Seth Godin kirjoitti kerran blogissaan näin: "Your most vivid fears are almost certainly not the most important ones." Kaikista hulluimmat pelkotilat vie huomion oikeasti tärkeiltä asioilta ja uusilta mahdollisuuksilta. Minusta se oli hyvin sanottu. Ja hyvin totta, ainakin minun elämässä. Kuinka monesti olen jättänyt jonkun asian tekemättä tai kokematta vain, koska olen ollut vakuuttunut tulevasta turmiosta? Lukemattomia kertoja! (Vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa laskemattomia kertoja? Onko lukema numeroita vai kirjaimia? Suomenkieli, ikuinen kompastuskiveni.)
Monta kertaa on jäänyt asiat väliin epäonnistumisen pelossa. Jos en saa jotain tehtyä täydellisesti, en tee sitä ollenkaan. Kuka siitä hyötyy? En ainakaan kokematon minä. Uuden kokemisen vuotena pitää tedä asioita, vaikka ne voisi epäonnistua täysin. En saa antaa epäonnistumisen lanata minua maahan, vaan pitää kokeilla heti uudestaan ja oppia virheistä. Ihan niin kuin silloin pienenä, kun putosi hevosen selästä. Oli heti pakko könytä konin selkään takaisin ja kokeilla samaa temppua uudestaan vähän paremmin. (Ja pitää lujemmin kiinni.)
Olen kirjoittanut ennenkin peloista, koska ne nyt jotenkin ovat olleet tässä tapetilla. Ehkä se johtuu tulevasta muutoksesta. En olisi koskaan uskonut, että minun sisältä löytyy näin paljon vastustusta onnistumiselle ja onnellisuudelle. Muutos on aina ollut hyväksi, vaikka se ei tapahtumahetkellä ole siltä tuntunut. Aina on tullut jotain parempaa tilalle, kun jotain menettää. Ja silti haron vastaan. Minun täytyy alkaa ihan tietoisesti haromaan vastaan omille vastaanharomisille. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Tästä lähtien aina, kun haluan tehdä jotain ja tulee se sisäinen estopelko, joka taas ei halua tehdä sitä mitä minä haluan, niin silloin minun pitää tehdä vaikka väkisin se, mitä haluan ja en halua tehdä. Aivan selkeä juttu. Nyt haluan ja en halua ja teen sen silti!
Minulla on muuten ihana serkku. Totesin sen eilen. Taas yksi syy lisää olla onnellinen. Ja olenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti