Hajut.

Työtiina astui tänään koiran kakkaan. (Vaikka pyöräili.) Se oli putsattu monoista ja lattioista siinä vaiheessa kun tulin itse töihin, joten herkkä nenäni ei siitä saanut pienintäkään vainua. Tiina itse sen sijaan haistoi kakan koko päivän. Haju oli jäänyt nenään.

Minulle käy usein noin. En astu kakkoihin, mutta hajut jäävät nenään. Vaikka haiseva asia olisi jo poissa, tai itse vaihtaisi paikkaa, jostain syystä haju vain säilyy. Se on raivostuttavaa. Käytän kotona kaikenlaisia estoja, kuten voimakkaanhajuisia pesuaineita, tuoksukynttilöitä tai öljyjä. Mutta silti, nyt jo usean päivän ajan minun nenään on haissut piimä. Olen kulkenut ympäri kämppää nuuhkien jokaista nurkkaa ja nuttua. En voi käsittää miksi se haju on nenässäni. Join piimää viime viikolla, enkä kaatanut sitä mihinkään. (Paitsi lasiin tietysti ja sitten kurkusta alas.) Tänään silitettävien puhtaiden pinkka haisi piimälle. Vaikka se kotvan kyrsikin, se oli hyvä asia, sillä löysin piimälemun lähteen: uusi (vanha) nojatuoli, minkä mummon asunnosta tänne vaivalla raahasin. Tuo upea tuoli haisee!! En tiedä miten tähän asiaan suhtautuisin, ei se siellä mummon asunnossa haissut. (Tai sitten hajua ei huomannut, kun kaikki muut asiat haisi vanhalle ihmiselle.) Siirsin sen pois sänkyni vierestä, niin kauas kuin mahdollista. Silti. Onko muka kivaa, että vieraiden takapuolet alkaa haista piimälle?

Keksin ratkaisun tähän ongelmaan. Minun pitää muuttaa. Sellaiseen asuntoon, missä on iso parveke, mihin tuon tuolin voi laittaa, sanotaan vaikka puoleksi vuodeksi. Sitten se paranee. Jospa tuo piimän lemu lähtisi nenästänikin sitten joku päivä.

7474.

Rakastan mukavia numeroita. Herään edelleen klo jotain:jotain samaa. (Eli kello on soimaassa esim. 09:09.) Tänään minulla on ollut nukkupäivä. Se tarkoittaa sitä päivää, mikä alkaa siitä, että pääsee yövuorosta ja voi nukkua. Ja että ei ole ollenkaan töitä, ainakaan puoleentoista vuorokauteen. Minulla ei ole töitä ennen torstain aamuvuoroa, mikä on erityisen  m-u-k-a-v-a-a!  Tänään iltapäivällä avasin blogin ja surffauksia oli mukava määrä, siitä tämä kaikki johtuu.

Koti alkaa taas muistuttaa kotia. Ja leipä maistua taas leivältä. (Miksi tuo mainos tulee aina mieleen?! Minulla ei ole edes nälkä.) Täältä puuttuu enää kehyksiä, maalia ja mattoja. Ei paha. Minulla on tavoite, sillä 5.11. mennessä kaiken on oltava hirmu valmista, olen päättänyt sen. Silloin minulla on taas (arvatenkin) uskomattoman mahtavat juhlat - Verikostojuhlat. Yksi entinen ja kaksi nykyistä työkaveria, muutama ystävää ja minä juhlimassa verikostomaisesti ja kolmivärisesti. Kuulostaan hyvältä. Jos olet ollut jollekin meistä ikävä, niin nyt kannattaa tulla hieromaan rauhaa (tai hartioita) sillä luvassa on taatusti jonkin sortin voodoonukke.

Meillä on tänään vuosipäivä Povero Marcon kanssa. Lievästi hämmentävä tuo ajatus... Onko siitä jo vuosi? Eikä. Viime kesänä olin onnellisempi ja ihastuneempi, kuin koskaan aikaisemmin. (Ja juuri nyt, kun kirjoitin tuota lausetta, Jenni Vartiainen laulaa radiossa: "Hei tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean. Hei tältäkö se tuntuu ennen kuin me suudellaan. Ensimmäisen kerran mä olen elossa. Hei ota minut kiinni ennen kuin yö katoaa..." Niinpä niin.) Se oli ihana kesäromanssi. Vaikkakin pidetään edelleen yhteyttä. Vaikkakin Marco oli täällä vapun. Vaikkakin juteltiin viimeksi eilen. Vaikkakin yhä ikävöidään toisiamme. Viimekesäromanssi, sitä se oli.

Uni.

Ihana iltapäivä! Iltapäivä on ihana, koska heräsin. Onko mitään mahtavampaa, kuin olla syystä tai toisesta nukkumatta melkein viikko ja sitten yhtäkkiä huomata, että kappas - olen saanut nukuttua kokonaisen yön verran! (Vaikkakin päivällä.) Hirmu pitkästä aikaa. Kyllä vain näyttää päivä paremmalta tällä tavalla. Minulla ei kylläkään ole mitään unijuttuja, en muista nähneeni unta. Olisi ihan selvästi pitänyt nimetä tämä postaus erillä tavalla.

Olin niin reipas heti aamusta, että sain heti vaikka mitä aikaan. On kamalasti rästihommia, mutta ensin oli raivattava niiden tekemiselle tilaa. En ole ikinä suoriutunut muutosta näin nopeasti. Ja muuttohan tämä on ollut, vaikka itse en fyysisesti paikkaa vaihtanutkaan. Mutta kellarissani ei taida olla kovinkaan montaa samaa esinettä kuin vuosi sitten. Erikoista.

Mietin sitä selvänäkijää, jonka tapasin syksyllä. Saatat muistaa, kirjoitin siitä blogiini. (Mutta epäilemättä et muista. Näitä juttuja ei kuulu opetella.) Vuoden tapahtumat ovat menneet viiveellä, mutta sitä hän sanoi itsekin - ajallisesti asioita ei voi ennustaa tarkkaan. Tai nähdä. Lähitulevaisuuden juttuja ne olivat kuitenkin. Toistaiseksi paikkaansa on pitänyt tosi moni asia.

Syksyllä oli jonkinlainen työhön liittyvä tapaaminen. Sain työn, mikä oli mukavaa, mutta ei mun juttu. (Tanssistudion homma.) Syksy toi myös vanhemman naisen sairastumisen. (Nythän mummo on jo haudassa.) Vuoden alku oli energinen ja sain omia työjuttuja eteenpäin. (Aloitin kirjan kirjoittamisen oikein toden teolla.) Uusi työpaikka, olen kiireinen mutta nautin. (Jep.) Muutto, suhde - mukavaa, vaan ei vakavaa - ja jonkun matkan peruuntuminen. (Jep, jep ja jep. Olin muuttamassa Italiaan, se peruuntui. Ympärille katsomalla selviää, että muutto on käynnissä. Ja suhteentapainenkin tässä kai on menossa.) Korttinainen sanoi myös, että ei kannata tehdä suuria hankintoja kotiin. En tehnyt ja nyt kiitän tuosta vinkistä. Kämppä on niin täynnä kaikkea, ettei tänne mitään muuta olisi mahtunut. Ei kannattanut ostaa uutta, sillä sain kaiken tarvitsemani ihan ilmaiseksi.

Aika.

Mietin vielä sitä hippikirjaa, jonka luin joku aika sitten. Kirjan lopussa oli kappale ajasta. Siitä miten entiset elämät ovat nyt, samoin kuin tulevat. Että aika ei menekään eteenpäin, se vain on. Historia ei ole takana, eikä tulevaisuus edessä. Olemme kaikki tässä ja nyt, ehkä vain eri ulottuvuuksissa.

Minusta on aina mielenkiintoista löytää jotain uutta. Jotain sellaista mistä voi oppia. Aika monesti luen jotain ja huomaan, että tässä puhutaan taas samasta asiasta, ehkä vähän eri sanoin. Mutta tämä todellakin oli minulle uutta. Aika. Mitä se oikeasti on? Aikaa mitataan kellolla, mutta itse aika ei ole kellossa. Kello toimii tiettyjen sääntöjen mukaan, jotka ihminen on päättänyt oppiessaan Maan ja muiden planeettojen liikkeistä. Se on hieno keksintö, että saadaan ihmiset toimimaan edes osittain samalla tavalla. Mutta miten se liittyy aikaan? Mitä aika on?

Ymmärtääkseni tämä meidän ymmärtämä aika on vain täällä Maan pinnalla. Mitä kauemmaksi pois pallon keskustasta matkaamme, aika etenee eri tavalla. Tämä ajatus kyllä antaa minulle viitteitä siitä, että jotain tässä systeemissä ei nyt ole oikein. Miten aika voisi mennä eri tahtiin paikasta riippuen? Ei voikaan. Tuo ero liittyy ihmisten rakentamiin laitteisiin, mitkä ovat tehty laskemaan ajan kulua tietyllä tavalla. Täällä Maassa. Mutta itse aika... Se ei liitykään kelloon. Aivan mahtavaa! En tajua tätä ollenkaan.

Tällä viikolla on ollut aika vähissä. Teen kuuden vuoron viikkoa. Tämän lisäksi olen siirtänyt erittäin suuria määriä tavaroita paikasta toiseen. Operaatio Jämsä on kuluttanut sekä voimia että sitä aikaa. Lähdin aamulla töihin ja mietin, että aivan mahtavaa - yhdeksän tunnin päästä voin nukkua! Että näin energisiin tunnelmiin. Hyvää päivää!

Töissä on ihmisen hyvä olla.

Minulla on uusia kavereita. Työkavereita. Kerron nyt vähän siitä paikasta, missä näitä uusia kavereitani tapailen, olen nimittäin aivan hullaantunut. Mutta sitä ennen:

Hyvää syntymäpäivää minun iskälle!

Ihmeellistä miten isoja pienet asiat voikin olla. Tervehtimiset ja nauru ja cappuccinoa lahjoittava kahviautomaatti. Minulla on hirmu hyvä työpaikka. Minulla on hirmu hyvät esimiehet. Ja minulla on huippuhyviä työkavereita. Ja jonain päivänä osaan niin paljon, että olen huippuhyvä työntekijä! Jostain syystä olen vähän panttaillut tietoa siitä, missä olen töissä. Osittain siihen kai vaikutti vaitiolovelvollisuus. Mutta nyt aion paljastaa tämän salaisuuden: Vietän aikaani *****lla. (Sensuroitu jälkikäteen sen hirmu hyvän esimiehen pitämästä puhuttelusta johtuen. Tällä hetkellä tekisi mieli kyllä sensuroida kaikki nämä ylistyssanatkin, mutta se olisi varmasti aika typerää.) Tänään olen erityisen onnellinen, sillä minä sain oman kaapin! Olen selvästi levitellyt tavaroitani ympäriinsä riittävän pitkään.

Minun työpaikalla on aivan mahtavaa! En kyllä uskonut, että sanoisin näin työpaikasta. Mutta kun te ihmiset olette niin hauskoja! Iltavuorot on sillä tavalla erilaisia kaikkiin muihin vuoroihin verrattuna, että sieltä luurin toisesta päästä voi tulla ihan mitä tahansa. Kelavuoroissa tulee vain Kelapuheluita, päivävuorossa tulee pääasiassa kortti-, lentokenttä- ja kakrujen kyytejä, yövuorossa taas humalaisten sönkötystä. Illalla tulee kaikkea edellä mainittua. Eilen lopetin vuoroni siihen, kun kerroin miehelle hänen autonsa tulevan ihan pian. Vastaus: "No minäpä riennän kikkeli suorana pihaan odottamaan. Kiitos sinulle, nainen!" Juu, kiitos vain sinullekin tästä mielikuvasta juuri ennen nukkumaanmenoa, mies. Tänään vuoro loppui toisenlaisesti. Puhelu jo alkoi sanoille: "Hei kuule prinsessa, saisitko sinä millään minulle autoa tänne?" No aivan varmasti saisin, kun noin kauniisti pyysit. Olisin tehnyt kaikkeni tuon auton saamisen eteen siinäkin tapauksessa, että se ei oikeasti olisi ollut niin helppoa. Aina se nimittäin ei ole. Ja sillä todellakin ON merkitystä millä sävyllä niitä autoja tilataan, ihan vain tiedoksi.

Vaikka nyt vähän taisin yleistääkin, niin ei ole kyllä ikinä kahta samanlaista vuoroa. Olen nyt jo osallistunut synnytykseen, pahoinpidellyn kuljetukseen, kadonneen etsintään ja erinäisten löytötavaroiden metsästykseen. Olen myös etsinyt pankkien aukioloaikoja ja osoitteita, vaihtanut vuoroja, kertonut hukassa oleville ihmisille missä he ovat, toiminut Kelan virkailijana ja kuljettajien henkisenä emona. Huomenna saan myös valokuvata ja askarrella.

Kuka voi sanoa, että omassa työpaikassa olisi samanlaista vaihtelua? (Työkaverit ei saa vastata tähän.)

Tosi aamu.

Hyvää huomenta. Mistä tietää, että on univelkaantunut? Siitä, ettei illalla saa millään unta ja sitten vapaan päivän aamuna herää ennen kuutta. Voi minua.

Mistäs sitten tietää, että on syksy? No siitä, että naapuritalon päädyssä pojottaa iltapäivällä noin miljoona pikkunassikkaa. Arvaan, että olivat yläasteen reippaita oppijoita. Ei olisi ollut kiva olla bussikuski eilen. Nimittäin arvaan myös, että olivat kaikki tunkemassa siihen samaan Vaajakoskelle menevään bussiin. Vaajakosken yläaste on nykyään täällä keskustassa, ihan minun lähellä, sillä se fyysinen oikea Vaajakosken koulu on remontissa. Joka tapauksessa, koulu on alkanut = syksy on alkanut.

Toinen hyvä vinkki syksyn tunnistamiseen on se, että ilona (joka kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, vaikka ei itsekään pidä siitä, että niin tehdään) aloittaa jouluvalmistelut! Ikkunoiden tiivistysoperaatio liittyy myös vahvasti siihen - en halua palella jouluna. Syksyn suunnaton suursiivous liittyy siihen - jouluna pitää olla siistiä. Olen piristänyt työkavereita joulusuunnitelmilla. Eilen vuorossa oli piparkakkutalo, joka tänä vuonna onkin linna ja tehdäänkin sokerista. (Eli sokerilinna?) Viime vuonna teimme upean bungalowin Joonan ja Sanin kanssa. Tänä vuonna teen siis jotain ihan muuta. Löysin netistä kuvan ja vähän opastusta sellaiseen, joten haluan kokeilla tietenkin. Työtiina taas löysi upean linnamallin, mitä jalostamme vielä. (Oli ehkä turhan vaativa näin aloittelijalle.)

Olen myös tekemässä joulukalenteria! Sain tähänkin vetoapua netistä ja sitten muokkasin ideaa. Luukkuihin eli laatikoihin tulee viestirullia, joita muut ihmiset minulle kirjoittavat. Pyydän ne kavereilta, enkä tiedä mitä niissä on, ennen kuin sitten kyseisenä aamuna. Toimii siis sillä perinteisellä joulukalenteriajatuksella. Haluatko sinäkin osallistua? Se olisi mahtavaa! Vielä on monta päivää vapaana, jos kiinnostaa. Vinkkaa vaikka kommentoimalla tätä kirjoitusta, niin annan opasteet luukun tekoon. Helppoa, mutta mukavaa!

Tänään meillä on Operaatio Jämsä. Tai lähinnä minulla. Voit toki osallistua lukemalla blogia siellä, missä sitten oletkin. Operaatio on kaksiosainen. Luonnollisesti nyt ensin on se ensimmäinen osa. (Okei, tämä kirjoituksen taso olkoon toinen vinkki siitä univelkaantumisesta.)

Vaan nyt pitää heretä ja rientää junaan.
Hyvää viikonloppua!

Ikkuna.

Tämä kellarikotini jaksaa yhä hämmästyttää minua. Erityisesti asunnon edellinen asukas, joka on tehnyt tämän "remontin". Käytän nimitysti edellinen asukas, koska en tiedä kuka tämän "remontin" on oikeasti tehnyt. Käytän lainausmerkkejä sanan "remontti" yhteydessä, koska sen verran mystisiä tekniikoita on käytetty, että italialaisetkin jäävät ihan heittämällä kakkoseksi ideoinnissa. (Italiassa opin mm. sen, että maali auttaa kaikkeen. Sillä voi korjata halkeilleet puiset asiat. Se poistaa ruosteen. Ja homeen. Maali on kertakaikkiaan ihmisen paras ystävä.) Joka tapauksessa, viime talvena oli täällä sisälläkin melko viluisaa. Tänään ymmärsin miksi.

Viime viikolla päätin tiivistää ikkunat, näppärä kun olen. Ensin kävin ostamassa tiivistenauhaa suosikkikaupastani. (Mitään mainostamatta kerron, että nimessä on irtokirjain ja loppuosa on metallia.) Kotona huomasin, että ikkunoita ei saa auki, koska verhotankojen pidikkeet ovat ruuvattu kattoon niin, ettei ikkuna yksinkertaisesti mahdu aukeamaan. Ruvasin kiinnikkeet irti. Samalla irtosi myös muovinkappaleita ja seinänpalasia. Korjasin vahingot. Huomasin, ettei minun asunnosta löydy sellaista kahvaa, millä ikkunan saisi auki.

Seuraavana päivänä kävin taas lempikaupassani. Sain kuulla, että kahvan nimi on avain, ikkuna-avain. Kotona väänsin ikkunan auki. Mitään ei tapahtunut. Väänsin lisää, ikkuna alkoi raksua. Tungin hitaasti, mutta varmasti kasvavaan rakoon rautaesineitä ja kampesin luukkua auki. Yksi raksahdus havahdutti sen verran, että päätin lopettaa. Nyt se perkele hajoaa käsiin. Kiroilin paljon ja päätin luovuttaa. Väänsin vielä kahvasta ikkunan takaisin kiinni. Luukku aukesi. Voi *****! Ikkuna on siis ollut auki koko talven ja nyt sitten suljin sen, jotta voin vääntää sitä väkisin auki ties miten päin.

Okei. Ikkuna oli nyt auki. Hurraahuuto sille. Tiivisteitä ei ollut. Mutta sen sijaan ulompi ikkuna oli "tiivistetty" maalarinteipillä. Se oli kirjaimellisesti vain teipattu kiinni. Sisemmän ikkunan karmeissa oli paikka paikoin lähes kokonaan maatunutta ihme haperoa. Tässä vaiheessa taas kiitosta edelliselle asukkaalle, joka ei siis ollut edes avannut luukkua, vaan maalannut seinät ja ikkunan karmista työntyvät tiivistehaperot siitä vain päältä. Rapsuttelin niin sanotut tiivisteet ja maalikökkäreet irti. 

Kellariasunnon perinteitä kunnioittaen liimasin tiivistenauhan maalarinteipin paikalle, tuota ulompaa ikkunaa kun ei voi avata. Kirjoitin kyllä seuraavalle asukkaalle viestin asiasta ja rullasin sen ikkunoiden väliin jemmaan. (Tiedän ettei tätä kuulu tehdä näin, mutta perinteitä on kunnioitettava, ja sitä rataa. En halua, että kukaan kirjoittaa minusta minnekään vastaavaa.)

Pesin lasit ja lisäsin ulkoikkunaan lapun missä lukee: "Hymyile! Sinua kuvataan." Tuon tarkoitus on siis hätyyttää ihmiset tupakoimaan vähän kauemmaksi ainoasta tuuletusikkunastani. Laitoin kyllä siihen alle hyvin pienellä tekstin: "(Mahdollisesti. Eihän sitä koskaan tiedä.)" koska en pidä valehtelusta.

Nyt minulla on puhtaat tiiviit ikkunat tällä yksityisellä puolella. Aivan mahtavaa! Seuraavaksi lisään yksityiselle puolelle myös sitä yksityisyyttä ompelemalla ikkunaan verhot. Mutta se onkin sitten jo aivan uusi tarina.

Kohti valoa.

Työkaveri lainasi minulle Denise Linnin kirjan, missä neuvotaan kuinka menneiden elämien tutkiminen auttaa tässä ja nyt. Aika hämmentävä hippikirja, mutta pidin siitä kyllä. Tai lähinnä siitä ajatusryöpystä minkä kirja aiheutti.

Noiden harjoitusten avulla löysin aika selkeitä viitteitä siitä, mitä mahdollisesti olen ollut. Elämän monet pienet selittämättömät jutut saattavat sitten kuitenkin selittyä, nimittäin edellisten elämien ongelmilla. Esimerkiksi minun yksin yleisellä paikalla liikkumispelko, se ettei kaulaani voi koskea, kirkkovastaisuuteni ja minun epärealistinen purjevenepelko. Minut on selvästi tapettu kuristamalla, poltettu kirkon toimesta noitana jollain aukiolla, ja sitten olen kuollut purjehtiessa. Sanoisin, että nuo ovat jo sellaisia ongelmia, mitkä saattavat jäädä vaivaamaan. Käsittämättömän voimakas rakkauteni mereen viittaa myös tuohon laivaelämään.
Jo pienenä ihailin jenkkejä (tosin se on nykyään muuttunut), olen pilkunviilaaja, enkä pidä sääntöjen rikkomisesta, rakastan army-tyyliä ja olen jostain syystä aina halunnut Vietnamiin. Olenko ehkä ollut amerikkalainen sotilas?
Toinen puoli minusta pukeutuu hipiksi, rakastaa huiveja ja kiviä ja aurinkoa ja lämpöä. Tunnen jatkuvasti kaipuuta Afrikkaan, vaikken ole koskaan käynyt koko mantereella. Jotain on henkeni jättänyt sinnekin aikoinaan, ihan varmasti.

Näillä ajatuksilla oli upea leikkiä, harjoitusten avulla sai aika selvän kuvan siitä, mitä haluan ja mihin suuntaan tulisi mennä. Vaikka se ei kirjan tarkoitus ollutkaan, tämä oli hyvä apu suunnan tarkistamiseen. Teenkö nyt niitä asioita, jotka vievät minua kohti unelmaani?

Minä.

Elämäni on muuttunut aika paljon lyhyessä ajassa. Ensin kolme vuotta pinnistelin ja koitin kulkea henkisen kasvun tietä. No, kuljinkin. Olin viimein ilmeisesti valmis uuteen, koska sattumat (joihin en usko) johdattivat minut reikikoulutukseen. Niinhän se menee, että ensin kaikki on hidasta, raskasta ja vaikeaa, mutta kun vauhtiin pääsee, niin kitka katoaa. Olen ilmiselvästi päässyt vauhtiin.

Reikivirityksen jälkeen minun jo ennestään oudot kyvyt ovat vahvistuneet. (Enneunet ja se asioiden tietäminen.) Minulla on nyt myös kaksi uutta henkikaveria, Toto ja Ra. Ei mitään sellaisia kirkon siivekkäitä enkeleitä, vaan niitä oikeita suojelijoita. Toto on punatukkainen, sänkinaamainen, vaisu tarkkailija, joka mielestäni edelleen muistuttaa eniten gladiaattoria. Ra on erikoisemman näköinen tummaihoinen, ponihäntäpäinen kaveri, joka parantaessaan hohtaa valoa, melkein sinisenä. Tämän lisäksi olen huomannut, että minun toteemieläimeni on hevonen. Valkoinen.

Juu, kuulostaa järjettömältä. Niin minustakin. Mutta näin se nyt vain on. Pystyn selittämään näkyjäni yhtä vähän kuin niitä enneunia. Kirjoitan tämän täysin selvinpäin. Itse asiassa en ole juonut pitkään aikaan, ainoa paheeni nykyään on kahvi. Eikä sekään niin kovin paha asia ole. Tänä aamuna tuntui siltä, että voin jo kirjoittaa näistä asioista julkisesti. Ettehän te minua usko, mutta toisaalta - en minä ole mitään lahkoa perustamassakaan. Tämä on vain blogi.

Pointti lienee siinä, että olen yhä se sama tyyppi, joka koheltaa ja nauraa paljon ja asuu kellarissa ja haaveilee ulkomaille muutosta. Ainoa ero entiseen on se, että nyt olen erityisen onnellinen. Ja turvassa. Oli aivan käsittämättömän vapauttava tunne ymmärtää, että nämä aluksi oudoilta tuntuvat asiat ovatkin ihan normaaleja. Että olen vain päässyt eteenpäin ja ymmärrykseni on kasvanut. Ja ettei näitä asioita tarvitse pelätä. Kenenkään.

Käsitöitä.

Kun olin pieni, minulle sanottiin, että ei saa aloittaa uutta ennen kuin entinen on tehty valmiiksi. Tuo ohje liittyi kai käsitöiden tekemiseen. Tuollainen sääntö varmasti sopii järjestelmälliselle ihmiselle, mutta ei minunlaiselle. Innostun yhä edelleen nopeasti uusista jutuista, enkä vieläkään koskaan malta odottaa, että saisin jonkin toisen jutun ensin valmiiksi. Ihan hyvin voi olla monta asiaa meneillään. Mutta tästä johtuen sain pienenä jatkuvasti kuulla kritiikkiä siitä, että en tee koskaan mitään loppuun asti. (Mikä ei silloin lapsenakaan ollut totta.)

Nyt tällaisena (en halua sanoa isona, enkä varsinkaan aikuisena, joten sanon) minunlaisena tyyppinä minulla on 37 eri projektia meneillään. Niistä 13 liittyy käsitöihin. Aika moni. Tämä vain siksi, että eri päivinä on erilainen fiilis. Joskus haluan näpertää jotain erittäin pikkutarkkaa, toisinaan virkata jättikokoisella koukulla jotain nopeaa. Sitten taas vain ajattelun jäsentelyn seurana virkkaan yksinkertaista kuviota, kunhan on käsillä jotain tekemistä. Nyt minä saan onnistumisen iloa paljon useammin, sillä vähän väliä joku niistä töistä valmistuu. Tämä on paljon parempi systeemi. Kaikki on mielenkiintoista ja innostavaa koko ajan, koska valitsen työni aina fiiliksen mukaan. Tuollaisilla typerillä säännöillä pienestä tytöstä mukavakin asia tuntui pakkopullalta. Mutta ei enää.

Ihanaa, kun voin olla minä ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. (Tuo on muuten sellainen lause, jonka jokaisen pitäisi tatuoida alitajuntaansa.)

Kaksi.

Olen jo pitkään sanonut, että maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä. Yleensä sitä on jompaa kumpaa, vaikka toki on paljon poikkeuksia. Mutta en välitä nyt poikkeuksista, jaetaan kylmästi kahtia vaan. Meillä on miehet ja naiset. On urheilijat ja taiteilijat. Skeptikot ja idealistit. Lapselliset vanhemmat ja lapsenmieliset lapsettomat. Ja sitten on se minun suosikkijakauma - positiiviset ja negatiiviset ihmiset. Välillä edes naisen ja miehen välillä ei ole niin suurta eroa, kun näillä kahdella.

Yksi merkittävä ero heissä on se, että jos positiivisen kaverin riemu tarttuu muihin, niin ei se haitaa mitään. Jos ei tartu, niin ei sekään mitään. Silloin yhdellä tyypillä on keskenään mukavaa. Mutta jostain syystä sen negatiivisen valittajan fiilikset tarttuvat aivan varmasti ympäristöön ja silloin on monella mieli maassa.

Kysymys: Miksi? Mikä siinä on, että pitää valittaa joka asiasta? Jos menee huonosti, niin eikö voi vain purra hammasta ja yrittää muuttaa asioita paremmaksi? Valittamalla asiat ei parane. Mitä negatiivari saa siitä, että pilaa ilmapiiriä? En ymmärrä.
Valaiskaa minua.
 

Maanantai.

Alkuperäinen ajatus oli otsikoida tämä kirjoitus: "Silitysanomus". Oli nimittäin niitä aamuja. Ensinnäkin, virallisesti minulla oli vapaapäivä, mutta koska olen ihana, teen työkaverini Pumpulin vuoron, että hän pääsi ihanan Antonionsa luokse Epsanjan aurinkoon. Joten vapaa vaihtui aamuvuoroon. Heräsin vähän viiden jälkeen, saman verran ennen kellon soittoa. Tarkistin netistä, että pitäisi tulla mukavan aurinkoinen elokuun päivä. Lähdin jo hyvissä ajoin. Arvelin, että voin sitten polkea vähän hitaammin. Avasin oven vain huomatakseni, että jaahas. Kaatosade. (Ja ei, en nähnyt sitä ikkunasta. Ei ole ikkunoita.) Pikavauhdilla vaihdoin housut, pakkasin laukkuun tarpeelliset vaihtovaatteet, hyppäsin kumisaappaisiin ja nappasin (maailman hienoimman) sateenvarjon kainaloon. Nyt oli siis pakko mennä kävellen, sillä sadeasuni muutti jonnekin reilu vuosi sitten. Kaikki menikin hyvin ne ensimmäiset sata metriä. Iloitsin perhosista varjossani, sateen ropinasta ja uutuuttaan hohtavista Nokian saappaista. Sitten sade loppu. Hetken jo mietin, että kääntyisin takaisin ja hakisin sen fillarin, mutta en antanut periksi. Tihkutti juuri sen verran, että ei viitsinyt pitää sateenvarjoa auki, mutta kuitenkin tarpeeksi, ettei silmälaseilla nähnyt mitään. (Eikä tietenkään ilmankaan.) Keskityin ajattelemaan positiivisesti, vaikka niska kiukkuili päänsäryn muodossa. Eikö tässä olisi jo tarpeeksi tapahtumia, että ansaitsee vähän silitystä?

Mutta. En nimennyt kirjoitusta noin. Ja tässä syy:
Kiitos sille ihmiselle, joka oli maalarinteipannut jalkakäytävään isolla tekstin: "HYVÄÄ PÄIVÄÄ!" Nauratti ja olin hirmu hyvällä tuulella koko päivän, vaikka töissä huomasin, että alushousut oli nurinpäin jalassa.
 

Päivä kahden yön välissä.

Tiedän erään paikan, jossa kehotetaan ihmisiä tekemään maailmanympärysmatkan. Koitetaan olla sekoitamatta tätä kirjoitusta siihen paikkaan.

Minä sain ajatuksen. Sitä tapahtuu toisinaan. Viimein tuli se sellainen tunne, että NYT on oikea aika moiselle reissulle. Aikaisemmin en halunnut, mutta nyt. Kyllä! Ihan selvästi olen henkisesti valmis pitkään matkaan. Minulla on lista paikoista, jotka haluan kokea ja ne tuntuvat olevan aika lailla kaikkialla. Joten otetaan yksi sellaisen kokonainen reissu. (Yritän jakaa reittikartan nimellä "Kierretään maapallon ympäri", mutta voi olla etten osannut.) Säästän nyt kovasti rahaa ja sitten parin vuoden kuluttua voi lähteä matkaan. Haluaako joku mukaan? Edes jonnekin?

Olin viime yön töissä. Heräsin kuudelta niin kuin joka aamu, kävin suihkussa, puin päälle ja toimitin aamun, sitten poljin töihin. Ihmettelin, kun se mummo liian lyhyissä housuissa pienen koiransa kanssa ei tullutkaan vastaan, kuten yleensä. Sen sijaan vastaan tuli poika, joka talutti kissaa. Aivan outoja ihmisiä kulki keskustassa, torilla ei ollut ketään. Mietin, että miten tämä matka on nyt niin kummallinen? Vasta töissä tajusin, että niin. Juu. Tulin tosiaan YÖvuoroon. Kello oli iltakahdeksan. Hyvin hämäsin itseäni koko "aamun". 

Tämä välipäivä on sitten sujunut leppoisasti googlemapsin seurassa. Miten se voikin olla niin koukuttava ohjelma? Olen nyt kolme tuntia istunut ja katsellut kuvia ja suunnitellut matkaa. Olisin voinut nukkua tai... No, en minä varmaankaan muuta olisi jaksanut. Sen viikkosiivouksen siirtäminenkin on jo ihan helppoa, kun sitä on harjoitellut niin monta päivää.

Tunnin päästä tapaan Kirsikkaa lauantailounaan merkeissä. (Piti oikeasti tarkistaa, että tänään todellakin on lauantai...) Sen jälkeen tulen takaisin nukkumaan, että voin sitten taas olla kovin sekaisin töihin mennessä. Olkaa ihmiset kilttejä minulle tänään. Ja muinakin päivinä.

Kaikenlaista.

Eilen työpäivääni piristi kukko. Ihan tavallisen tilauksen aikana asiakkaan taustalta kuului kirkkaasti se upea "Kukkokiekuuu!" (tai "Kikkirikuuu!" niin kuin kukot huutelevat Italiassa). Se oli piristävä herätys ja iso repeäminen. Myös mummelit olivat tosi tomerina. Tuntuu, että näillä eläkeläisillä on aina eniten kiire. Toisaalta kai se on ihan ymmärrettävää, vanhemmiten käy päivät vähiin ennen kuin loppuu, joten kiirettä pitää.

Tänään aamulla hyppäsin fillarin selkään ja lähdin tuulispäänä polkemaan kohti työmaata. Aivan ihanan kirpeä aamu, kaunista ja sopivan viileää ja tuoksui ihan... Italialle. Haikein mielin matkasin töihin nuuhkien ilmaan minkä ehdin. Kaikki näytti ja tuntui ja tuoksui nyt jotenkin niin ihanalta. Tuli aivan valtava koti-ikävä. Sitten vähän myöhemmin tajusin miksi moinen alakulo oli minuun iskenyt matkalla. Muistin, että näin unta Rotasta. Siitä ihanasta koirastani. Pesin sen likaista turkkia, me leikimme ja se oli aivan kuin silloin kauan sitten. Siinä unessakin se oli jälleennäkeminen, oli ikävä ja nähtiin pitkästä aikaa. Ja aamulla se tuntui tyhmältä unelta, sillä rakas Rottani on oikeasti jo kuollut. Ilmankos oli mieli maassa.

No, eteenpäin sanoi mummo lumessa. (Minä en ymmärrä tuota sanontaa. Voisiko joku selittää? Ei saisi käyttää sanoja, joita ei ymmärrä, mutta minä ostin tänään sivistyssanakirjan, joten ehkä minulla on vielä toivoa. Kirjassa ei kyllä ole mummoa eikä lumea, tosin ne sanat itsessään kyllä ymmärrän.) Tämän päivän istuin koulutuksessa. Aina mukava oppia uutta. Onnistumisen ilo ei varsinaisesti päässyt yllättämään, sillä aika harva tehtävistä meni kerralla oikein, vaikka kaverin kanssa lyötiin päät yhteen.

Tapasin tänään myös reikimasterini ja sain uutta energiaa ja opastusta. On se vaan mahtavaa, että elämässä on ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa oikeilla sanoilla. Ei sillä, että suunta olisi nyt hakusessa, mutta onhan se kiva tietää, että olen menossa sinne minne pitääkin. Päivän kruunasi vielä viisi uutta kirjaa. Yksi listanikin näyttää nyt vähän erilaiselta:

Kuolema oopperassa
Kuolema vieraalla maalla
Kuolema väärissä vaatteissa
Kuolema tekee tiliä
Kuolema tulvan aikaan
Ajasta ikuisuuteen
Ylimyksen kuolema
Kohtalokkaat lääkkeet
Ylimpiä ystäviä
Myrskyjen meri
Sokea rakkaus
Oman käden oikeus
Seitsemän syntiä
Verikivet
Haurasta lasia
Ystävä sä lapsien
Unelmien tyttö

Nyt kokkaamaan ja sitten lukemaan. Melko hyvä suunnitelma illalle.

Pari pientä juttua.

Muutama päivä sitten pienen pieni tyttö sain nimekseen Aino. Minun isän molemmat mummot olivat Ainoja. Se on kiva nimi. Sain joku aika sitten tietää, että minun sukunimi on oikeasti Ahlroth. Lisäksi kuulin, että minun yksi isopappa oli kupariseppä ja toinen puuseppä. Lisäksi toinen niistä Ainoista oli tavattoman kätevä käsistään, virkkaava pukuompelija. Eli olen geenillisesti suunnattu kädentaitajaksi.

Sanna oli maha-asukkinsa kanssa tänään käymässä. Kuvattiin hienoja valokuvia ja käytiin syömässä hyvää ruokaa niin paljon, että oma mahani oli lähes yhtä suuri. Enää kolmisen viikkoa ja tuo otus tulee ystävästäni ulos. Toivotaan, että se on nätti.

Ostin eilen sellaisen pienen asian, joka turvaa tietokoneellisesti kaiken. Sininen valo vain vilkkuu tuossa vieressä, kun se kopioi aarteitani jemmaan. Avaruusaluksellinen valo innosti minua tutkimaan mitä kaikkea täällä löytyy. Löytyi hienoja ajatuksia. En tiedä ketä lainaan, mutta tunnustan kyllä ihan heti kättelyssä, että omia sanojani nämä eivät ole. Allekirjoitan kyllä kaiken.

1. Throw out nonessential numbers. This includes age, weight and height. Let the doctors worry about them. That is why you pay them.

2. Keep only cheerful friends. The grouches pull you down.
3. Keep learning. Learn more about the computer, crafts, gardening, whatever. Never let the brain idle. 'An idle mind is the devil's workshop.'
4. Enjoy the simple things.
5. Laugh often, long and loud. Laugh until you gasp for breath.
6. The tears happen. Endure, grieve, and move on. The only person, who is with us our entire life, is ourselves. Be ALIVE while you are alive.
7. Surround yourself with what you love, whether it's family, pets, keepsakes, music, plants, hobbies, whatever. Your home is your refuge.
8. Cherish your health: If it is good, preserve it. If it is unstable, improve it. If it is beyond what you can improve, get help.
9. Don't take guilt trips. Take a trip to the mall, even to the next county; to a foreign country but NOT to where the guilt is.
10. Tell the people that you love them, at every opportunity.
11. Don't waste time finding fault with others - they can usually
find fault with themselves just fine. 

12. Try something challenging - look for the good in everyone!

And always remember: Life is not measured by the number of breaths we take, but by the moments that take our breath away. 

ilona.

(Oli nyt pakko sitten tuo allekirjoittaa, koska niin lupailin.)