Olen ottanut keväisiä askelia. Ensinnäkin olen kävellyt, mikä sinänsä oli minulle jo suuri askel, puhumattakaan niistä tuhansista askelista, jotka olen taapertanut eilen ja tänään. Äiti joutui sairaalaan, joten minä kävelin avaamaan oven hoidossa olevan kissan omistajalle. Se kävely oli ihan mukavaa. Aurinko oli jo laskemassa ja tiet melkein sulia. Tänään sitten kävelin sairaalaan (jälleen suuri askel minulta, että ylipäätään menin siihen paikkaan) ja takaisin. Ihmeen kaupalla selvisin pystyssä tuon jääradan läpi. Tennarit jalassa ja pito poissa. Aurinko paistoi niin kuin vuodenaikaan kuuluu, joten nyt istun kotona pimeässä ja silti näen kelluvia laikkuja. Minä vihaan kevättä.
Kovia sanoja, tiedän. Mutta voi taivas miten tämä tympii. Ulkona ei voi olla, sillä aurinkolasit ei yksinkertaisesti riitä. Kaveri jo ehdotti, että sitä hitsaajan naamaria koittaisin... Tuo kirkkaus tekee minut hulluksi. Tai ei hulluksi, vaan ihan rehellisesti sairaaksi! Kevät + kirkkaus = migreeni. Eli ilmeisesti möllötän täällä kellarissa kunnes lumet sulaa.
Huomasin myös, että tuo kävely vaikuttaa ajatuksiin. Joka ainoa kortteli muistuttaa jostain ajasta, tai ihmisestä. Olen asunut tässä tuppukylässä liian kauan. Muistoja ei kai pääse koskaan karkuun, mutta en minä ollut miettinyt pitkään aikaan alkoholisti exää, tai sitä kuinka käärme karkasi ikkunasta, tai sitä kun hukkasin silmälasit pussatessani poikaa baarista lähtiessä, tai sitä kuinka kaaduin pyörällä turvalleni kuralammikkoon, tai sitä kun käytiin kämppiksen kanssa Eetlan grillillä syömässä kesäöinä. Nuo ovat asioita menneestä, jotka kaikki tulivat nyt mieleen kävellessäni juuri niitä samoja reittejä. On hyvä olla muistoja, mutta haluaisin kerrankin kävellä jossain, missä rakennukset eivät heti muistuttaisi jostain muusta ajasta.
68 päivää Italiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti