Alkuperäinen ajatus oli otsikoida tämä kirjoitus: "Silitysanomus". Oli nimittäin niitä aamuja. Ensinnäkin, virallisesti minulla oli vapaapäivä, mutta koska olen ihana, teen työkaverini Pumpulin vuoron, että hän pääsi ihanan Antonionsa luokse Epsanjan aurinkoon. Joten vapaa vaihtui aamuvuoroon. Heräsin vähän viiden jälkeen, saman verran ennen kellon soittoa. Tarkistin netistä, että pitäisi tulla mukavan aurinkoinen elokuun päivä. Lähdin jo hyvissä ajoin. Arvelin, että voin sitten polkea vähän hitaammin. Avasin oven vain huomatakseni, että jaahas. Kaatosade. (Ja ei, en nähnyt sitä ikkunasta. Ei ole ikkunoita.) Pikavauhdilla vaihdoin housut, pakkasin laukkuun tarpeelliset vaihtovaatteet, hyppäsin kumisaappaisiin ja nappasin (maailman hienoimman) sateenvarjon kainaloon. Nyt oli siis pakko mennä kävellen, sillä sadeasuni muutti jonnekin reilu vuosi sitten. Kaikki menikin hyvin ne ensimmäiset sata metriä. Iloitsin perhosista varjossani, sateen ropinasta ja uutuuttaan hohtavista Nokian saappaista. Sitten sade loppu. Hetken jo mietin, että kääntyisin takaisin ja hakisin sen fillarin, mutta en antanut periksi. Tihkutti juuri sen verran, että ei viitsinyt pitää sateenvarjoa auki, mutta kuitenkin tarpeeksi, ettei silmälaseilla nähnyt mitään. (Eikä tietenkään ilmankaan.) Keskityin ajattelemaan positiivisesti, vaikka niska kiukkuili päänsäryn muodossa. Eikö tässä olisi jo tarpeeksi tapahtumia, että ansaitsee vähän silitystä?
Mutta. En nimennyt kirjoitusta noin. Ja tässä syy:
Kiitos sille ihmiselle, joka oli maalarinteipannut jalkakäytävään isolla tekstin: "HYVÄÄ PÄIVÄÄ!" Nauratti ja olin hirmu hyvällä tuulella koko päivän, vaikka töissä huomasin, että alushousut oli nurinpäin jalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti