Hyvä päivä.

Sain hyvää palautetta kouluni päävelmentajalta. Hän on harvinaisuus, joka ymmärtää minua. Onhan se toki myös aika hullu mies, mutta hulluuden ja nerouden välillä on häilyvä raja. Hassua, että vaikka olen aikamoisen hullunmyllyn käynyt, saanut henkisiä traumoja ja selässä on monen puukon jättämä jälki... Muutama sana saa sen kaiken tuntumaan vaivan arvoiselta. En tiedä kuinka paljon (tai vähän) minulla on osaamista liiketaloudesta, mutta elämästä, ihmisistä ja itsestäni opin kyllä melkoisen määrän. Ja se ei voi olla huono asia, vaikka kuinka syvällä olisi käynyt matkan varrella.

Olen selviytyjä.
 

And the stalker is back.

Minulla on ikioma stalkkeri. Sellainen, joka vuodesta toiseen pompsahtaa elämääni. Kyseessä ei ole mikään mielenhäiriöinen syrjäytynyt hiippari, vaan - ei enempää eikä vähempää kuin - varatuomari. Sen korkeammalle ei vissiin pääse. Mielenhäiriöinen se taitaa silti olla. Ensin tämä oli vähän pelottavaa - tuon tason kaverihan voi tehdä mitä tahansa suhteillaan. Olen muuttanut osoitetta ja vaihtanut numeroakin, mutta aina se jostain tietoni kaivaa. Viime vuosina en ole siitä enää välittänyt, tämä kun on kuitenkin vain kausittaista.

Kaikki alkoi viattomasta deitti-ilmoituksesta. Vuosia sitten kämppikseni Mini-Minnan kanssa sokkotreffailtiin yksi kesä. Sain mahtavia tuttuvuuksia, parin kanssa olemme edelleen ystäviä. En koskaan tavannut tätä tyyppiä ja muutaman meilin jälkeen sanoinkin, että antaa olla. Tai oikeastaan sanoin niin sen jälkeen, kun posti toi kirjeen ja alastonkuvan. Saunassa otetun otoksen, mutta silti. (Miksi ihmeessä lähettää sitä minulle?!) Sanoin kauniisti, että nyt ei kuule kiinnosta. Mutta kaveri ei ymmärtänyt. Sitten kirjoitin rumia sanoja. Todella rumia. Mutta ei, ei mennyt perille sekään.

Tasaisin väliajoin se kaivaa minut esiin juuri silloin, kun vähiten sitä osaan odottaa. Raivostuttavaa. Kerran stalkkerini soitti, koska olivat ystävänsä kanssa juopottelemassa. Juttelin sen mukavalta vaikuttavan toisen tyypin kanssa tovin, kunnes hän sanoi, ettei halua häiritä enempää, he nyt vain päättivät soittaa kaikki entiset tyttöystävät läpi. Kysyin: miksi te soititte minulle? "Etkö sinä olekaan M***n entinen tyttöystävä?" No EN! Ei me olla koskaan edes tavattu! Ja sitten luuri vietiin kaverin kädestä. "Se on jotenkin käsittänyt väärin..." Joku on todellakin käsittänyt väärin. Olin kuitenkin iloinen, että stalkkeri on mennyt naimisiin ja saanut perheen. Se varmasti tekee hyvää.

Vuosi sitten tyyppi kaivoi minut Facebookista. Halusi tavata minut meidän tuttavuuden 10-vuotispäivän kunniaksi. WTF?! Pitäisikö minun NYT tavata, koska en ennenkään halunnut tehdä niin? Ihan vain siitä hyvästä, että hän on enemmän tai vähemmän häiriköinyt rauhaani kymmenen vuotta? Tsiiisus... Tylysti totesin, että ei se nytkään taida onnistua.

Ja sitten taas toissapäivänä. Viestejä tulee Facebookin täydeltä. Avioliitto meni karille ja stalkkeri on täällä taas! Back in the city. Ja oluelle pitäisi nyt sitten lähteä. Minä repesin hysteeriseen nauruun. On se saatanan sitkeä. Hetken jo mietin, että pitäisikö oikeasti tavata tyyppi - ihan vaikka vain siitä syystä, että tunnistan, jos vastaan tulee. Mutta sitten tuli taas viesti, mikä sai niskakarvat pystyyn: "... kai tiedät, että olin sinuun kerran rakastunut. Tyttäreni toiseksi nimeksikin laitettiin vaatimuksestani Ilona..." Whaaaat?! Mitä vit...?! What a freak!! Ja sitten tietysti seuraava viesti perui edellisen. Nimi on kyllä Ilona, mutta vaimon vaatimuksesta. Anteeksi, mutta eikö tällainen käytös kuulosta vähintäänkin oudolta? Nooh, meitä on moneen junaan. Herra Varatuomari on tainnut jäädä asemalle.

Olen sanaton.

Tähän loppuun haluan mainita, että minulla ei ole mitään erikoisia niskakarvoja. Ihan normaali niska. Oli hiukan harhaanjohtava vertaus tuolla jossain.

   

Tyhmä kauppa, tyhmä kaveri.

Tyhmä lähimarket on jostain syystä lopettanut lempisuklaani myynnin. Fazerin violetti on niin hyvää, ettei sanotuksi saa ja ottaa niiiin päähän, kun sitä ei hyllystä enää löydy. Tänään silmiini osui ketjun oma Pirkka-versio pähkinärusinasuklaasta ja innokkaan ahnaasti sen tietysti ostin. Voi mikä suklaapettymys! Se oli aivan kamalaa! Jos suklaa voi olla pahaa, niin tuo on. Elä osta. Tuntui kovin huijatulta.

Minulla on yksi ikävä tuttava. Sellainen kyyninen ja katkera - sanotaan nyt vaikka Lauri (koska se on hänen nimensä) - jolla on tapana katsoa kaikkia muita ihmisiä hiukan halveksien. Juttelu tämän tyypin kanssa on vähän samaa, kuin yrittäisi nieleskellä partakoneen teriä. Tuntuu pahalta. Aluksi se vaikutti mukavalta ja ihan hauskaltakin, mutta jotenkin aika on tehnyt tehtävänsä. Olen nykyään liian laiska italialaiseen dramaan, joten mieluummin sitten vain puren huulta ja annan sanojen mennä läpi pään. Mutta ei se koskaan siihen jää. Nuo ilkeät ja muka humoristiset pikkupuukot muistaa pitkään ja taas kerran mietin, että miksi edes vaivauduin puhumaan koko tyypille. Lauri piilottaa ivansa huumoriin, joten jos asiasta hänelle huomauttaa, hän kuivasti toteaa, että minulla ei ole yhtään huumorintajua. No ei olekaan. Olen täysin tylsä tyyppi, jos huumori on sitä, että toista haluaa tieten tahtoen loukata. Ajattelin ennen, että ehkä Lauri ei itse tajua olevansa ilkeä, mutta viime kerralla hän vain tyynesti totesi "olevansa hyvä siinä". Kunnon toppahousu. En olisi tästä tehnyt numeroa (eli kirjoitusta), ellei yhteinen ystävämme olisi sanonut kutakuinkin samaa. Paitsi aivan huomattavasti voimakkaammilla termeillä. Toki taas liioittelen. On Laurissa varmasti jotain hyvääkin, ehkä osuin paikalle vain huonona päivänä. Taas. Mutta silti, rajansa kaikella, jopa minulla.

Nyt ilahdutan itseäni ranskalaisella elokuvalla.
Mukavaa viikonloppua.

Elämänlaadun parannus.

Fanitan ihan tosissani Seth Godinia. Jotenkin kaverin kirjoitukset ovat niin inspiroivia. Huomaan joka kerta, miten paljon paremmin asiat voisi olla ja miten helposti minä voisin asioita parantaa. Mutta Seth ei valista, eikä saarnaa. Sanoo vain mitä ajattelee ja antaa vaihtoehtoja, ei suinkaan kerro mitä meidän kaikkien tulisi tehdä. Se on upeaa.

Luin juuri kirjoituksen aiheesta TV. Olen monta kertaa koittanut vähentää television tuijotusta, koska se vie liikaa aikaa ja yleisesti ottaen lähes kaikki se, mitä silmiin osuu, on jollain asteella kakkaa. En tiedä miksi sitä sitten kuitenkin aina tuijotan. Yleensä teen vielä jotain muuta siinä samalla. Käsitöitä tai siivousta tai mitä nyt ikinä keksin ettei tarvitse olla paikallaan, joten uutiset ja huippusarjat (kuten Kauniit ja rohkeat) jää sitten kuitenkin vain taustamölyksi. Asioiden lopettaminen on vaikeaa, koska silloin ajattelu keskittyy kutakuinkin pelkästään siihen, mitä ei saa tehdä, syödä, juoda, tai polttaa.

Ensimmäisen kerran sain vaihtoehtoajatuksen. TV on ihan ok juttu, kyllähän sieltä asiota oppiikin, mutta ei se silti ole kovin hyvä tapa viettää aikaa. Tästä syystä Seth on niin huikea. Hän vain antoi listan paremmista asioista, mitä voi tehdä. Yksinkertaista. Siitä innostuneena päätin tehdä oman listan. Tässä äkkiä mieleen tulleita asioita, joita voin tehdä jos en tuijota telkkua.

Kirjoita blogia.
Leiki kissan kanssa.
Leivo mokkapaloja.
Maalaa taulu.
Kirjoita opparia.
Kutsu ystävä teelle.
Opiskele italiaa.
Ompele Afrikka-hame.
Käy lenkillä.
Lue kirjaa.
Kirjoita kirje vanhalle kummitädille.
Keksi konsteja kerätä rahaa kaivoprojektiin.
Kirjoita kirjaa.
Hoida kuolemaa tekeviä sisäkasveja.
Leikkaa silmiä lehdistä.
Opettele käyttämään kameraa.
Lue aikakausilehtiä.
Laita ja syö oikeaa ruokaa.

Ja parasta tässä on se, että kaikkia edellä mainittuja asioita tehdessä voi myös kuunnella musiikki, jos ei kestä olla ilman taustamölyä. Mukavaa!
 

Askelia.

Olen ottanut keväisiä askelia. Ensinnäkin olen kävellyt, mikä sinänsä oli minulle jo suuri askel, puhumattakaan niistä tuhansista askelista, jotka olen taapertanut eilen ja tänään. Äiti joutui sairaalaan, joten minä kävelin avaamaan oven hoidossa olevan kissan omistajalle. Se kävely oli ihan mukavaa. Aurinko oli jo laskemassa ja tiet melkein sulia. Tänään sitten kävelin sairaalaan (jälleen suuri askel minulta, että ylipäätään menin siihen paikkaan) ja takaisin. Ihmeen kaupalla selvisin pystyssä tuon jääradan läpi. Tennarit jalassa ja pito poissa. Aurinko paistoi niin kuin vuodenaikaan kuuluu, joten nyt istun kotona pimeässä ja silti näen kelluvia laikkuja. Minä vihaan kevättä.

Kovia sanoja, tiedän. Mutta voi taivas miten tämä tympii. Ulkona ei voi olla, sillä aurinkolasit ei yksinkertaisesti riitä. Kaveri jo ehdotti, että sitä hitsaajan naamaria koittaisin... Tuo kirkkaus tekee minut hulluksi. Tai ei hulluksi, vaan ihan rehellisesti sairaaksi! Kevät + kirkkaus = migreeni. Eli ilmeisesti möllötän täällä kellarissa kunnes lumet sulaa.

Huomasin myös, että tuo kävely vaikuttaa ajatuksiin. Joka ainoa kortteli muistuttaa jostain ajasta, tai ihmisestä. Olen asunut tässä tuppukylässä liian kauan. Muistoja ei kai pääse koskaan karkuun, mutta en minä ollut miettinyt pitkään aikaan alkoholisti exää, tai sitä kuinka käärme karkasi ikkunasta, tai sitä kun hukkasin silmälasit pussatessani poikaa baarista lähtiessä, tai sitä kuinka kaaduin pyörällä turvalleni kuralammikkoon, tai sitä kun käytiin kämppiksen kanssa Eetlan grillillä syömässä kesäöinä. Nuo ovat asioita menneestä, jotka kaikki tulivat nyt mieleen kävellessäni juuri niitä samoja reittejä. On hyvä olla muistoja, mutta haluaisin kerrankin kävellä jossain, missä rakennukset eivät heti muistuttaisi jostain muusta ajasta.

68 päivää Italiaan.
 

Ohje merkityksellisyyteen.

Siivosin laatikoita ja käsiini osui kirjoitus "How to be remarkable". En tiedä kenen kirjoittama se on alunperin, mutta tein siitä omani näköisen version. Tätä sopii tavoitella.

1. Sitoudu tekemään asiat kokonaan, paremmin kuin eilen. Asioiden puolitiehen jättäminen ei ole vaihtoehto.
2. Tee asioista huomionarvoisia, erityisesti itsellesi. "Average is for losers."
3. Huomion saaminen ei ole sama asia, kuin olla huomion arvoinen.
4. Äärimmäisyyksiin meneminen pyrkiessäsi parempaan ei ole väärin, vaan edellytys todelliselle toiminnalle.
5. Omien rajojen ylittäminen tuo mukanaan merkityksen.
6. Pyrkimyksesi merkityksellisyyteen ei tuo juurikaan arvostusta. Se tuo arvostelua. Mutta mitä sitten? Keksity siihen mikä on tärkeää ja oikeat ihmiset kyllä tulevat tueksesi.
7. Mitä ikinä teetkin, tee se ensimmäisenä ja parhaiten.
8. Olet rohkea. Asiat eivät ole niin pelottavia, kuin ensin vaikuttaa.
9. Ole hyvä asiassa, mikä luo todellista merkitystä. Muutama erittäin innostunut ihminen on parempi, kuin tuhansien lievä kiinnostus.
10. Muoti muuttuu ja nopeasti. Muutu mukana, tai mielellään vähän ennen.

Olisipa kiva tietää kuka näitä ajatuksia on pyöritellyt ennen minua. Toisaalta sillä ei ole merkitystä. Ajatus on tärkein.
   

Keskivertoa.

Keskinkertaisuus tympii. Se on tylsää ja väljää. Minä haluan olla vähän enemmän ja paremmin ja hyvempi. Tuossa on toki vaarana totaalinen rimanalitus, sillä kuljetaan äärirajoilla. Isojen onnistumisten vastapainona on jäätävä pettymys. Ehkä se kultainen keskitie olisi turvallisempaa ja järkevämpääkin. Mutta jos sisälläni huutaa jatkuvasti ääni, joka painostaa tekemään asiat paremmin ja onnistumaan enemmän... Silloin on vaikea tyytyä olemaan tavis.

Minulla on keskivertoflunssa. Kurkku on ollut tukossa jo usean päivän ja kuumetta on juuri niin vähän, että ei voi vain maata sängyssä, mutta liian paljon, että jaksaisi tehdä jotain. Sellainen raivostuttava melkein sairas olo. Ja ei, tämä EI ole sopivaa. Minä en kestä haaleaa keskivertoa. Olen liian terve sairastamaan ja siksi kaikki huomio keskittyy nyt kehon epämukavuuteen ja tekemättömiin asioihin. Vali vali.

Sain kuitenkin pakattua vähän tavaroita eilen. Muutamia muovilaatikoita kasautuu eteiseen. Niitä ei itse asiassa viedä mihinkään, vaan ne odottavat siellä kunnes päätän mitä seuraavaksi haluan tehdä. Ja missä. Tein sellaisen sopimuksen, että kesäkuun alkuun saakka pakerran velvollisuuksien kanssa. Sen jälkeen nautin ja teen vain niitä asioita, mistä todella nautin. Valitsen viisaasti ja kuuntelen sisäistä ääntäni. En sitä, joka vaatii aina vain parempia suorituksia (se on äidin ääni), vaan sitä omaa ääntä, joka tietää mikä on minulle parasta.

Tein listan asioista, jotka pitää tehdä ennen kesää. Eli listasin ne velvollisuudet. Lista on nyt kolme sivua. Ja luulenpa, ettei tuossa ole vielä kaikki hoidettavat asiat... Mutta koska ilman armoa ei pärjää, päätin että teen vain kolme asiaa päivässä. Enintään. Ja vain kaksi tuntia päivässä käytän koulujuttuihin. Sillä tavoin niistä ei tule murskaavan painava taakka. Minulla kun tunnetusti on taipumusta liioitteluun tämän tekemisen suhteen - kun jostain innostuu, niin unohdan syödä ja nukkua ja lopettaa ennen tuupertumista.

Ja just nyt tuli sellainen olo, että haluan kääntää muutaman huonekalun. Vielä kun on jotain mitä kääntää. Mukavaa viikonloppua!
 

Lusikkalista.

Jostain käsittämättömästä syystä eksyin lukemaan blogia, jota kirjoittaa jätetty perheen äiti. Yleisesti ottaen nuo lapsiin ja perheeseen liittyvät jutut eivät ihan ole siellä minun kiinnostuksen kärkipäässä, mutta tuo blogi jollain tavalla nappasi mukaani. Kunnon mulkku se mies. Tietysti noin sanavalmiin naisen kanssa voi olla vaikea elää. Kakkosena on kurjaa kenellä tahansa. Enkä nyt tietysti oikeasti tiedä tuosta suhteesta yhtään mitään, mutta kylläpä kävi tympimään ne sanat. Toisaalta kyllä lohdutti, koska välillä tuppaa unohtumaan, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Ja nyt pitää kysyä, että minkä ongelmien? Ei minulle ole ex-miestä, joka on pettänyt ja jättänyt kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Kiitos siitä minulle.

Minä itse en tuollaista elämää ole koskaan halunnut. En edes sitä mukavaa turvallista illuusiota ennen pettämistä ja eroa. Mutta tuo blogi jotenkin kiteytti sen miksi en ole halunnut mitään vastaavaa. Tunsin oloni tosi tyytyväiseksi. Olen rohkeasti valinnut tien, joka ei ole se normaalein reitti. Pidin pääni ja olen ollut hurjan onnellinen. Keskiarvo menee ehdottomasti plussan puolelle. Olen vapaa tekemään mitä haluan ja menemään minne haluan. Mutta samalla tulin tosi surulliseksi tuon naisen vuoksi. Olisikohan miettinyt kahdesti ennen kuin sanoon "tahdon" jos olisi tiennyt mitä tulevan pitää?

Minäkin sanoin "tahdon" ja sitten kirjasin listan asioista siihen perään. Nyt on hyvä toteuttaa omat haaveet. Tässä lusikkalistani. (Lista asioista, mitä haluan tehdä ennen kuin heitän lusikan nurkkaan.) Minä tahdon...

rakastua silmittömästi
oppia uusi kieli
kirjoittaa hyvän kirjan
löytää merkityksen elämälle
järjestää Perhosjuhlan ystäville
käydä Afrikassa safarilla kuvaamassa seeproja
valmistua
viettää uusi vuosi tanssien varpaisillaan hiekkarannalla kevyessä mekossa
mennä naimisiin
tehdä jotain kestävää ja upeaa, mikä jää ihmisille pysyvästi
tehdä lähtemätön vaikutus johonkin uuteen ihmiseen
kosketta ja/tai kuvata: Uluru, Eiffel-torni, Pisan torni, Niagaran putoukset, Kiinanmuuri, Vapaudenpatsas, Colosseum
matkustaa Tazara-junalla radan päästä päähän

Näillä pääsee jo alkuun.
 

Sunnuntai.

Sänky muutti tänään Giovannan luo. Myös ne erikoiset paksut (ja painavat) lavat tekivät lisää tilaa eteiseen, mihin voin nyt kantaa kaiken oleettoman. Hmm. Tuo ei tainnut olla oleellisen vastakohta, mutta olkoon. Ilo irti, tuli tilaa! Kohta tämä on kokonaan tyhjä.

Muutenkin oli kyllä mukava viikonloppu. Ystävä oli käymässä. Käytiin Viherlandiassa jätskillä ja sain pääsiäiskukan ja kummallisen piikittömän kaktuksentapaisen minikukan, minkä pallukat menee kahtia. Aina kun minulle sanotaan, että saan itse valita ihan mitä tahansa, niin otan sen säälittävimmän räpellyksen. Jotain puoleensavetävää kaikessa epäonnistuneessa aina on. Lemmikitkin on jotenkin parkoja. Osa minusta haluaa täydellisyyttä ja elän tämän perhanan perfektionismin kanssa joka päivä. Toisaalta rosoinen, ruostunut, kulunut tai muuten vain kolhuja vastaan ottanut on ihan parhautta. Arvet on upeita. Taistelen sisäisten ristiriitojeni kanssa siis edelleen.

Siivosin ja tiskasin, koska sitähän ihmiset tekevät silloin, kun flunssa iskee ja olo on kammottava. Tein myös hirmu hyviä lihapullia ja purin kieleeni aikamoisen vekin. Minulla on hirmu korkea kipukynnys, tai niin olen aina luullut, mutta exän mielestä minulla on vain jotain vikaa näissä piuhoissa. Tunnistan kivun ja viesti menee aivoihin, mutta aivot ei vain tiedä mitä sillä saapuneella tiedolla pitäisi tehdä. Ja sillä tavalla tulee mustelmia ja lähtee pieniä palasia. Mutta hengissä ollaan vieläkin, se on pääasia.

Nyt menen ja asennoidun uuteen tehokkaaseen viikkoon. Hep.
 

Sellaista, ettei sanotuksi saa.

Olen yrittänyt kirjoittaa monta kertaa. Joka kerta jään tuijottamaan tyhjää ruutua saamattaa aikaan yhtä ainuttakaan sanaa. Pää vilisee ajatuksia, mutta yhdestäkään en saa kiinni. Tylsinä päivinä saatan kirjoittaa tuntitolkulla täysin mitättömästä aiheesta, mutta sitten kun on oikeasti jotain sanottavaa, sanat vain takertuvat sormiini.

Ehkä en ole vielä valmis kirjoittamaan henkisestä ja fyysisestä perheväkivallasta, mikä päättyy aina huonosti, joskus kuolemaan. En vain osaa pukea sanoiksi ajatuksia siitä suuresta voimasta, mikä ohjaa ihmisiä uskomuksissaan, noituudesta, tai miesten ja naisten välisistä eroista. Nuo asiat nyt kuitenkin mielessä harhailevat. Tällaisina päivinä hajamielisyys kasvaa, siitä todisteena pikkurilli. Uunissa tosiaan voi kypsentää myös sormen.

Ehkä parempi vain vetää verkkarit jalkaa ja mennä Prismaan ruokaostoksille. Elää yksi päivä perinteistä suomalaista arkea, miettimättä sen kummemmin universumin käänteitä. Sen aika tulee, kun sen aika tulee.

Mukavaa viikonloppua!
 

Siinä kaikki.

Hyvää ilonaistenpäivää!
 

Facebookin Tarot.

Facebookin testit on jotenkin hämmentävän oikeassa. Vaikka eihän niillä voi oikeasti olla mitään merkitystä, mutta silti useimmiten tulee "oikeat" vastaukset. Paitsi siinä testissä, mikä väittää minun olevan hyvä tiimipelaaja. (Aina kaikkien testien mukaan olen tiimipelaaja! En vissiin osaa vastata oikein niihin kysymyksiin.) Nyt tein sellaisen Tarot testin ja vastaus oli: Kohtalonpyörä.

"Tämän hetkistä tilannettasi kuvaa asia, joka murtaa tottumuksesi kahleet ja jotka valmistavat sinut muutokseen. Kaikki tulee muuttumaan. Kohtalolla on aina sormensa pelissä. Vastoinkäymiset tuovat uusia mahdollisuuksia. Muutos on ehkä se, mitä kipeimmin kaipaatkin. Ota uudet tilanteet haasteina. Kun tavoite on saavutettu, aseta uudet tavoitteet. Lähde tavoittelemaan jotain ihan uutta, jotta voisit löytää etsimäsi. Kun tavoite on selvä ja päätös tehty, on toteutuksen aika. Sitoudu päätökseen ja ole tyytyväinen itseesi. Nyt menneisyys on palaa poroksi ja etsit uudet puitteet elämällesi. Olet kasvanut ulos tutuista ympyröistä, jatka matkaasi. Tulevaisuudessa siintää nautinnonhaluinen, romanttinen ja ymmärtäväinen ihminen. Hän rakastaa ja osaa nauttia elämästään. Tulet luottamaan intuitiivisiin kykyihisi ja olet romanttisella ja seikkailutuulella. Mutta, varo aineellisten arvojen sitomasta sinua tapoihin ja tottumuksiin. Mieltymykset tulevat merkitsemään sinulle enemmän, kuin uudet mahdollisuudet. Tarpeet ohjaavat elämääsi ja olet halujesi vietävissä. Etsi uusi tahdon alue ja uusia asioita elämääsi, niin voit uudestisyntyä. Kaikki tulee olemaan vasta alussa, tulevaisuus siintää kauniina edessäsi. Tulet olemaan voittaja. Olet oppinut erehdyksistäsi ja olet tavoitteessasi."

Himpun verran uskottavuutta vei kirjoitusvirheet, joista ilmeisimmät korjasin, mutta Facebook testiksi tämä oli erittäin hyvä. Ja tuo sisältö oli kiva. Olen varmasti muutoksen edessä. Olen jättämässä menneen ja avoimin mielin menossa kohti tulevaa. Ja tämänkin mukaan tapaan ihmisen, joka mullistaa elämäni. Sehän me jo tiedettiin. 

Riivattu kevät.

Näin unta, että kärsin mielettömän pahastä migreenistä. Se tuli esiintymisjännityksestä, eli olin muutenkin epämukavuusalueella. Tuskainen uni! Minulle käy usein niin, että oikea päänsärky heijastuu myös uniin, mutta tänään herätessä kipu oli kokonaan poissa. Särky oli pelkkää unta. Niin ei ole käynyt ennen. Muutama tunti myöhemmin todellinen kipu iski salamana kaaliin. Nappia naamaan ja peiton alle pimeään. Ehkä se oli enneuni. Tämä kevät käy minun turmioksi. En vaan pärjää. Kamala kylmyys ja epänormaali kirkkaus tekee pahaa jälkeä. Nonstop päänsärky loppuu, kun lumet sulaa. Kyllä on lottovoittaja olo taas, kun täällä istun sisätiloissa arskat päässä.

Olin eilen baarissa entisen kämppisen ja ystävän kanssa. (Selvin päin, maistiton maaliskuu menossa!) Ei nähdä kovin usein, mutta yleensä meillä on aika hauskaa siitä huolimatta. Kuten myös eilen. Mutta sen hauskan lisäksi tunsin hyvää. Jostain ilmestyi sellainen uusi tunne, oli hyvä olla. Yleensä ihmisten kanssa tulee aina jonkinlainen olotila. Joistakin tietää heti, että huumori on samanlainen, kuin itsellä. Toiset tuntuu hyvältä iholla. Ja joskus harvoin vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden lähellä on vain hyvä olla. Sellainen huolettomuus ja vapaudentunne. Voi olla täysin oma itsensä, mitä ikinä se tarkoittaakin. Elämässäni ei ole käynyt montaa sellaista kaveria, vielä hervempi on pysynyt matkassa. Minulla on yksi sellainen ystävä, jonka kanssa on helppo olla täysin hiljaa. Jonka tuntemukset aistii itsekin. Joka tietää minusta kaiken ja pitää silti. Jonka lähellä on hyvä olla. Se on harvinaista herkkua. Siksi olin eilen vähän yllättynyt, koska hetken ajan tunsin sen hyvän olon. Ja nyt mietin, että pitäisi ehkä vähentää tätä fiilisten analysointia.

Joka tapauksessa, minulta kysyttiin paperit baarin ovella! Kyllä, 33-vuotiaan minun piti todistaa täysi-ikäisyys. Teki mieli sanoa: "Kyllä, se on ikäni, minulla vain ei ole ryppyjä todistamassa sitä." ja hymyillä Nivea Q10 hymyä. Mutta tyydyin tylsästi pelkkään kiitokseen. Enhän edes käytä Niveaa.
 

Merkki.

Joku iskelmäheppu laulaa, että sitä saa mitä tilaa. Ja jenkit sanoo, että be careful what you wish for - you might get it! Ja olen kuullut sellaistakin, että jos asiat kirjoittaa ylös, ne toteutuvat. Minä uskon kaikkiin sellaisiin juttuihin. Ja sitten noudattelen noita outoja ohjeita mielivaltaisesti. Esimerkiksi olin kirjoittanut tulevien kirjojeni nimiä ylös muistikirjaan. (Et naura.) Ideoita oli monta ja nyt kyseistä muistikirjaa selatessa huomasin, että yhden tulevan kirjani nimi on: "100 päivää". Kirja pitää sisällään matkakertomuksen. Näin olin tämän suunnitellut reilu vuosi sitten. Olin unohtanut koko jutun ja nyt se nauratti. Huvikseni päätin laskea montako päivää minun ensi kesän reissu Italiassa kestää, minulla kun oli jo lennot ostettuna ja siellähän on tarkoitus kirjoittaa kirja.

101 päivää.
 

Sisäistä taistelua.

Seth Godin kirjoitti kerran blogissaan näin: "Your most vivid fears are almost certainly not the most important ones." Kaikista hulluimmat pelkotilat vie huomion oikeasti tärkeiltä asioilta ja uusilta mahdollisuuksilta. Minusta se oli hyvin sanottu. Ja hyvin totta, ainakin minun elämässä. Kuinka monesti olen jättänyt jonkun asian tekemättä tai kokematta vain, koska olen ollut vakuuttunut tulevasta turmiosta? Lukemattomia kertoja! (Vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa laskemattomia kertoja? Onko lukema numeroita vai kirjaimia? Suomenkieli, ikuinen kompastuskiveni.)

Monta kertaa on jäänyt asiat väliin epäonnistumisen pelossa. Jos en saa jotain tehtyä täydellisesti, en tee sitä ollenkaan. Kuka siitä hyötyy? En ainakaan kokematon minä. Uuden kokemisen vuotena pitää tedä asioita, vaikka ne voisi epäonnistua täysin. En saa antaa epäonnistumisen lanata minua maahan, vaan pitää kokeilla heti uudestaan ja oppia virheistä. Ihan niin kuin silloin pienenä, kun putosi hevosen selästä. Oli heti pakko könytä konin selkään takaisin ja kokeilla samaa temppua uudestaan vähän paremmin. (Ja pitää lujemmin kiinni.)

Olen kirjoittanut ennenkin peloista, koska ne nyt jotenkin ovat olleet tässä tapetilla. Ehkä se johtuu tulevasta muutoksesta. En olisi koskaan uskonut, että minun sisältä löytyy näin paljon vastustusta onnistumiselle ja onnellisuudelle. Muutos on aina ollut hyväksi, vaikka se ei tapahtumahetkellä ole siltä tuntunut. Aina on tullut jotain parempaa tilalle, kun jotain menettää. Ja silti haron vastaan. Minun täytyy alkaa ihan tietoisesti haromaan vastaan omille vastaanharomisille. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Tästä lähtien aina, kun haluan tehdä jotain ja tulee se sisäinen estopelko, joka taas ei halua tehdä sitä mitä minä haluan, niin silloin minun pitää tehdä vaikka väkisin se, mitä haluan ja en halua tehdä. Aivan selkeä juttu. Nyt haluan ja en halua ja teen sen silti!

Minulla on muuten ihana serkku. Totesin sen eilen. Taas yksi syy lisää olla onnellinen. Ja olenkin.
 

Päivän kohokohtia.

Kävin ostamassa matkalaukun. Olen sitä käynyt moneen otteeseen mieluilemassa ja testailemassa. Kärsivällisesti myyjät ovat opastaneet ja kertoneet laukun kaikista ominaisuuksista. Ja nyt se komistus kököttää tuossa vieressäni. Upea! Ei liian suuri, ei liian pieni, vaan juuri sopiva! Tarpeeksi miehekäs, mutta silti minun näköinen. Meistä tulee niin onnelliset yhdessä ensi kesänä!

Pidin taas vauvaa sylissä ja vaunujakin tuupin eteenpäin muutaman kerran. Tavattiin serkun kanssa keskustassa ja siinä touhutessa vauva päätyi syliini hetkeksi. Ensin se tuijotti ja sitten taas hekotti. Yhtäkkiä se alkoi mönkiä ja painoi päätään ja huitoi ilmaan niillä pikkutumpuilla. Vauvojen hanskat on hassuja. Ne on kuin pienen pieniä pipoja, joihin mahtuu vain sellainen pienen pieni nyrkki. Joka tapauksessa, serkku tulkkasi vauvan elekielen ja minäkin viimein ymmärsin, että lyhytkasvuinen henkilö sylissäni yritti halata minua. Hämmentävää. Mutta me selvittiin siitä ihan ilman henkisiä traumoja ja kuolavaurioita.

Vauvoista puheen ollen, tässä silmäniloa kaikille lapsirakkaille.

Yllätin myymälävarkaan rysän päältä. En ole koskaan ennen ollut todistamassa mitään vastaavaa. Sattumalta näin, kun kaveri tunki lihapakettia takkinsa sisälle. Tuo poika huomasi, että minä huomasin ja meni jokseenkin vaikeaksi, jäi vain tuijottamaan hyllyyn jääneitä lihapaketteja välillä ympärilleen pälyillen. Minä vain katsoin poikaa. Tyyppi seisoi pitkään samassa paikassa "tutkien" muita lihoja aivan, kuin ei uskaltaisi liikkua. Omituisen pitkään. Samoin tein minä, katsoin vierestä kuinka poika kiemurteli. Serkun pienoisesta painostuksesta johtuen sanoin myyjälle nähneeni, että kaveri kävi taskuostoksilla. Myöhemmin mietin, että miksi sen kertominen oli minulle niin vaikeaa?

Luitko sen testin, minkä perusteella olen Tarkka Laadunvalvoja? Tämä on osoitus juuri siitä. En voinut olla puuttumatta toisten toimintaan. Oikeudenmukaisuus on minun luonteessa. Sääntöjä pitää noudattaa. Mutta se tilanne oli niin kovin ristiriitainen. Tiesin mitä pitää tehdä, mutta silti vasta serkun painostuksesta sain suuni auki. Ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset pelottavat versiot siitä, miten poika tulee kostamaan minulle, koska taatusti näki kuka hänet käräytti. Näin mielessäni niin selvästi, kuinka poika huutaa ja kiroaa minut hikiseen helvettiin ja vannoo kostoa, samalla kuin järkälemäiset vartijat kantaa hänet käsi- ja jalkaraudoissa ulos. Minun täytyy siis pitää matalaa profiilia kunnes lähden maasta. Pysyn täällä kellarissa. Ja kun Italiaan pääsen, en ehkä palaa sieltä ollenkaan. Pelkotilat valtasivat mielen ja siksi olin vaieta. Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun myyjälle asiasta mainitsin, muistin painottaa sitä että en missään nimessä ole varma asiasta ja että saatoin olla hyvin väärässä. Jessus mikä vellihousu!

Kaikesta päätellen kaveri ei jäänyt kiinni. Taisi palauttaa lihapaketin, koska näytti säikähtäneen tilanteesta vähintään yhtä paljon kuin minä. Ja minäkin voin taas elää normaalisti, ihan ihmisten ilmoilla.

Nyt menen tekemään pinkkiä puuroa. Ei siksi, että on perjantai, vaan siksi, että osaan! Hyvää viikonloppua kaikille!
 

Nuppi.

Ystäväni tuli ulos lukijakaapista! Nyt teitä on neljä. Se on selkeä kasvusuuntaus. En siis ole suotta hankkinut jännetuppitulehdusta ranteeseeni, tai laiminlyönyt kotitöitä säännöllisesti. Mahtavaa!

Tänään on leffapäivä. Puuhalistalla oli vain tiskaus ja kaupassa käynti. Vaikka en ole niin äärettömiin ponnisteluihin tällä viikolla muutenkaan venynyt ajattelin, että hiihtolomalla pitää koittaa rentoutua. Ei, en aio hiihtää, enkä pahemmin edes ulkoilla. (Nyt on talvi, talvi on pahuutta.) Eilen virkkasin miljoona palasta tulevaan villavilttiin, ja koska ranne tosiaan on taas tulessa, ajattelin vähentää koukun käyttöä. Ja koska minä en yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään, rajoitan puuhastelua edes sillä, että koitan keskittyä elokuviin, jotka osaan ulkoa.

Tein sellaista perinteistä makaronilaatikkoa (ihan itse) ja siitä tuli aika hyvää. Tänään kauhoin viimeisen satsin lautaselle ja antaumuksella mätin pöperöt naamaan. Jotain suussa sulamatonta siellä seassa kuitenkin oli ja kun sylkäisin, niin pippurisirottimen metallinen korkkinuppihan se sieltä kopsahti lautaselle. Mitä ihmettä...? Se oli matkannut sekä uunissa, että mikrossa ja oli nyt siis kovaa vauhtia menossa kohti mahalaukkua. Ja tätä minä tarjosin kaverillekin! Toiset osaavat keittiöjutut paremmin ja toiset eivät. Yksinkertaista. Arvaa kumpaa ryhmää minä edustan? Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan hajonnut.

Sitten piristystä päivään kaikille jääkiekkoihmisille.
 

Tilanteita.

"Puhunko mä nyt dildon kanssa?" Maanantain Kallio oli taas hirmu hauska!

Eilinen oli erittäin mukava ja hämmentävä päivä. Menin kaupungille ostamaan jotain askartelupaskartelutarpeita, koska oli tarkoitus tehdä kaverini Elsan kanssa prototyyppejä erilaisista koristeista tulevaa Perhosjuhlaa varten. Heti ovesta ulos mennessä sain iloisen yllätyksen - joku ihana ihminen oli käynyt lapioimassa kujan oveani ympäröivään metrin korkeaan lumikinokseen! Pääsin siis ulos ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Näin ei ole joka päivä. Huoltomiesten mielestä minun oven edustaa ei tarvitse lapioida, ei kuulu heidän hommiin. Kahdesti tänä talvena joku on kuitenkin minua (tai postinkantajaa) säälinyt ja käynyt lumet lapioimassa. Lämmittää!

Kävin ostamassa lankaa, koska sain villin idean - minä virkkaan torkkupeiton! Sitä varmasti tarvitaan sitten, kun muutan Afrikkaan. (Huomaa ironia.) Silmiini osui aivan mielettömän hieno pinkki vauvapulkka! Koska minulla ei ole vauvaa, eikä sen puoleen talvensietokykyäkään, ostin pulkan serkulleni jolla taas on molemmat. Sovittiin, että vien sen tätini työpaikalle. En kuitenkaan saanut tätiä kiinni, mikä ei sinänsä olisi ollut ongelma, koska tiedän, missä Kaupungintalo on. Vaan nyt kävi niin, että kyseinen talo on remontissa ja työntekijät ripoteltu kuka minnekin. Niinpä marssin pinkki pulkka kourassa Nikolainkulmaan kaupungin infopisteeseen. Juuri kun olin saanut selitettyä ongelmani hämmentyneille opasihmisille, soi puhelin ja täti soitti. Saatiin selville työpaikka ja infon naiset osasivat opastaa oikeaan osoitteeseen. Täti olikin jo ovella odottamassa: "Minä en ollut varma, että kuulinko oikein - pulkkaako se tänne tuo?" Pulkan se toi.

Askartelijakaverin kanssa taisteltiin sääolosuhteiden läpi meille, ja juuri kun pääsin kehumasta kuinka joku ihana ihminen oli lapioinut ovelleni reitin huomasin, että joku toinen vähemmän ihana ihminen oli aurannut uuden metrin lunta sen tulleen kolon tilalle. Extreme elämää kellarissa. Päästiin kuitenkin sisätiloihin ja askarreltiin uskomattoman kauniita koristeita! (Tai oikeastaan ne Elsan koristeet olivat kauniita, minun tekemät ainoastaan koristeita.) Eikä siinä vielä kaikki! Lähtiessä Elsa meni ja lapioi minulle uuden kujan! Se oli hyvän ystävän työ. Siinä kun huutelin ohjeita rappusilla, ohi käveli kaksi naista, joista toinen huusi: "Ilona! Asutko sinä siellä?!"

Vähän taustatietoa. Olen menossa Italiaan avoimin mielin. Tarkoittaa, että luovun tavaroista ja asunnosta ja toivon parasta tulevaisuutta. Tämän jo tiesitkin jos blogiani olet lukenut. Olen laittanut huonekaluja myyntiin yliopiston nettitorille ja sänky on menossa yhdelle italialaiselle naiselle, joka otti yhteyttä. Ensin yritin sanallisesti selittää mitä runkopatja tarkoittaa. (Italiassa ei sellaisia ole, on vain sänkyjä ja patjoja.) Ja sitten kävi ilmi, että mehän muuten tunnetaan, myös Giovanna on Salaseurassa.

Ja niinhän se on, että sitä saa mitä pyytää. Minä haluan Italiaan kesäksi, ostin lennot ja uskon, että kaikki järjestyy. Niin vaan tapahtuu. Ja tässä taas hyvä esimerkki siitä. Giovannalla on asunto myös Italiassa. Toscanassa. Tyhjillään. Ja kappas, minä saan majoittua sinne lomallani. Voiko unelma enää selkeämmin toteutua?

Ja nyt takaisin siihen hetkeen, kun penkan takaa kuului: "Ilona! Asutko sinä siellä?!" No asun. Merja ja Giovanna siellä jättikinoksen takana huuteli. He tulivat sisälle, Giovannalle selvisi, mitä runkopatja tarkoittaa, Merja osti taulun ja minä iloitsin siitä, että asunto tyhjenee ja matkakassa karttui jälleen. Selvisi myös, että Giovanna asuu naapuritalossa, joten sängyn voi kantaa ovelta ovelle. Hassujen sattumusten päivä.
 

Jatkosuunnitelmia.

Vietin tipattoman tammikuun. Se oli oikeastaan yllättävän helppoa. Helmikuu sitten meni enemmän tai vähemmän huithapelina. Myös se oli hyvin helppoa. Helmikuun aikana olin huomattavasti aikaansaamattomampi. Ja helppoudesta huolimatta se ei ole hyvä asia. Niinpä päätin viettää maistittoman maaliskuun! Olla hirmu reipas ja ahkera ja selväpäinen. Hyvä suunnitelma!

Kanada voitti kultaa eilen. Siistiä! Ehkä paras matsi ikinä. Minun pulssi ei meinannut tasaantua millään. Mutta nyt on taistelut ohi ja voi keskittyä muihin juttuihin - aina seuraavaan turnaukseen asti. Tämä on paheeni. Mutta ei läheskään niin paha kuin esimerkiksi alkoholi. Jääkiekko on ehkä vain joku suklaan tasoinen pahe.

Tänään on siivouspäivä. Yleensä se on perjantaisin, mutta viime perjantaina armahdin itseni töiden loppumisen kunniaksi ja siirsin siivouspäivän lauantaille, mutta sitten illalla tuli yllätysvieras (lue: unohdin, että sain viikonloppuseuraa) ja siivous on siirtynyt yhä vain eteenpäin. Niinpä laitan nyt poppiksen pauhaamaan ja tartun rohkeasti moppiin. Mukavaa! No ei olekaan, mutta pitää vähän koittaa itseä tsempata.

Reipasta viikkoa kaikille!