Tapahtumia.

Ihmeellinen perjantai oli kyllä. Aamulla mieleeni tuli jostain syystä ihminen tosi monen vuoden takaa. Ehkä koska laitoin pitkästä aikaa meikkiä naamaan. Tyyppi oli sellainen vähän kaveri, pyörittiin samoissa porukoissa, mutta ei oltu kovin läheisiä. En ole tuota ihmistä ajatellut varmasti yli 1o vuoteen, mutta tänään sitten kajalviivaa piirrellessä tyttö tuli mieleeni. Muistan silloin joskus ihmetelleeni, koska hänen silmämeikkinsä oli usein omituisen suttuinen. Ja sitten yksi kerta, kun siinä kantiksen baaritiskillä istuttiin, hän kertoi siihen syyn. "Minä osaan meikata ilman peiliä, voin todistaa. Ei tarvii aina mennä vessaan jonottamaan, kun osaan tehdä kaikki meikit vaikka tässä näin." Ja sen hän myös todisti. Eihän se aina niin justiinsa ole, mutta muistan jo silloin ihmetelleeni tämän tyypin rempseää tyyliä.

Seuraavaksi sitten sohlasin busseilla ihan kokeilumielessä. Että josko se yliopiston lähellä oleva pysäkki olisi parempi. No eikä ollut. Kun kopperon tädiltä vielä varmistin, että bussit menevät oikeaan suuntaan (eikä esim. päinvastaiseen, mikä olisi ihan mahdollista) niin keskustelumme oli hyvin maltalainen. Aloitin kohteliaasti kysymällä meneekö tästä bussit Sliemaan päin. "Kyllä, sinun pitää mennä bussilla 202 tai 203." Tiesin tämän jo, halusin vain tietää suunnan, mutta olin silti kiitollinen vastauksesta. "Mutta älä mene tuohon bussiin." Rouva osoitti pysäkillä seisovaa bussia numero 120. Ööh... Mitä? "Tuo bussi ei mene Sliemaan." Niin? Olin hämmentynyt, koska osasin kyllä katsoa numeron bussin perästä. Joten tuijotin yhä hölmistyneenä. "Tuo on väärä bussi, älä mene siihen." Just joo, kiitos. (WTF?!) Tämä keskustelu oli kovin maltalainen, koska näin se aina menee. Kukaan muu ei osaa tai ymmärrä mitään, paitsi maltalainen. He vain ovat niin paljon parempia ja kaikki muut ovat tyhmiä. Piste.

Päivällä ratkaisin kaksi ongelmaa ja kirjoitin sisällön kurssikirjaan, jonka teetän sitten, kun minulla on se ihana majatalo, jonne tulee vieraita parantumaan. Kirja on heidän viikkotyökalu. Sen jälkeen lähdin uusimman kaverini kanssa Maltan bilekoloon. Matkalla tapasin entisiä työkavereita Irlannista ja kävimme yhdellä mukavalla oluella. Sitten menimme koko porukka illanviettoon, joka tarjottiin meille Maltan suomalaisille erään pelifirman toimesta. Karjalanpiirakoita, munavoita ja alkoholijuomia. Sitten pääsimme katsomaan Kummeli-elokuvaa (V). Kieltämättä se oli vähän omituista näin Maltalla. Viinaa, kiroilua ja pieruhuumoria. Heikki Kinnunen veti sen saman roolin, jonka hän osasi jo 20 vuotta sitten. Leffa oli täynnä älyttömyyksiä, jotka olivat vähän hauskoja silloin yläasteella, mutta ei enää niinkään sen jälkeen.

Minulta meni kuitenkin se kaikki vähän ohi, kun melko alkuvaiheessa leffaa tajusin tujottavani sitä samaa kaveria, joka meikkasi nuorena ilman peiliä. Siellä se oli valkokankaalla muiden Kummelihahmojen kanssa. En ollut uskoa silmiäni. Ja sitten kun viimein uskoin sen, niin en voinut uskoa, että juuri tänä aamuna mietin tuota samaa ihmistä! Epänormaalia tällainen, kerta kaikkiaan. 

Melkein kaiken tämän olisin vielä ehkä jotenkin voinut sulattaa, mutta sitten tipahti se kirsikka kakun päälle niin että kermavaahto roiskui. Samuli Edelmann. Voi hyvä hämmennys. Siinä se oli ilmielävänä katsomassa samaa leffaa poikansa kanssa. Ensin en meinannut ymmärtää, koska tyyppi on livenä aika vahvasti eri näköinen kuin Elisa viihteen mainoksessa, mutta silti ihan tunnistettavissa. Sitten halusin mennä sanomaan jotain, tyyliin "Olet ihana, minä palvon sinua, tule minun mieheksi!" Onneksi kuitenkin muistin sen edellisen kerran, kun tapasin julkkiksen (Alan Rickman - jolle en sanonut noin, jos joku epäili). Virheistä oppineena päätin pitää suuni kiinni ihan kerta kaikkiaan kokonaan. Mutta silti. Aivan ihmeellinen päivä.