And the stalker is back.

Minulla on ikioma stalkkeri. Sellainen, joka vuodesta toiseen pompsahtaa elämääni. Kyseessä ei ole mikään mielenhäiriöinen syrjäytynyt hiippari, vaan - ei enempää eikä vähempää kuin - varatuomari. Sen korkeammalle ei vissiin pääse. Mielenhäiriöinen se taitaa silti olla. Ensin tämä oli vähän pelottavaa - tuon tason kaverihan voi tehdä mitä tahansa suhteillaan. Olen muuttanut osoitetta ja vaihtanut numeroakin, mutta aina se jostain tietoni kaivaa. Viime vuosina en ole siitä enää välittänyt, tämä kun on kuitenkin vain kausittaista.

Kaikki alkoi viattomasta deitti-ilmoituksesta. Vuosia sitten kämppikseni Mini-Minnan kanssa sokkotreffailtiin yksi kesä. Sain mahtavia tuttuvuuksia, parin kanssa olemme edelleen ystäviä. En koskaan tavannut tätä tyyppiä ja muutaman meilin jälkeen sanoinkin, että antaa olla. Tai oikeastaan sanoin niin sen jälkeen, kun posti toi kirjeen ja alastonkuvan. Saunassa otetun otoksen, mutta silti. (Miksi ihmeessä lähettää sitä minulle?!) Sanoin kauniisti, että nyt ei kuule kiinnosta. Mutta kaveri ei ymmärtänyt. Sitten kirjoitin rumia sanoja. Todella rumia. Mutta ei, ei mennyt perille sekään.

Tasaisin väliajoin se kaivaa minut esiin juuri silloin, kun vähiten sitä osaan odottaa. Raivostuttavaa. Kerran stalkkerini soitti, koska olivat ystävänsä kanssa juopottelemassa. Juttelin sen mukavalta vaikuttavan toisen tyypin kanssa tovin, kunnes hän sanoi, ettei halua häiritä enempää, he nyt vain päättivät soittaa kaikki entiset tyttöystävät läpi. Kysyin: miksi te soititte minulle? "Etkö sinä olekaan M***n entinen tyttöystävä?" No EN! Ei me olla koskaan edes tavattu! Ja sitten luuri vietiin kaverin kädestä. "Se on jotenkin käsittänyt väärin..." Joku on todellakin käsittänyt väärin. Olin kuitenkin iloinen, että stalkkeri on mennyt naimisiin ja saanut perheen. Se varmasti tekee hyvää.

Vuosi sitten tyyppi kaivoi minut Facebookista. Halusi tavata minut meidän tuttavuuden 10-vuotispäivän kunniaksi. WTF?! Pitäisikö minun NYT tavata, koska en ennenkään halunnut tehdä niin? Ihan vain siitä hyvästä, että hän on enemmän tai vähemmän häiriköinyt rauhaani kymmenen vuotta? Tsiiisus... Tylysti totesin, että ei se nytkään taida onnistua.

Ja sitten taas toissapäivänä. Viestejä tulee Facebookin täydeltä. Avioliitto meni karille ja stalkkeri on täällä taas! Back in the city. Ja oluelle pitäisi nyt sitten lähteä. Minä repesin hysteeriseen nauruun. On se saatanan sitkeä. Hetken jo mietin, että pitäisikö oikeasti tavata tyyppi - ihan vaikka vain siitä syystä, että tunnistan, jos vastaan tulee. Mutta sitten tuli taas viesti, mikä sai niskakarvat pystyyn: "... kai tiedät, että olin sinuun kerran rakastunut. Tyttäreni toiseksi nimeksikin laitettiin vaatimuksestani Ilona..." Whaaaat?! Mitä vit...?! What a freak!! Ja sitten tietysti seuraava viesti perui edellisen. Nimi on kyllä Ilona, mutta vaimon vaatimuksesta. Anteeksi, mutta eikö tällainen käytös kuulosta vähintäänkin oudolta? Nooh, meitä on moneen junaan. Herra Varatuomari on tainnut jäädä asemalle.

Olen sanaton.

Tähän loppuun haluan mainita, että minulla ei ole mitään erikoisia niskakarvoja. Ihan normaali niska. Oli hiukan harhaanjohtava vertaus tuolla jossain.