. Se toimii joskus harvoin, mutta ei tälläkään kertaa. Tuhkamuna päävalmentaja yrittää saada vaimonsa raskaaksi, etelän murre, surkea altavastaajatiimi ja sitten vielä jeesustelua raamattulainauksilla. Oksennus oli lähellä. Kuka oikeasti sai päähänsä, että on hyvä idea sotkea uskonto ja futis? No, se halvatun ohjaaja. Ei v***u. Niissä nyyhkykohtauksissakin tunsin lähinnä myötähäpeää. Pelit voitettiin rukoilemalla. (Minusta se valmentaja vain aivopesi kaikki pelaajat.) Tosi realistista. Ymmärsin jo puolessa välissä miksi ohjaajan pitää itse olla se tähti - kukaan muu ei halunnut sitä roolia. Olihan siellä muutama harva hetki melkein pelaamistakin, mutta ei kyllä enää lämmittänyt kaiken tuon muun jälkeen. Ja saatiinhan se vaimokin rukoilemalla paksuksi. Kuinka yllättävää. Tämä on ehdottomasti huonoin jenkkifutisleffa, jonka olen ikinä joutunut katsomaan. Jos voisin antaa vähemmän tähtiä kuin yhden niin antaisin, mutta en tykkää puolikkaista. Joten yksi piste siitä, että yrittivät. Joskus ihmiset tekevät parhaansa ja silti vain tulee sutta. Usko minua, älä koskaan katso tätä elokuvaa.

Brian's Song (2001) * * * *
Ihan vertailun vuoksi nyt sitten tämä uudempi versio. Ihan sikahyvempi! (On tuo sana, se on ilonaa.) Tarina oli toki täysin sama, koska edelleen se perustui tositapahtumiin. Mutta tämä oli myös hauska. Ja jotenkin tehty niin hyvin. Porasin. Ja voi elämä miten hyvältä näyttää tuo Mekhi Phifer! (Mina menin ihan melkein shokkiin, kun tajusin miten kovasti siitä löytyy yhdennäköisyyttä naapurin Kalleen... Huh.) Minä annan tälle leffalle neljä tähteä, vaikken kovin selvästi osaa kertoa miksi. Tykkäsin.

Nämä leffa-arvostelut jatkuvat sitten seuraavassan futisnumerossa. Ja pahoittelut kaikille, jotka mahdollisesti loukkaantuivat kommenteistani. Ei millään pahalla.

Batticuore.

Jahas. Nyt olen sitten viimein päässyt tekemisiin virkavallan kanssa. Kävin tänään Vallettassa pikaisesti. Kun olin kävelemässä takaisin bussipysäkille, näin kuinka pojat ottivat vähän yhteen. En tiedä mistä olivat riitaantuneet, mutta sinipaitainen heitti kokomustaan pukeutunutta tuolilla. Muutenkin ottivat vähän kontaktia, sinipaitaisella oli kaverikin siinä komppaamassa. Huolestuin vasta, kun mustapukuinen alkoi huitoa ja uhkailla puukolla (tai jollain muulla teräaseella, en nähnyt ihan tarkkaan mikä se piikki oli), välillä myös ohikulkijoita.

Päätin olla menemättä lähelle, joten jäin vain seisomaan erään ravintolan pöytien luokse. Sanoin pöydässä istuville tyypeille, jotka seurasivat sivusta samaa taistelua, että ihan tässä vain odotan hetken tilanteen tasoittumista, kun en viitsisi just nyt tuosta vierestä mennä. Nou proplem. Ja sitten tyypit alkoivat puhua keskenään suomea. Huoh. Kaikista niistä aukiolla olevista ihmisistä, joiden luokse olisin voinut mennä, minä valitsin suomalaisia turisteja.

Kun tilanne vähän rauhoittui, lähdin kävelemään kohti bussiasemaa. Mustaan pukeutunut poika käveli koko matkan edelläni ja näytti teloneensa oman kätensä siinä puukon kanssa huitoessaan. Sinipaitainen oli kadonnut kaverinsa kanssa. Koska en tiennyt mistä siinä hommassa oli kyse, pidin silmät auki, jos ne toiset vielä vaikka jostain hyökkäävät. Linja-autoasemaa lähestyessäni kävelykadulla tuli poliisiauto minua vastaan. Mietin, että pitäisiköhän heille mainita, että se etsimänne tyyppi meni tästä ihan hetki sitten, mutta päätin olla puuttumatta asiaan, koska edelleenkään en tiennyt kuka niistä oli se eniten pahis. 

Mustapukuinen vilahti taas pysäkillä vähän kauempana. Hetken päästä ajoi poliisiauto hitaasti bussien takaa selvästi tuota samaista kaveria etsien. Sitten tuli poliiseja kävellen, ja heidän seurassaan oli myös se sinipaitainen kaverinsa kanssa. Okei, nämä olivat niitä hyviksiä. Aivan pian he kävelivät takaisin. Siinä vaiheessa sisäinen neiti etsiväni heräsi ja pysäytin yhden poliiseista. Kerroin, että se etsimänne kaveri käveli tuonne päin, mistä tulette. Sain selvittää miksi sen tiesin, joten kerroin nähneeni, kun he tappelivat tuolla keskustassa ja kävelin sen mustapukuisen perässä tänne. Harmitti, kun en pysäyttänyt sitä autoa silloin heti. 

Hyppäsin omaan bussiini ja tarkkailin ympäristöä turvallisesti ikkunan takaa, ihan vain siltä varalta, että jos vaikka sattuisin sen kaverin näkemään vielä uudestaan. Olisihan se aikamoista. 

Msidassa on sellainen pysäkki, jolla yleensä kaikki vaihtavat bussia ja suuntaa. Katselin bussin vaihtajia nyt ihan eri silmällä. Kuinka ollakaan, niin eikö vain se mustapukuinen sälli juossut tien yli, ja kapusi siihen samaan bussiin jossa minä istuin. Oli siis tosiaan ottanut ensimmäisen lähtevän bussin Vallettasta ja vaihtoi nyt tähän seuraavaan. Hetken pohdin vaihtoehtojani, mutta lopulta pujahdin mustapukuisen selän takaa nopeasti ulos autosta. Kun bussi sulki ovensa, soitin poliisille. Se samainen kaveri, jota te etsitte Vallettassa, on nyt täällä. Kerroin pysäkin nimen ja auton numeron ja suunnan. Sitten odotin seuraavan bussin, ja lopulta kävelin lievästi vainoharhaisena kotiin. Pulssi alkoi tasoittua vasta, kun sain oven lyötyä turvallisesti säppiin.

Perusperjantai?

Testejä.

Tein taas Facebooktestin. Who Were You In Your Past Life? No minä olin, yllätys yllätys, hippi. Tämän nyt olisi voinut arvata ilman testiäkin... Mutta ihan kiva. Vähän aikaisemmin tein sellaisen ihmeellisen kuvatestin. Piti vain muutamista kuvista valita mieleisin ja sen perusteella sitten saatiin selville koko persoonallisuus, minkälainen minä olen. Melko erikoista, varsinkin koska vastaus oli niin todella osuva:

Sensitive and reflective

You are comfortable spending hours alone with your thoughts and rarely become bored. You dislike superficiality; you'd rather be alone than have to suffer through small talk. Your relationships with your friends are very strong, which gives you the inner tranquillity and harmony that you require. You love deeply but if someone betrays you it is next to impossible to forgive. You are an old soul, someone who has lived many times before and has seen it all. All you crave now is simplicity and the chance to focus your attention on a meaningful existence.

Tämänkin allekirjoitan aivan täysin.

Tänään on kyllä ollut taas melko erikoinen päivä. Ja tuntuu, että tarvitsen vähän piristystä. Tämä kuva yleensä auttaa. Toivottavasti sinuakin.

Elämysmatka 110.

Kävin eilen töiden jälkeen tutustumassa uuteen tulevaan kämppikseeni. Se meni hyvin. Mutta oikeastaan haluan nyt vain kertoa mitä sen jälkeen tapahtui.

Kävin ruokakaupassa. Tomaattia salaattiin, pumpulia käärmeeseen ja vessapaperia... No ehkä arvaat mihin. Eilinen tyhmä riita Kallen kanssa sai taas oikein erityisen tehokkaasti harjoittelemaan sitä hyvän pyytämistä Universumilta ja hengiltä. Yleensä ihmiset vain kiroavat sitä mikä on, eivätkä ymmärrä, että pyytämällä saa sitä mitä haluaa. (Ja kiroamalla saa sitä mitä ei haluaisi pyytää kiroamalla, eli ihan sitä samaa paskaa.) Joten keskityin hankintoihini miettien loppuiltaa.

Ensimmäisien kuukausien ajan täällä asuessa otti päähän autot ja ruuhkat ja päälle kävelevät ihmiset. Työmatka tuntui välillä siltä, että survival game oli käynnissä. Joten hoin päässäni pyyntöä: "Turvallinen, tyhjä tie." Välillä kiitin sinne väliin, mutta periaatteessa tuolla ajatuksella kävelin. Ja yksi kaunis päivä huomasin, että ihmiset alkoivat väistää ja autot eivät osuneet kanssani risteyksiin samaan aikaan. Pääsin aina ylittämään tien helposti ja nopeasti. Se oli mukavaa.

Muistin tuon tänään kaupasta tullessani. Ihmisiä oli kaikkialla paljon. "Turvallinen, tyhjä tie, ja bussi sopivasti odottamassa." Sitä minä hoin oikein tunteella, kun kävelin pysäkille. Ja aivan ihmeellisesti se tie tyhjeni edestäni aivan koko matkan. Autot halusivatkin kääntyä pysäyttäen koko liikenteen ja tehden minulle tilaa, vastaantulevat ihmiset vaihtoivat puolta tai kääntyivät katsomaan näyteikkunaa. Pääsin ripeästi pysäkille, jossa oli yksi pikkubussi odottamassa. Menin lähemmäksi ja tajusin, että kappas. Tämä on nyt se  kerran tunnissa kulkeva bussi, joka vie ihan sinne melkein kotiovelle saakka. Otetaan se. Tämä 110 ei myöskään maksa mitään, älä kysy miksi. Ehkä koska siinä autossa ei ole edes sitä lippukonetta.

Tulin niin hyvä mieli tästä kaikesta, että ihan piti taas huulta purra, etten hymyilisi niin leveällä virneellä. Kuski ajoi matkan ovi auki (ilmaistointi). Tuo bussimatka on pitkä, koska tämä auto kiertää kaikki mahdolliset paikat. Mutta näköalakin on välillä aika huikea. Ja se vie niin lähelle kotia, ettei edes tarvitse kävellä sen hajuisen maaseudun läpi. Joten siksi välillä menen tähän kyytiin, vaikka se toinen on paljon nopeampi.

Vauhtia oli maastoon nähden mielestäni melko runsaasti. Välillä puristin penkkiä rystyset valkoisena ja suljin silmäni, koska läheltäpititilanteita tuntui vain tulevan lisää ja lisää ja lisää. (Tässä vaiheessa varsinkin hoin sitä "turvallinen, tyhjä tie" toivetta.) Olen vain osittain varma, että pyörät olivat kunnolla kiinni autossa, sen verran huteraa meno oli. Ihan joka mutkassa ei pysytty omalla kaistalle, tosin eihän ne vastaantulijatkaan aina omalla puolellaan aja, että sikäli. Selkärankani on nyt sitä mieltä, ettei tuossa autossa ollut minkäänlaista jousitusta. Kuski oli joko aivan mielettömän hyvä kuljettaja tai hänellä on aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa. Aion ehdottomasti viedä jokaisen vieraani tälle elämysmatkalle ainakin kerran. Tällä kertaa en päässyt ihan oven eteen, sillä kuski kysyi, että voiko jättää minut jo aikaisemmin pois. No joo, kyllähän se käy... Hyppäsin kyydistä ja katsoin kuinka auto jatkoi ihan eri suuntaan. Hän vain päätti skipata yhden alueen kokonaan, koska olin viimeinen asiakas. Maltalla on kaikki mahdollista.

Tavaroita.

Tänä sunnuntaina taas tapahtui. Kävelimme sen naapurin Kallen kanssa Skeittiparkkiin, josta hänen työkaveri tuli meitä hakemaan pakettiautolla. Ensinnäkin, tyyppi oli myöhässä puoli tuntia. Viimein tuli puhelu, että olen kohta siinä. Odotimme lisää, kunnes tuli toinen puhelu, josta kävi ilmi, että kaveri oli nyt sitten väärässä paikassa. Odotimme lisää, kunnes auto viimein tuli paikalle. Mutta se ei kylläkään ollut pakettiauto, vaan joku uuden karhea pikkuinen lava-auto. Koska kyydissä oli jo valmiiksi kaksi tyyppiä, tungimme takapenkille, jos sitä voi sellaiseksi kutsua. Ajoimme hakemaan ompelukonettani. Se nainen, johon tutustuin ensiavun odotushuoneessa, piti jälleen autotallimyyjäisiä. 

Osasimme lopulta perille. Rotevat paikalliset kantoivat ompelukoneen ja kirjoituspöytälipaston autoon Kallen kanssa. Yksi uusi tuoli lähti matkaan myös. Sitten ajoimme Sliemaan, sinne mihin muutan kolmen viikon päästä. Ranskalainen kolleegani tuli avaamaan oven ja reippaat pojat saivat tavarat kannettua tulevaan kotiini. Seitsemäs ja ylin kerros, kuinkas muutenkaan. Mutta nämä paikalliset jaksoivat.

Ikävä kyllä ilta päättyi raivokkaaseen taisteluun. Minulla meni totaalisesti järki Kalleen. Saatiin aikaan aivan järjetön riita, sellainen kunnon "ollaan-oltu-jo-10-vuotta-naimisissa"-tyyppinen tappelu. Kävelimme peräkanaa bussipysäkiltä kotiin, eikä suostuttu menemään samaan hissiin. Itseäkin jo nauratti, koska tuli muutama komedia mieleen, mutta kiukku oli vielä siinä tilanteessa niin vahvaa, että sekin vain vitutti. Päätin, etten tapaa tuota kahelia enää koskaan. (Säästän samalla häneltä tämän kahelin tapaamisen vaivan.) 

Minä inhoan tappelemista, mutta tuo ihminen jotenkin osaa niin taitavasti kaivaa sisäisen raivoni esiin. Sellaiseen on pystynyt tätä aikaisemmin vain se Lohikäärmepoika Irlannista. Tosin silloin se oli merkki liian vahvoista tunteista. En tiedä mistä tämä on merkki. Oikeasti suututtaa, kun tällaiset jutut vain pilaavat hyvän hekisen kasvuni. Mutta olen kyllä kiitollinen tästäkin. Aina kun vituttaa, pitää ymmärtää, että joku juttu on vielä kesken. Siellä on taustalla asioita, jotka pitäisi selvittää. Ja ihan jos täysin rehellisiä ollaan, niin luulen, että näihin ongelmiin siellä taustalla on syynä juurikin se samainen Lohikäärmepoika.

Tämän lisäksi yksi meistä astui koiran paskaan, jota tekijänsä taluttaja ei ollut vaivautunut noukkimaan jalkakäytävältä, ja ompelukoneesta levisi kaikki öljyt rappukäytävän lattialle, josta jo kaksi naapuria ehti tulla valittamaan. Välillä ei suju.

Tapahtumia.

Ihmeellinen perjantai oli kyllä. Aamulla mieleeni tuli jostain syystä ihminen tosi monen vuoden takaa. Ehkä koska laitoin pitkästä aikaa meikkiä naamaan. Tyyppi oli sellainen vähän kaveri, pyörittiin samoissa porukoissa, mutta ei oltu kovin läheisiä. En ole tuota ihmistä ajatellut varmasti yli 1o vuoteen, mutta tänään sitten kajalviivaa piirrellessä tyttö tuli mieleeni. Muistan silloin joskus ihmetelleeni, koska hänen silmämeikkinsä oli usein omituisen suttuinen. Ja sitten yksi kerta, kun siinä kantiksen baaritiskillä istuttiin, hän kertoi siihen syyn. "Minä osaan meikata ilman peiliä, voin todistaa. Ei tarvii aina mennä vessaan jonottamaan, kun osaan tehdä kaikki meikit vaikka tässä näin." Ja sen hän myös todisti. Eihän se aina niin justiinsa ole, mutta muistan jo silloin ihmetelleeni tämän tyypin rempseää tyyliä.

Seuraavaksi sitten sohlasin busseilla ihan kokeilumielessä. Että josko se yliopiston lähellä oleva pysäkki olisi parempi. No eikä ollut. Kun kopperon tädiltä vielä varmistin, että bussit menevät oikeaan suuntaan (eikä esim. päinvastaiseen, mikä olisi ihan mahdollista) niin keskustelumme oli hyvin maltalainen. Aloitin kohteliaasti kysymällä meneekö tästä bussit Sliemaan päin. "Kyllä, sinun pitää mennä bussilla 202 tai 203." Tiesin tämän jo, halusin vain tietää suunnan, mutta olin silti kiitollinen vastauksesta. "Mutta älä mene tuohon bussiin." Rouva osoitti pysäkillä seisovaa bussia numero 120. Ööh... Mitä? "Tuo bussi ei mene Sliemaan." Niin? Olin hämmentynyt, koska osasin kyllä katsoa numeron bussin perästä. Joten tuijotin yhä hölmistyneenä. "Tuo on väärä bussi, älä mene siihen." Just joo, kiitos. (WTF?!) Tämä keskustelu oli kovin maltalainen, koska näin se aina menee. Kukaan muu ei osaa tai ymmärrä mitään, paitsi maltalainen. He vain ovat niin paljon parempia ja kaikki muut ovat tyhmiä. Piste.

Päivällä ratkaisin kaksi ongelmaa ja kirjoitin sisällön kurssikirjaan, jonka teetän sitten, kun minulla on se ihana majatalo, jonne tulee vieraita parantumaan. Kirja on heidän viikkotyökalu. Sen jälkeen lähdin uusimman kaverini kanssa Maltan bilekoloon. Matkalla tapasin entisiä työkavereita Irlannista ja kävimme yhdellä mukavalla oluella. Sitten menimme koko porukka illanviettoon, joka tarjottiin meille Maltan suomalaisille erään pelifirman toimesta. Karjalanpiirakoita, munavoita ja alkoholijuomia. Sitten pääsimme katsomaan Kummeli-elokuvaa (V). Kieltämättä se oli vähän omituista näin Maltalla. Viinaa, kiroilua ja pieruhuumoria. Heikki Kinnunen veti sen saman roolin, jonka hän osasi jo 20 vuotta sitten. Leffa oli täynnä älyttömyyksiä, jotka olivat vähän hauskoja silloin yläasteella, mutta ei enää niinkään sen jälkeen.

Minulta meni kuitenkin se kaikki vähän ohi, kun melko alkuvaiheessa leffaa tajusin tujottavani sitä samaa kaveria, joka meikkasi nuorena ilman peiliä. Siellä se oli valkokankaalla muiden Kummelihahmojen kanssa. En ollut uskoa silmiäni. Ja sitten kun viimein uskoin sen, niin en voinut uskoa, että juuri tänä aamuna mietin tuota samaa ihmistä! Epänormaalia tällainen, kerta kaikkiaan. 

Melkein kaiken tämän olisin vielä ehkä jotenkin voinut sulattaa, mutta sitten tipahti se kirsikka kakun päälle niin että kermavaahto roiskui. Samuli Edelmann. Voi hyvä hämmennys. Siinä se oli ilmielävänä katsomassa samaa leffaa poikansa kanssa. Ensin en meinannut ymmärtää, koska tyyppi on livenä aika vahvasti eri näköinen kuin Elisa viihteen mainoksessa, mutta silti ihan tunnistettavissa. Sitten halusin mennä sanomaan jotain, tyyliin "Olet ihana, minä palvon sinua, tule minun mieheksi!" Onneksi kuitenkin muistin sen edellisen kerran, kun tapasin julkkiksen (Alan Rickman - jolle en sanonut noin, jos joku epäili). Virheistä oppineena päätin pitää suuni kiinni ihan kerta kaikkiaan kokonaan. Mutta silti. Aivan ihmeellinen päivä.

Kysely.

Minä ajattelin ottaa tämän ajatuksen uudeksi jokapäiväiseksi motokseni. On tosi paljon kivempaa, kun on mukavaa. Ja jos ei ole, niin voi edes syödä jotain hyvää. Olen huomannut, että monta kertaa tosi ikävät jutut ei tunnu yhtään niin ikäviltä, jos suussa on jotain hyvää. (Kadonnut vyötäröni on huomannut sen myös.)

Tänään minun suuhun menee karjalanpiirakoita. Se tapahtuu vähän ennen kuin menen katsomaan Kummeli-leffaa isolta kankaalta. Tämä saattaa tuntua vähän hullulta, varsinkin jos asuu Maltalla, mutta minut (ja kaikki muut Maltalla asuvat suomalaiset) kutsuttiin sellaiseen tapahtumaan. En oikein tiedä miksi, mutta parempi vain olla valittamatta, koska tämä on selvästi sellainen hyvä asia.

Yksi hassu poika antoi tästä blogista palautetta. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi oikeasti kirjoittaa blogijutuista jonkinlainen kooste, sellainen ajattelusta kertova kirja - elämän perusteos. Hahaa, ei saa yllyttää hullua. Itse asiassa minä sain tänään aamubussissa idean uuteen kirjaan. Se oli tosi hyvä idea, nimittäin... Tällä hetkellä yksi työni jota teen on minulle hyvin vastenmielistä. Puhumista vieraille ihmisille ja vähän niin kuin myyntiä ja edustusta. Kamalaa kaikki, jos on tosi introvertti tyyppi, niin kuin minä olen. Mutta kun ärsyttävästi samalla myös tosi paljon haluan tehdä tätä hommaa - en niinkään sen tekemisen vuoksi, vaan sen, mitä siitä seuraa. Joten minun on opittava. Ja ainoa tapa, jolla minä voin motivoida itseäni tekemään jotain vastenmielistä, on kirjoittaa siitä samalla. 

Joten. Minä päätin kirjoittaa kirjan. Kuinka introvertti vellihousupelkuri oppii tekemään edustustyötä ja pitämään esittelyjä ja kaikkea sellaista kamalaa. En vielä tiedä miten, mutta minä opin. Koska nyt minulla on motivaatio oppia - pitää saada surkuhupaisaa materiaalia kirjaan. Ja olen ihan satavarma, että sille kirjalle olisi lukijoita. Koska en ole yksin tämän onegelmani kanssa. Aika mahtavaa taas! Viikon paras idea.

Ja tietysti tästä seuraa pyyntö. Jos tuntuu siltä, että olet edes vähäsen introvertti tyyppi, niin käy kirjoittamassa muutama rivi tähän kyselyyn. Tein sen itse. (Osasin!) Tai jos tunnet jonkun, joka ihan selvästi on sitä hiljaista vetäytyvää sorttia, niin pyydä häntä vastaamaan. Siitä on tosi suuri apu ja pääsette heti osalliseksi tulevaan bestselleriin. Onko mitään hienompaa? No ei varmana.

Kurssi.

Minä aloitin yrittäjyyskurssin netissä, vaikka jo yhden kokonaisen ja hyvin tuskaisen yrittäjyyskoulun suorittaneena, ja nyt pienen kituvan yrityksen aloittaneena se kyllä tuntui minustakin vähän hullulta ajatukselta. Mutta mitä tässä on menetettävänä? Jo valmiiksi kortilla olevaa aikaa vain. Mutta jotenkin se puhutteli. Vaikka olen aloittanut samaan aikaan neljä muutakin kurssia, käyn (viikon)päivittäin töissä ja olen keskellä muuttoa, tämä tuntui nyt ehdottoman oikealta ratkaisulta. Eli aivan varmasti taas kiipeän peppu edellä latvaan, koska haluan päästä viereiseen puuhun. 

Tunnetila yhdellä kuvalla.

Olen nyt kuitenkin päättänyt onnistua. Tai vaihtoehtoisesti epäonnistua oikein. Eli oppia virheistäni. Voitan joka tapauksessa. Tuntuu, että olen odottanut koko elämäni, joten nyt olen viimein alkanut toimia. ACTION! Naapurin Kalle aina sanoo olevansa se doer, joten sellainen asenne on tarttunut vähän minuukin. 

Ensimmäinen ajattelun kurssi on mennyt niin huonosti, etten ole varma pääsenkö siitä edes läpi. (Vaikka olisi luullut, että juuri tuo ajattelu on minulla jo hallussa.) Mutta olen silti oppinut jotain siitäkin, joten tähän yrittäjyyskurssiin lähden nyt ihan eri fiiliksillä. Otan riskin ja rohkeasti vain astun liian suuriin kenkiin. Jos ei jalat kasva, niin ainakin voin silti opetella kävelemään niillä.

Huomasin jo vahingossa tehneeni jotain oikein. Sekä sen ajattelu- että yrittäjyyskurssin yksi opeista on se, että pitää haalia ympärilleen sellaisia ihmisiä, jotka auttavat ja osaavat. Minä nimittäin sain tämän ajatuksen jo pari viikkoa sitten ja rakensin itselleni tukiryhmän. Valitsin muutamia koehenkilöitä ja pyysin heitä osallistumaan viestikeskusteluun, antamaan vinkkejä ja kertomaan ajatuksiaan. Ilmeisesti se oli ihan hyvä idea, sillä samansuuntaiseen toimintaan kehoitettiin myös noiden ammattilaisten toimesta. Otin sellaisen testiryhmän, joka koostui vain naisista, ihan vain kokeillakseni miltä sellainen systeemi tuntuu. En tiedä miksi miehiä oli jotenkin suurempi kynnys pyytää mukaan. Mutta on minulla kyllä muutama herra mielessä, jotka aion lisätä tukiryhmään, jos sellaiseen suostuvat. Toistaiseksi kuitenkin mennään naisenergialla.

Kurssin alussa oma idea piti jollain tavoin kirjoittaa auki. Mistä oikein on kyse? Se oli yllättävän vaikeaa ja samalla selitti miksi homma ei oikein toimi. Pitää ensi tietää mitä tekee, sitten vasta tehdä se. Joka tapauksessa, tajusin aamulla tuota kysymystä pohtiessani, että ILO on avain tähänkin hommaan. Joten jännityksellä odotan mitä tuleva pitää. 

Haasteelliset monot. Mutta ihan sopivat jalat!