Tyhmä kauppa, tyhmä kaveri.

Tyhmä lähimarket on jostain syystä lopettanut lempisuklaani myynnin. Fazerin violetti on niin hyvää, ettei sanotuksi saa ja ottaa niiiin päähän, kun sitä ei hyllystä enää löydy. Tänään silmiini osui ketjun oma Pirkka-versio pähkinärusinasuklaasta ja innokkaan ahnaasti sen tietysti ostin. Voi mikä suklaapettymys! Se oli aivan kamalaa! Jos suklaa voi olla pahaa, niin tuo on. Elä osta. Tuntui kovin huijatulta.

Minulla on yksi ikävä tuttava. Sellainen kyyninen ja katkera - sanotaan nyt vaikka Lauri (koska se on hänen nimensä) - jolla on tapana katsoa kaikkia muita ihmisiä hiukan halveksien. Juttelu tämän tyypin kanssa on vähän samaa, kuin yrittäisi nieleskellä partakoneen teriä. Tuntuu pahalta. Aluksi se vaikutti mukavalta ja ihan hauskaltakin, mutta jotenkin aika on tehnyt tehtävänsä. Olen nykyään liian laiska italialaiseen dramaan, joten mieluummin sitten vain puren huulta ja annan sanojen mennä läpi pään. Mutta ei se koskaan siihen jää. Nuo ilkeät ja muka humoristiset pikkupuukot muistaa pitkään ja taas kerran mietin, että miksi edes vaivauduin puhumaan koko tyypille. Lauri piilottaa ivansa huumoriin, joten jos asiasta hänelle huomauttaa, hän kuivasti toteaa, että minulla ei ole yhtään huumorintajua. No ei olekaan. Olen täysin tylsä tyyppi, jos huumori on sitä, että toista haluaa tieten tahtoen loukata. Ajattelin ennen, että ehkä Lauri ei itse tajua olevansa ilkeä, mutta viime kerralla hän vain tyynesti totesi "olevansa hyvä siinä". Kunnon toppahousu. En olisi tästä tehnyt numeroa (eli kirjoitusta), ellei yhteinen ystävämme olisi sanonut kutakuinkin samaa. Paitsi aivan huomattavasti voimakkaammilla termeillä. Toki taas liioittelen. On Laurissa varmasti jotain hyvääkin, ehkä osuin paikalle vain huonona päivänä. Taas. Mutta silti, rajansa kaikella, jopa minulla.

Nyt ilahdutan itseäni ranskalaisella elokuvalla.
Mukavaa viikonloppua.