7474.

Rakastan mukavia numeroita. Herään edelleen klo jotain:jotain samaa. (Eli kello on soimaassa esim. 09:09.) Tänään minulla on ollut nukkupäivä. Se tarkoittaa sitä päivää, mikä alkaa siitä, että pääsee yövuorosta ja voi nukkua. Ja että ei ole ollenkaan töitä, ainakaan puoleentoista vuorokauteen. Minulla ei ole töitä ennen torstain aamuvuoroa, mikä on erityisen  m-u-k-a-v-a-a!  Tänään iltapäivällä avasin blogin ja surffauksia oli mukava määrä, siitä tämä kaikki johtuu.

Koti alkaa taas muistuttaa kotia. Ja leipä maistua taas leivältä. (Miksi tuo mainos tulee aina mieleen?! Minulla ei ole edes nälkä.) Täältä puuttuu enää kehyksiä, maalia ja mattoja. Ei paha. Minulla on tavoite, sillä 5.11. mennessä kaiken on oltava hirmu valmista, olen päättänyt sen. Silloin minulla on taas (arvatenkin) uskomattoman mahtavat juhlat - Verikostojuhlat. Yksi entinen ja kaksi nykyistä työkaveria, muutama ystävää ja minä juhlimassa verikostomaisesti ja kolmivärisesti. Kuulostaan hyvältä. Jos olet ollut jollekin meistä ikävä, niin nyt kannattaa tulla hieromaan rauhaa (tai hartioita) sillä luvassa on taatusti jonkin sortin voodoonukke.

Meillä on tänään vuosipäivä Povero Marcon kanssa. Lievästi hämmentävä tuo ajatus... Onko siitä jo vuosi? Eikä. Viime kesänä olin onnellisempi ja ihastuneempi, kuin koskaan aikaisemmin. (Ja juuri nyt, kun kirjoitin tuota lausetta, Jenni Vartiainen laulaa radiossa: "Hei tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean. Hei tältäkö se tuntuu ennen kuin me suudellaan. Ensimmäisen kerran mä olen elossa. Hei ota minut kiinni ennen kuin yö katoaa..." Niinpä niin.) Se oli ihana kesäromanssi. Vaikkakin pidetään edelleen yhteyttä. Vaikkakin Marco oli täällä vapun. Vaikkakin juteltiin viimeksi eilen. Vaikkakin yhä ikävöidään toisiamme. Viimekesäromanssi, sitä se oli.