Lähiöelämää.

Minä sain kodin! Olen ensimmäistä kertaa lähes kolmeen kuukauteen kodikas. Tai kodillinen, tai miten nyt ikinä. Aika tosi kiva tunne. Asun erikoisessa kolmikerroksisessa asunnossa, omituisessa rivitalossa. Meitä on täällä toistaiseksi neljä, kaksi tanskalaista ja yksi norjalainen. Ja nyt siis tietysti suomalainen minä. Myös yksi ruotsalainen kaveri oli hetken muuttamassa tähän, mutta jäi sitten vielä miettimään. Minä sen sijaan tulin jo katsomaan asuntoa koko omaisuus mukanani, joten päätös oli helppo. Olisin tietysti voinut kieltäytyäkin, mutta ei ollut mitään syytä. Kämppikset ovat älyttömän mukavia, mutta vähän outoja. Tuntuu, että sopeudun tähän taloon oikein hyvin. Nallekarhu alakerrassa on perheenisä ja keskikerroksessa asuu muusikko. Yläkerran norjalaisesta en oikein ota selvää. Mutta ainakin kaveri on puoliksi aasialainen.

Muutin ensin minihuoneeseen, mutta heti seuraavana aamuna totesin, että haluan sittenkin sen toisen huoneen. Niinpä muutin toiseen huoneeseen. Sänky narisi yöllä kamalan paljon joten totesin aamulla, että se edellinen oli sittenkin parempi. Tänään kannettiin kämppiksen kanssa sänky minihuoneesta tähän pieneen, ja päinvastoin. Ja nyt on narisematon sänky! Bonus, joka tietenkin menee täällä täysin hukkaan, koska ei ole uniseuraa. Mutta hiljainen sänky on tietysti ihan hyvä juttu näin yksin elävällekin. Ainakin alakerran muusikon kannalta.

Nallekarhu lupasi jo lähteä näyttämään naapurikylän jättimäistä ostoskeskusta lauantaina. Se on erityisen hyvä juttu, sillä minä en vieläkään hallitse näitä busseja. Vaikka joka päivä nousen bussiin samalta pysäkiltä ja ihan tietoisesti painan mieleen ympäristön vihjeitä, joka ainoa iltapäivä jään pois eri pysäkillä ja harhailen minne sattuu. Kaikki talot ovat kyllä erilaisia, mutta hyvin samannäköisiä, joten en koskaan tiedä missä olen. Kotiin löytäminen on haastavaa. Tänään Muusikko neuvoi, että puiston jälkeen pitää jättää yksi pysäkki väliin. Sillä tavalla pääsee takapihan portin luokse. Enää ei tarvitse muuta, kuin löytää se oikea portti. Turvallisinta on tietysti mennä kaupoille asti, koska sieltä osaan jo kävellä kotiin.

Muusikko kertoi, että myös tämä alue on täynnä jäniksiä. Niitä kuulemma viilettää joka paikassa, pupuja näkee bussin ikkunasta päivisinkin. Voi v***u. Miksi ne suippokorvat vainoavat minua?! En ala. Onneksi asun ylimmässä kerroksessa.

Tässä talossa on pieni takapiha. Se on vähän villiintynyt nurmialue, joka toimii sekä varastona, että kakkalaatikkona. Ruohonleikkuri ja muutamat muut rojut vain ovat siellä seinän vieressä. En usko, että ne ovat kenenkään talon asukkaiden, vaan jääneet vain edellisiltä asukkailta. Yleiset tilat ovat täynnä tavaraa, joka ei ole varsinaisesti kenenkään. Löysin vaikka minkälaisia esineitä, kuten hirviönaamarin, erilaisia koreja ja torkkuviltin, jotka tietysti takavarokoin käyttööni. Jos ei itsellä ole mitään niin on kiva, että saa pitää sen mitä löytää. Aion takavarikoida oleskeluhuoneesta yhden nojatuolin, koska siellä ei kukaan vietä aikaa. Tanskalaiset sen jo minulle lupasivat ja voi olla, ettei norjalainen edes tiedä, että meillä on olohuone. Ainakaan kaveri ei koskaan siellä käy.

Tämä koko alue on hyvin erikoinen. Kulttuurien sekamelska. Puolet asukkaista on hyvin ruskettuneita maahanmuuttajia, loput Pohjoismaalaisia. Kaupassa tapasin myös yhden skottimiehen, ja myyjät puhuvat vahvasti venäjän aksentilla. Epäilemättä täällä ei ole juuri ollenkaan irlantilaisia. Mikä on minulle tietysti aivan yhdentekevää, sillä minä aion viettää kaiken vapaa-aikani omassa huoneessani. Ainakin seuraavan puoli vuotta, nyt kun sellainen kerta on ja koska ulkona väijyy petoja. (Tämä on nyt sellaista neljän päivän kokemuksesta nousevaa uhoa.) 

Niin, se kakkalaatikko. Naapuritalon kissa kapuaa säännöllisesti korkean aidan yli, käy asioimassa meidän pihan nurkassa, kuopii ja jatkaa sitten matkaansa aidan yli omille teilleen. Automaattilannoitus siltä varalta, että se joku kaunis päivä tulee tähänkin maahan, ja talon asukkaat voivat rakentaa puutarhan. Sitä odotellessa.

   

Lähtö.

Olen jo kuukausia puhunut siitä kuinka kovasti haluan pois Suomesta. (Hyvä on, vuosia.) Nyt kun viimein tein ison liikkeen ja lähdin, tuntui ihan omituiselta. Hyvällä tavalla pääasiassa, mutta kuitenkin. Haikea lähtö. Ehkä koska tämä tuli niin äkkiä. Mikä oli tietysti ihan hyväkin asia, sillä nyt minulla ei ollut aikaa panikoida. Luulen, että äiti hoiti sen homman puolestani. Tai sitten lähtö oli niin vaikea, koska Toyboy saattoi minut Matkakeskukselle ja viimeistään se viimeinen halaus murensi kovan kuoreni. Pahus.

Yritin nukkua bussissa, mutta omituinen kuulutus säikäytti kyllä kaikki unet silmistä. Olimme pysähtyneet ja kuljettaja tiedotti, että yhdellä matkustajalla ei nyt mene ihan putkeen, joten odotamme ambulanssia, ja että häntä oli kielletty ajamasta. Sitten sisälle tuli kolme pelastajaa, yksi hörökorvainen, yksi aivan äärettömän hyvännäköinen ja yksi tavallinen. Antoivat jollekin ensiapuja siellä edessä. Sitten ambulanssi ajoi paikalle. Tuhti setä puhutteli pelastajia ja vieressä istuneita, ja lopulta saatiin pimu ulos autosta ihan hänen omin jaloin. Jatkoimme matkaa ja kuljettaja kertoi yrittävänsä ajaa hävityn ajan kiinni. Auto muun muassa skippasi Heinolan. (Ne asiakkaat tuotiin jollain toisella bussille jonkin tien risteykseen.) Pisteet luovuudesta.

Lento meni hyvin, vaikka nälkäistä vitutti, ettei saanut yhtään mitään tarjottavaa. Missä vaiheessa lentoyhtiöt ovat päättäneet ettei anneta edes sitä kämyistä sämpylää? Epäreilua. Piti vielä vaihtaa konetta Tukholmassa. Totesin, että parasta Ruotsissa on se, että sieltä pääsee aina pois. Toinen lento oli ihan yhtä nälkäinen. Löysin helposti oikean bussin ja oikean pysäkin. Dublin näyttää aivan ihanalta! Tuli sellainen sama fiilis kuin Italiaan mennessä, paitsi että kaikki oli paljon kauniimpaa. Ja melkein jokaisessa asunnossa on erivärinen ovi, mikä oli hullua ja kornia, mutta samalla niin ihanaa! Jostain syystä kaikkialla oli keltavihreästi pukeutuneita ihmisiä. Se oli kummallista. Heillä oli lippuja ja selvästi irlantilainen iloinen mieli. Kysyin jo bussissa vieressäni istuvalta pojalta, että mistä oikein on kyse. "En tiedä, olen saksalainen." Okei... Hyvä huomioitava seikka: lentokentältä saattaa tulla muitakin turisteja. Myöhemmin kuulin, että Dublinissa oli joku semifinaali, kahden eri kaupungin joukkueiden välillä. Laji jäi vielä vähän epäselväksi.

Majoituin ensimmäisen yön sohvasurffarin luona. Itse asiassa olin hänen ensimmäinen vieras. Erityisen mukava tyyppi tämä Christina. Osasin hänen luokseen tosi helposti. Olen huomannut, että kaikki kyllä auttaa jos vain kysyy. En ollut varma pysäkistä, joten kysyin eräältä mieheltä. Vincent niminen herra sanoi tietävänsä minne olin menossa. Hän auttoi laukun kanssa ja jäi pois samalla pysäkillä. En tiedä oliko hänellä sellainen suunnitelma alunperinkin, mutta hirmu avuliaalta tyyppi vaikutti. Pysäkillä mietin hetken, että miksi kaikki muut tuijottavat minua. Tajusin onneksi pian, että eivät he minua tuijottaneet, vaan takaani tulevaa bussia. Minä olin se, joka tuijotti väärään suuntaan. Nämä perhanan autot kun tulevat oikealta. Tämä on vaikea oppia, katson aina väärään suuntaan. Myös surffiemäntäni oli avulias. Kiersimme keskustassa ja hän opasti kaikki paikat ja pysäkit. Dublin on iso ja sekava, mutta tiedän jo muutamia juttuja aika hyvin. Jostainhan se on aloitettava.

Lyhyesti: Ihminen kyllä viihtyy täällä.
   

Irlanti.

Se olisi lähtö nyt. Tavarat on pakattu, matkalaukku on pakattu (moneen kertaan) ja koko elämä alkaa olla järjestäytynyt uuteen suuntaan. Uusi suunta on tietysti lounas. Tämä on varmasti selvä merkki myös tulevasta hirmu terveellisestä elämästäni, johon Toyboinerini minua vahvasti ohjeistaa. (Ylensin Toyboyn etänä toimivaksi personal traineriksi.) Pitää syödä lounas. Aamupala ei saa olla karkkia. Syö munaa. Ja kaikkea sellaista. Sitten pitäisi juosta. Kaveri vaikuttaa kyllä vähän harhaiselta näiden kaikkien kuvitelmiensa kanssa, mutta okei. Ilona muuttaa Irlantiin juoksemaan.

Aloitan uuden kirjan kirjoittamisen heti yöllä. Bussi starttaa klo 2.00 ja siitä se matka sitten alkaa. Hommasin uuden muistikirjan ja aion täyttää sen kaikella mahdollisella irlantilaisella. Sitten kun Italiakirja on täysin valmis, niin minulla on jo hyvää matskua seuraavaan settiin. Aika mahtavaa. Tämän lisäksi minä sain töitä. Se varmistui. Aika monta puhelua se otti, ja pari hämmentävää haastattelua, mutta niin vain löytyi uusi työpaikka, kun en antanut periksi. Päätin päästä Irlantiin ja käytin kaikki Universumin loitsut. Edessä on koulutus ja jonkinlainen harjoittelujakso. Olen hyvin innoissani! Pelottaa aivan helvetisti, mutta mitä sitten? Ei ole ensimmäinen kerta. Ja aina ennekin olen selvinnyt hengissä.

Ajattelen sen tietenkin niin, että Universumi on ohjannut minua tähän suuntaan. Ensin vesittyi se Israeliin meno ja parisuhde. (Kiitos Universumi!) Sitten (kirjaimellisesti) vesittyi koti. Oli pakko pakata kaikki tavarat jemmaan. Sitten tulin allergiseksi jollekin, mitä on työpaikalla, eli käytännössä en voi siellä enää olla. Kodin remontti ei edennyt, ei sitten millään. Kaikki merkit viittasivat vahvasti siihen, että minut ihan selvästi halutaan pois tästä maasta. En tiedä mikä Irlannissa odottaa, paitsi nyt siis työpaikka ja suurkaupunki ja Guinness. Toivottavasti myös asunto ja paljon uusia ihania ihmisiä. (Irlannin asukkaista ilmeisesti puolet on alle 25 vuotiaita. Ei haittaa yhtään, jos on puumaa.) Tämä muutoksen vuosi tuntuu nyt ihan oikeasti muuttavan koko elämäni. Aika jees.

Päätän Suomen raporttini tähän. Heippa!
   

Muutto.

Olen päättänyt seuraavan i-maani. Taas. Se ei ole Intia, vaikka kovasti sinne jo uhosin matkustavani. Se ei ole Israel, vaikka sinnekin olin jo keväällä menossa sen huonon poikaystävän kanssa. Se ei ole Indonesia, vaikka sekin oli suunnitelmissa alkuvuodesta. Ihmisellä on oikeus muuttaa mieltään. Minä käytin tuota oikeuttani ja muutin mieltäni. Ja nyt muutan Irlantiin. Huomenna.

Tiistaina ostin lentolipun ja sain samalla hommattua yöpaikan ensimmäiseksi yöksi. Olen aivan raivoisasti käynyt tavaroitani läpi, ja etsinyt koteja laatikoille ja muutamille huonekaluille. Tein sellaisen aikajanan nurinpäin, joka alkaa siitä hetkestä, kun herään ensimmäiseen irlantilaiseen aamuun. Tuolle viivalle on listattu aikajärjestyksessä kaikki tapahtuvat asiat käännetyssä järjestyksessä. Yöpaikka, matka kentältä yöpaikkaan, lento, matka lentokentälle, jne. Se antaa jännästi selkeyttä kaikkiin niihin asioihin, jotka pitää vielä tehdä. Uskon selkeyden johtuvan janan nurinpäisyydestä.

Toyboy on ollut suuri apu tässä kaikessa muutoksessa. Urhoollisesti kantanut laatikoita ja sohvia, ja näyttänyt hyvältä kaikkine lihaksineen siinä samalla. Moista työntekoa on aina ilo katsella. Jotenkin kaikki tuntuu nyt vain menevät niin kuin pitääkin. Joten en osaa olla huolissani tulevasta. Otin sellaisen go with the flow asenteen.
 
Eilen vietin viimeistä iltaa ihanien ihmisten seurassa. Mälliin tosiaan ilmaantui hirmu monta kaveria halaamaan ja toivottamaan hyvää reissua. Tunsin itseni tosi tärkeäksi. Ja varmasti olenkin. Kuten hekin minulle. Monta tärkeää joukosta puuttui, mutta

Otetaan tähän loppuun sellainen fiilistely vuosien takaa. Sopii taas hetkeen kuin nyrkki silmään. Eiku... Jotenkin silleen enempi rakkaasti. Paina tästä ja nauti.

   

Emmalleni.

Ihmiset on annettu tiennäyttäjiksi, opettajiksi
Mutta sinun ei pidä seurata heitä
ei istuttaa kauneintakaan kiintymystä sydämeesi
Ei myöskään vaatia palvelijoita omille askelillesi
vähiten niistä, joita eniten rakastat.

Sillä niinkuin jokaiselle on annettu henki ja ruumis
niin on annettu myös oma tie.

Jos voin omaa totuuttani etsiessäni
edes hetken tietäsi valaista
on tehtäväni ystävänä täytetty.

(Eija Partanen)


Kiitos auringosta, jonka toit sateeseeni.
Kiitos lämmöstä, jonka toit kylmääni.
Kiitos ystävyydestä, jonka toit sydämeeni.
Pidän sen. Olet rakas.
 

Viimeinen ehtoollinen.

Maanantai on yleensä aloittamisen päivä. Jostain syystä maanantaina on jotenkin helpompaa aloittaa monta muutakin asiaa, koska se jo valmiksi aloittaa viikon. Tämä päivä on kuitenkin ollut pelkkää lopettamista.

Näin joku aika sitten sellaisen vanhan ja huonon elokuvan, kuin Konttorirotat. Se oli niin huono, että se oli jo melkein hyvä. Sellainen B-tason leffa, jossa irvailtiin osuvan onnistuneesti toimistotyölle. Nauratti, tosin saatoin olla väsynyt. Mutta nauru on tosi mukavaa. Minä pidän kaikesta kornista ja överistä, olen sillä tavalla vähän omituinen. Elokuvan alussa esitettiin kysymys: “Mitä jos teen tätä vielä viisikymppisenä?” Et ehkä usko, mutta jäin taas miettimään asiaa. Minusta kaikkien pitäisi kysyä itseltään tuo kysymys. (Paitsi jos on yli 50-vuotias, silloin numero pitää vaihtaa.) Jos vastaus on mukava, niin sitten on elämä aivan raiteillaan ja kannattaa ehdottomasti jatkaa samaa rataa. Mutta jos ei ole, niin siinä vaiheessa kannattaa miettiä jotain muita vaihtoehtoja. Muuttaa jotain, tai vaikka vaihtaa työpaikkaa.

Minusta olisi aivan hirveää olla vielä viisikymppisenä töissä samassa paikassa. Pidän kyllä muutamista työkavereistani tosi paljon, mutta jotenkin kaikki palat eivät ole ihan kohdallaan. En taida edes pitää työstäni enää. Aluksi olin aivan innosta piukeana, kun oli niin hyvä henki ja paljon opittavaa. Mutta nyt minusta ei tunnu enää ollenkaan siltä. Sitä paitsi se työ ei ole ollenkaan sopiva minunlaiselle herkälle taiteilijalle. Ehkä tarvitsen vaihtelua. Jotenkin en vain jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat itsestään. Mutta minähän voin aina muuttaa itseni.

Ja sen tein. Tänä aamuna minä muutin itseni pois tuosta työpaikasta. Jättimäinen gorilla hyppäsi selästäni, kun irtisanoin itseni. Voi miten valtava stressin aiheuttaja tämä aihe olikaan. En voinut tehdä töitä terveydellisistä syistä ja siksi en tietenkään saanut palkkaa. Kai sellaisesta ahdistuu kuka tahansa. Mutta nyt! Nyt on hyvä olla.

Tänään oli hyvä päivä. Paljon hyviä tapahtumia. Käytiin Emman kanssa hänen äidin luona kylässä. Illalla syötiin menneen kesän herkkuja toistaiseksi viimeisen kerran. Wingsejä, Texas Peteä ja Sankkua. Omnomnom... Istuimme keittiössä, molemmat omalla koneella, kuten niin monta kertaa aikaisemmin tänä kesänä. Tuntui kamalan lopulliselta. Ja loppumiselta. Sitä tämä tietysti onkin. Emma lähtee huomenna aamulla Koreaan, vaikka aiheesta ei juuri keskustella. Sen ilmiselvän olohuoneessa kököttävän virtahevon nimi on tyhmälähtötyhmäerotyhmäihantyhmääää. 

Mutta eihän siinä. Näillä mennään ja yritellään pärjäillä.

   

Juhlimisia.

Minulla on aivan ihana Toyboy. Juuri se sellainen nuori kesäkolli, jonka kanssa pitää hauskaa, jos siltä tuntuu. Helppoa ja vaivatonta. Sinkuilla pitäisi aina olla sellainen kesällä. Kesästä kuuluu nauttia, ja yksi hyvä tapa nauttia on iso mies jalkojen välissä. Olen tiennyt tämän pojan jo vuosia, mutta opin tuntemaan hänet vasta sen turmion torjantain jälkeen. Siitä vitsistä se kai lähti, morkkismontun kautta. Vaan eipä haittaa yhtään. Harvoin tapaa sellaisen ihmisen, joka on niin samanlainen kuin minä. Siis kaikessa sellaisessa mistä pitää, ja mitä haluaa tehdä. Ja jolle voi olla niin rehellinen kuin minä olen, ilman että se aiheuttaa ongelmia. Toyboy on niin aito ja helppo, siinä positiivisessa merkityksessä, mutta samalla tarpeeksi haastava älyllisesti. Varmasti maailman paras reissukaveri.

Tämä koko kesä on ollut lähes yhtä juhlaa, mutta sillä järkevällä tavalla. Ja koko kesän ajan se päässäni kaikunut järjen ääni on ollut Emman. Nyt tuo tukeva ystäväni jättää minut. Tiistai tulee olemaan surullinen päivä. Ainoa lohtuni on tämä video. Tuonne se menee, maahan jossa hevostelu ja häiriintynyt tanssi ollaan osattu yhdistää lähes muodikkaaksi liikehdinnäksi. Tämä on kyllä vähän arka aihe. Siis Emman lähtö, ei tanssimuoti.

Törmäsin viikonloppuna vahingossa Jenkkifutiksenpelaajaan. Siihen poikaan, johon olin hyvin tykästynyt edellisvuonna. Pelottavalla tavalla muistui heti mieleen mikä siinä tyypissä on parasta. Se tunne tyypin lähellä on vain niin järkyttävän voimakas. Menin aivan sekaisin. Sain samalla selityksen sille, miksi minut torpattiin joulukuussa niin tylysti. Selitys oli hyvä, mutta sen kuuleminen olisi kyllä pitänyt tapahtua tammikuussa. Siitä huolimatta, hetken ajan olin jo valmis jättämään Toyboyn baariin ja karkaamaan Jenkkifutiksenpelaajan mukaan. Onneksi järki tai kohtalo puuttui peliin. Ja muistutti samalla mikä tuossa pojassa oli pahinta. Tuli vähän liikaa tunteita yhdellä kertaa, en ehkä ollut vielä ihan valmis tähän tapaamiseen.

Ajattelin juhlia ensi perjantaina. Tuntuu, että nyt on monta syytä juhlaan. Se on siis 24.8. ja paikka on tietenkin oma Irlantini O'Malley's. Tämä on kutsu. Tule sinne viettämään ihanaa iltaa. Minä ainakin menen.

    

Omaisuudesta.

Se on jännä miten asiat etenevät. Tapahtumat seuraavat toisiaan. Kun teet näin, siitä seuraa tämä. Jos teet noin, siitä seuraa tuo. Kaikella on aina merkitystä, huomasi sen tai ei. Tämä on yksi osa sitä minun perhosfilosofiaani (#3: perhosvaikutus). Pienikin asia voi tehdä suuria muutoksia jossain kauempana tai myöhemmin. On hyvä muistaa tämä silloin kun tuntuu, että millään tekemisellä ei ole mitään merkitystä, tai että ei saa mitään todellista aikaan. Kaikella ON merkitystä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tiedät sen esimerkiksi siitä, että aika moni ulkopuoliselta tuntuva asia vaikuttaa tavalla tai toisella myös sinuun. Mikä siis saa kuvittelemaan, että sinun tekemiset eivät vaikuta muualle? Sellainen saa kyllä aika nöyräksi.

Minulle on annettu mahdollisuus muuttaa elämääni. Typerä vesivahinko pakotti käymään läpi koko omaisuuden, josta enintään 10 % on sellaista, jota oikeasti tarvitsen. Kodittoman kesän viettäminen viimeistään todisti sen. Ihminen tarvitsee hirmu vähän asioita. Jos sinut nyt pudotettaisiin autiolle saarelle, ja saisit vain kymmenen asiaa mukaan, niin mitä ottaisit? Minä ottaisin nämä asiat:

Läppäri ja kuulokkeet
Perhoskirja
Vihreä aamumuki
Topi (koira)
Muutamia kirjoja, kuten Havahtuminen
Lankaa ja virkkuukoukkuja
Paperia ja kyniä
Riippumatto
Emma 

Emma ei ole asia, mutta erityisen tarpeellinen hahmo minun hengissä säilymiseni kannalta. Ja tietysti oletuksena on, että tällä autiolla saarella on sähköt ja internet ja kaikki sellaiset mukavuudet, kuten saippua ja seisova pöytä, josta saa syödä aina kun nälättää. Nyt listataan vain ne henkilökohtaisesti tärkeimmät jutut. Minun lisalla on vain yhdeksän asiaa, kun en millään keksinyt enempää. Muutamia vaatteita voisin myös ottaa, että saadaan kymppi täyteen. Tai Tarot kortit. Tai peilin. Se on muuten tosi tarpeellinen. Ei niinkään pinnallisuuden, vaan henkisen kasvun harjoituksen vuoksi. Ja nyt kun mietin tarkemmin tuota kysymyksen asettelua, niin yksi tärkeä juttu voisi kyllä olla myös laskuvarjo.

Nappisilmä totesi kerran, että "Sinä se et ainakaan ole materialisti." Se on hirmu totta, vaikka olen aina ollut luonteeltani hamsteri. Aikaisemmin asunto oli melkein katosta lattiaan asti täynnä, jos vaikka mitä. Ja silti tavaraa riitti varastoon. Sitten kävi ilmi, että omituinen, lähes vuoden kestänyt sairastaminen johtui homeesta. Jouduin luopumaan lähes kaikesta. Sinne meni melkein koko omaisuus poistoon. Se oli aika kova juttu. Mutta siitäkin seurasi pelkästään hyvää. Enää en kiinny esineisiin samalla tavalla. Ne ovat vain tavaroita, jotka ehkä muistuttavat jostain ihmisestä tai ajasta, tai ovat vain jotain mitä käytän päivän askareissa.

Luin joskus jonkun tarinan miehestä, joka matkusti ja meni tapaamaan jotain viisasta vanhusta tai gurua. En muista kovin tarkkaan yksityiskohtia, mutta se ei ole nyt oleellista. Joka tapauksessa, tämä mies sai kutsun vanhuksen kotiin. Asunnossa ei kuitenkaan ollut juuri mitään. Pöytä ja yksi tuoli ja sänky. Matkamies kysyi ihmeissään:

- Missä sinun kaikki tavarasi ovat?
- Missä sinun kaikki tavarasi ovat? kysyi puolestaan vanhus.
- Mutta minähän olen täällä vain käymässä, sanoi mies.
- Niin minäkin, vastasi vanhus. 

Minua ilahduttaa tuo tarina aina. Vanhus tiesi totuuden, ja ymmärsi. 

    

Korkealentoa.

Nyt on syksy. Ehdottomasti Suomen paras vuodenaika. Koulut alkavat aina syksyllä, ja se tapahtuu huomenna, joten siitä voi päätellä, että syksy on tullut. Suomalaisillakin on nyt mahdollisuus nauttia lämpimistä pimeistä öistä. Siis voisi olla, jos Suomessa olisi ollut normaali kesä, eikä tällainen tyhmä pakkaskesä. Ihme, että lumet ylipäätään sulivat keväällä. En ole kuitenkaan kuullut kovin monen valittavan kesän huonoudesta. Ihmiset ovat nauttineen lomasta ja tapahtumista, huolimatta sateista ja viileästä. Silloin siitä kuuli jatkuvasti, kun meillä oli poikkeuksellinen hellekesä, kuinka tukahduttavan kuuma oli, ja miten ei jaksanut tehdä mitään. Ehkä meille suomalaisille tällainen viileys on parempaa kuin läkähdyttävä helle. Ainakin minulle on. Ne lämpimät pimeät yöt ovat mahtavia juuri siksi, ettei ole kuuma, vaan sopiva.

Olen tämän kesän aikana joutunut moneen kertaan epämukavuusalueelle. Uusia pelottavia tilanteita, keskusteluiksi naamioituja puhutteluja, vieraita ihmisiä ja uusien asioiden kohtaamista. Myös ikävien. On kurjaa, kun selän takana juonitaan. Selkään puukotus on ehkä juuri siksi niin tuskallista, kun puukkoa ei tietenkään näe etukäteen. Sen vain tuntee sitten, kun on liian myöhäistä. Kun mitään ei ole enää tehtävissä. Siis sille puukolle. Kaikelle muulle on kyllä paljonkin tehtävissä. Voi esimerkiksi huomata, että on luottanut vääriin ihmisiin. Voi todelta, että joskus käy niin. Voi antaa asian olla, ohittaa sen ilman sen suurempaa kriisiä. Oppia virheistään, ja ehkä muidenkin. Nousta kataluuden yläpuolelle. Ymmärtää, että eihän minun tarvitse alentua sellaiseen. Minä voin ihan hyvin olla minä, mutta tehdä sen jatkossa toisessa seurassa. Synkkäilköön ne jotka haluavat. Minä haluan muita juttuja. Tällaisella asenteella olen matkannut koko kesän, ja tuntuu hirmu hyvältä. Jatkan samaan malliin.

Se on jännä miten asiat aina vaikuttavat joltain, mutta sitten voivat olla montaakin eri asiaa. Totuutta on aina vaikea hahmottaa, koska jokainen näkee asiat eri tavalla. Olen viimein oppinut sen. En ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Jokainen täällä pelaa omaan pussiinsa, toiset röyhkeämmin kuin toiset. Ja ne ihmiset, jotka laittavat aina toiset itsensä edelle, ennemmin tai myöhemmin poljetaan jalkoihin. Tämä on ollut tänä kesänä mentorini voimakkain opetus. Opi puolustamaan itseäsi. Ja mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Olen oppinut jättämään asiat omaan arvonsa. Ja ihmiset. Ja ennen kaikkea sanat. Sanoilla on minulle suurempi merkitys kuin monelle. Ja olen aivan selvästi antanut myös muiden sanoille oman merkitykseni mukaisen arvon. Olen uskonut sanoja, vaikka olisi pitänyt nähdä sanojen taakse, siihen mitä sanat edustavat. Se ei välttämättä ole sama asia.

Yritän aina ajatella niin, että vain totuudella on merkitystä. Mutta ainoa varma totuus on tämä: Se mikä on, se on. Maapallo pyörii, mannerlaatat liikkuvat. Luonto elää. Ensin synnytään, sitten kasvetaan, vanhetaan ja lopulta kuollaan. Energia muuttaa muotoaan, ja jatkaa aina vain. Kun katsoo sitä suurempaa kuvaa, niin kaikki muu siellä seassa on kokolailla mitätöntä. Tosin harva katsoo. Ja siksi kai meillä on niin paljon kaikkia kriisejä. Suremman kuvan ymmärtäminen ei ehkä muuta asioita, mutta helpottaa oloa kummasti. Kokemus puhuu nyt. Tai siis kirjoittaa.

Lainaan tähän loppuun Monty Pythonia.

Materia on energiaa. Maailmankaikkeudessa on useita energiakenttiä, joita ei yleensä havaita. Joillakin energioilla on henkinen alkulähde, ne vaikuttavat yksilön sieluun. Kuitenkaan tämä sielu ei ole olemassa ab initio – kuten oikeaoppinen kristinusko opettaa. Se täytyy synnyttää opastetulla itsetarkkailulla. Tämä saavutetaan harvoin sillä ihmisellä on ainutlaatuinen kyky antaa arkisten pikkuasioiden harhauttaa itsensä henkisistä asioista.

   

Ristiriitoja.

Sain omituisen puhelun vieraasta numerosta. Kovin tuttavallisesti puhuva, minulle täysin vieras kaveri kertoi soittavansa jostain Alavudelta, ja että hänen tytär asuu ihan minun kellariani lähellä. Olin niin pihalla kuin vain voi olla. Tyyppi rupatteli hassulla murteellaan niitä näitä, vaikutti hirmu mukavalta. Yhä en ymmärtänyt. Sitten puhe kääntyi lehteen, jonka tilaamisen olin vähän aikaa sitten lopettanut. Hänellä oli niin hyvä tarjous, etten voisi kieltäytyä. Siis mitä? Lehtimyyjä?! Tähänkö on tultu? Pisteet tuli kyllä omaperäisyydestä, se täytyy myöntää, mutta voi miten ärsyttävä tunne tuli! Joku niin mukava yhdistettynä johonkin niin rasittavaan. En tilannut lehteä.

Tapasin yhden ihanan ystäväni päiväkahvilla viime viikolla. Harmillisen harvinainen tapahtuma, mutta aina yhtä merkittävä. Puhuttiin kirjasta, jonka hän oli juuri lukenut, ja joka oli niin sanotusti kolahtanut. Kirjassa kerrottiin esimerkiksi siitä, miten varhaiset kokemukset vaikuttavat meidän elämään järki ja tunnetasolla yhä aikuisena. Ystävääni kuunnellessa huomasin, että kirja kolahti minuunkin, vaikken itse sitä lukenut. Löysin selityksen sille, miksi minun on niin vaikea elää parisuhteessa.

Ihminen, joka on kasvanut ylihuolehtivassa ympäristössä ja tarkoissa rajoissa, saattaa vanhempana olla äärettömän itsenäinen ja vahva, sulkea itsensä muurin sisälle, eikä päästä ketään lähelleen. Sellaisella minä kyllä pärjään omin voimin -asenteella. Sitten toisaalta ihminen, joka on tuntenut tulleensa hylätyksi lapsena (kuten avioerolapsi) ja joutunut kasvamaan ja aikuistumaan yksinään, saattaa vanhempana olla kovinkin takertuva ja vaativa suhteissaan korvatakseen sen menetetyn läheisyyden.

Minä olen avioerolapsi. Olen myös kasvanut alkoholisti-isäpuolen läheisyydessä ne tärkeimmät lapsuusvuoteni. Olen muuttanut monta kertaa, ja joutunut sopeutumaan monenlaiseen. Tuollaiset asiat ovat varmasti tuoneet hylätyksi tulemisen tunteita. Minulla ei ole koskaan ollut normaalia perhettä. Ja ehkä siksi en vieläkään osaa olla sellaisessa normaalissa suhteessa, vaan menen aina ihan täysillä mukaan. Annan kaiken ja samalla takerrun. Mutta. (Ja aina löytyy se mutta...) Minulla on myös hyvin tiukka, ylihuolehtivainen äiti, joka on kieltänyt kaiken mahdollisen ja rajoittanut elämääni aikuisvuosiin asti. Kirjan teorian mukaan se selittäisi tämän ympärilläni olevan muurin. En päästä koskaan ketään lähelleni, sillä minä kyllä selviän itse kaikesta.

Minustakin tässä on aivan valtava ristiriita. Siinä kahvilla ystäväni kanssa jutellessa tajusin, että nämä kaksi asiaa tekevät minusta hyvin ristiriitaisen hahmon. Jopa itselleni, mutta erityisesti niille ihmisille, jotka yrittävät elää kanssani. Minä tutustun kyllä helposti uusiin ihmisiin, mutta minuun on hirmu vaikea tutustua. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne ihmiset, joiden seurassa osaan ja uskallan olla täysin oma itseni. Huolestuttava asia, mutta tärkeä havainto.

Kun juttelin eilen Satumaan juhlissa sen tulevan kirjailijakollegani kanssa, teimme vahingossa toisen hirmu tärkeän havainnon. Hän totesi, että minä siis etsin itseäni matkustamalla. Se ei tuntunut oikealta. Ei, minä olen jo löytänyt itseni. Viimein. Minä toteutan itseäni matkustamalla. Siinä on aika suuri ero.
 

Ihmisiä.

Puutarhatonttu ystäväni täytti juuri maagiset 30 vuotta. Juhliin ilmaantui aivan ihmeellistä porukkaa. Ehkä häiriintynyt ihmemaan Liisa (verisen veitsen kanssa), kuplia puhalteleva Fairy-keiju, Punahilkka (jolla oli suden pää kopassaan), Pullon henki, Hammaskeiju (jolla oli jättipihdit vyöllään), osumia ottanut itsesuojeluvaistoton prinssi, unettomuudesta kärsivä Prinsessa Ruusunen, ja ties vaikka mitä satuhahmoja, jotka eivät aivan olleet ylittäneet sitä julkisuuden kynnystä. Tunsin kerrankin oloni normaaliksi.

Löysin oudosta joukosta myös yhden vanhan tuntemattoman tutun. Ihminen, jonka olen tiennyt kamalan pitkään, mutta jota en oikeasti tunne ollenkaan. Kävi ilmi, että kaveri on tuleva kollegani. Enpä arvannut, että Satumaan juhlat olisi paikka, jossa kirjailijat voisivat tavata toisiaan. No, toisaalta... Nyt kun mietin, niin ehkä Satumaan juhlat on juuri se paikka, jossa kirjailijat tapaavat toisiaan.

Olen tällä viikolla viettänyt aikaa myös toisen tuntemattoman tutun seurassa. Jännä miten mieli toimii. Kun tietää ihmisen jostain yhteydestä, niin sitä kuvittelee, että tyyppi on sitä samaa porukkaa, koska on siinä samassa porukassa. En koskaan ajatellu, että joku toinenkin voisi olla se musta lammas omassa laumassaan. Minä en oikein ikinä osaa kuulua mihinkään tiettyyn porukkaan, ja jossain vaiheessa se aina kääntyy minua vastaan. Yksi opettajani perusteli sen kerran niin, että muut kokevat minut uhkana. Koska eivät saa minua puolelleen, niin pienessä mielessään kuvittelee minun olevan heitä vastaan. Oikeasti en ole ketään vastaan. Mutta ihan selvästi se ei ole yleinen käytäntö. Joka tapauksessa, oli ilo huomata, että joku toinen saattaa tuntee olonsa yhtälailla ulkopuoliseksi omiensa joukossa. 

Jopo on saanut kolhun. En tiedä missä ja miten se tapahtui, mutta huomasin eilen maalinpuutosta. Olin kauhuissani. Minun ihana Joponi! Mutta sitten kirjailijakollega sanoi, että tämä onkin hyvä juttu. Kolhut ovat tarpeellisia. Ne ovat merkki elämästä. Kolhuja tulee aina, ja ne ovat aina hyväksi. Sen minä kyllä jo tiesin ihan tämän kesän perusteella. Kaikki kevään kolhut vain raivasivat tietä upealle kesälle ja tuleville uusille jutuille. Ja sitä paitsi, se on nyt merkki valkeassa ratsussani, ja se tulee aina ja ikusesti muistuttamaan minua ihanasta tonttuystävästäni. Sellainen ei voi mitenkään olla huono asia.
    

Elokulo.

Kun siirrytään elokuun puolelle, sitä alkaa automaattisesti fiilistelemään syksyiseen suuntaan. Tulee sellainen tunne, että nyt pitää jo rauhoittua, ja alkaa kerätä voimia talvea varten. Minuun iskee elokulo. Alan miettiä mitä kaikkea kesällä tuli tehtyä, ja kenen kanssa. Mitä olen oppinut ja kokenut. Minä rakastan syksyä, joten fiilis ei ole ollenkaan synkkä. Ainoastaan sellainen elokuinen.

Olen ollut melkein koko tämän kesän sairaslomalla. Paha allergiani tekee työpaikalla hengittämisestä haastavaa, joten se skarppina työn tekeminen on hirvittävän vaikeaa. Puhumattakaan siitä, että lisää tälle allergiaa aiheuttavalle aineelle altistuminen on hengenvaarallista. Mutta koska olen sairas vain työpaikallani, käytännössä tämä aika on ollut kuin kesälomaa, ja siksi mennyt vähän humputellessa. Se yksi torjantai ehkä vähän enemmän kuin olisi ollut tarvetta, mutta sitten toisaalta, sitä seurannut morkkis oli kyllä paras ikinä. Se synnytti niin suuria pohdintoja elämästä ja tulevasta, että ei mennyt yhtään hukkaan se ilta. Ei näissä muissakaan illoissa ole ollut mitään vikaa, vaikka morkkista ei tullutkaan. Olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, saanut loistavia ideoita ja uusia ajatuksia. Elämässä on tapahtunut paljon muutoksia. 

Yksi muutos tuli sohvaan, nimittäin vaihdoin taas maisemaa, ainakin vähäksi aikaa. Majailen nyt äidin nurkissa, mutta en tiedä vielä kuinka pitkään. Sen verran railakasta on tämä meno ollut, että varmaankin ihan hyvää vaihtelua. Kävin myös kokeilemassa työn iloa, ja sitä kesti tasan yksi päivä, kaksi tuntia. Sitten alkoi hengitystiet tukkiutua ja tuttu paine tuntua päässä. Niinpä passaan vielä muutaman päivän. Tai viikon. Hip hei hurraa, sillä flegmaattisella monotonisella äänellä. Ehdin kuitenkin saada sunnuntain aikana yhden humalaisen “Rakastelisitko kanssani tänään? Entä huomenna? Entä ylihuomenna?” -tarjouksen, joten ei mennyt hukkaan sekään päivä. Huono sisäilma saa äänestäni ihan selvästi sillä tavalla pornahtavan, että keski-ikäiset juopuneet miehet kiinnostuvat välittömästi.

Nyt siis istua pojotan pääasiassa ilman nettiä, ja sen mukanaan tuomaa sosiaalista elämää. Tämä kannattaa ottaa huomioon, jos haluaa laittaa viestejä minulle netin kautta. En ole välttämättä heti vastailemassa. Meluisa kahvila tarjoaa tämän online elämyksen hetkellisesti, mutta käytännössä olen netitön. Tästä hyvästä taitaa kyllä iskeä myös vähän alakulo.

(HELP!!)

    

Kooste.

Viimeisen viikon tapahtumat lyhyesti:

Tulinen Tampere
Kuten jo ehdin hehkuttaa, sain lipun Red Hot Chili Peppersin keikalle Tampereelle. Tuomas on Jumala. Jos ei ota huomioon suunnatonta väsymystäni, keikka oli aivan mahtava! Olin aluksi niin lähellä lavaa, että melkein teki kipeää, joten piti siirtyä vähän kauemmaks. Tulpat suojasi kyllä tärykalvoja, mutta basso hämmensi sisäelimiä niin vahvasti, että tulin melkein merisairaaksi. Mystinen, mytta samalla aivan mahtava kokemus.

Mentor
Maailman paras mentor tuli jälleen minua katsomaan isolta kirkolta saakka. (No okei, syynä saattoi olla myös norjalainen mies ja moottoriurheilutapahtuma, mutta minun kannalta oleellista on vain meidän tapaaminen.) Pikatapaaminen, mutta oli kyllä hyvä setti taas. Tämä meidän mentorsuhde on upea, sillä se on usein molemminpuolista. Aina saa itselleen hyviä ohjeita, mutta myös hyvän mielen, sillä toisinaan onnistun mentoroimaan mentoriani. Yleensä vain toistan sen, mitä hän on itse sanonut minulle, mutta kuitenkin. Vähän sillä elä niin kuin opetat periaatteella.

Neste Rally Finland
Joka vuoden kohokohta, aivan ylivoimaisesti. Jos ralliurpoja ei lasketa, niin tämä on kyllä niin parasta! Koko pieni kylä täyttyy ulkomaalaisista ja rallikansasta. (Useimmiten sama asia.) Upeat autot ja ralliäänet, koko tunnelma on niin kertakaikkisen huikea! Tänä vuonna huoltoalue oli rakennettu todella toimivaksi, minusta ehdottomasti parempi kuin aikaisempina vuosina. Muutamaa ulkomaalaisia kun jututin niin olivat vahvasti sitä mieltä, että Suomen rallit on parhaimmat, sillä tämä on järjestetty niin hyvin, ja täällä on otettu huomioon myös katsojat parhaiten. Erityisen laadukasta toimintaa. Ihan olen samaa mieltä, vaikken muualla ole päässyt ralleista nauttimaan. Hauska seurata Facebookin päivityksiä, koska kamalan monella on tarve itkeä siitä, miten kamalan epäreilua ja inhottavaa tämä kaikki on. Rallit on Saatanasta ja ties mistä. Minä en ymmärrä mitään sellaisesta, joten nautin menosta aivan huumassa. (Minussa on ralliverta.)

Suosikkikuskit
Melkein vuoden odotuksen jälkeen pääsin viimein baariin Suosikkikuskin kanssa, eikä kumpikaan meistä juonut Pepsiä tai ajanut autoa. Ilmeisesti hyvää kannattaa odottaa. Huono uutinen oli se, että tyyppi muuttaa etelään, mutta hyvä uutinen on se, että nyt voidaan ehkä tavata paljon useammin. (Tälle on ihan looginen selitys.) Kaiken lisäksi toinen, lähes yhtä upea suosikkikuskini, voitti koko rallit. Loeb on ylivoimainen.

Italia
Ja kuinkas kävikään. Vetovoiman laki, like attracts like, toimi taas. Sitä saa mitä tilaa, ja niin edelleen. Baarista löytyi kolme aivan mahtavaa italiaanoa. Liittyivät seuraamme ja pääsin taas änkyttämään italiaksi. Aivan mahtavaa! Kyllä italian kieli vaan kuulostaa niin mielettömän upealta, kun aidot puhuvat keskenään. Eikä haitannut yhtään, että olivat kaikki niin mukavia, nuorin vielä äärettömän hyvännäköinen. Kun kävi ilmi, että pojat olivat töissä rallialueella, sain kutsun italialaiselle kahville, ja tietenkin hyödynsin kutsun seuraavana päivänä. Minulle tarjottiin myös punaviiniä, italialaista tietenkin. Aika jees.

Angus
Erityisen hämmentävä kohtaaminen keskellä rallihumua. Angus ei ole vähääkään rallimies, mutta oli siitä huolimatta semireippaana kuvaushommissa. Sain huijattua tyypin kanssani syömään. Se oli osittain mukava hetki varsinkin, kun ei olla nähty sitten viime kerran. Yritin koko ajan miettiä, että mikä siinä ihmisessä on niin omituista. Siis omituista hyvällä tavalla. En millään keksinyt. Pitää jatkaa mietintöjä.

   

i niin kuin ihana elämä.

Ihan ihme juttu tapahtui taas. Sain lipun Red Hot Chili Peppersin keikalle. Ja kyydin. Ja majoituksen. Ja kyllä - SAIN. En ilmeisesti joudu maksamaan tästä mitään. Siitä hyvästä olin saada myös sydänkohtauksen, koska se yksinkertaisesti ei vain mene minun järkeen. Oikeastaan en usko sitä vieläkään. Miten kukaan voi olla niin ihana, että antaa tuollaisen elämyksen ihmiselle, jonka on tavannut kahdesti?! Tai kolmesti, jos pikamorjestus kävelykadulla lasketaan. Nyt minä kyllä vähän palvon Tuomasta.

Joten tänään suuntaamme Tampereelle. Se on ollut suosikkikaupunkini aikaisemmin, siis täällä Suomessa. Siellä asuu hyvä ystäväni, josta en ole kuullut mitään tosi pitkään aikaan. En oikein tiedä mitä siitä ajatella. Mutta Tampere on kiva paikka. Siellä on Särkänniemikin. Yritän painostaa seuralaisia, että mentäisiin myös sinne. Huvipuisto on varmaa viihdykettä, sehän lukee jo tuossa termissä. Uskon, että saan tahtoni läpi, koska kukapa ei hauskaa haluaisi.

Mietin tätä kotikaupunkiani. Olen niin älyttömän monta vuotta halunnut täältä pois. Talvi on aivan järkyttävän vaikeaa minulle, koska kärsin hirvittävästä migreenistä aina kevättalven. Kylmäkin on joskus vähän haastavaa, mutta ei niin pahasti kuin lumi. Päätin jo helmikuussa, että tämä on ihan varmasti vihonviimeinen talvi jonka kärsin täällä Suomessa, kun taas istuin lattialla aurinkolasit päässä keittiön pimeimmässä nurkassa. Ei sellainen ole ihmisen elämää. Olen tuota ajatusta vaalinut koko kevään ja kesän. Siksi kai harhauduin suunnittelemaan sitä Intian matkaa, vaikka en oikeasti sinne halunnut. Halusin vain pois täältä.

Olen viettänyt koko kesän eri ihmisten kanssa kuin yleensä, ja nyt huomaan seuran vaihdon tehneen aika hyvää. Minä en ole ainoa ihminen, joka on rajoittanut minua. On kiva olla niiden ihmisten kanssa joista pitää, mutta on paljon tärkeämpää olla niiden ihmisten seurassa, jotka saavat minut pitämään itsestäni. Sain uusia ajatuksia ja ideoita ja tavoitteita. Ja nyt yhtäkkiä aloin pitämään myös tästä kotikylästäni. Kaiken lisäksi Emma kertoi, että migreeniin on olemassa joku ihmeellinen estolääke. Että kun sitä syö vaikka tammikuusta maaliskuun loppuun, niin migreeni ei tule, vaikka olisi ulkona. Miksi kukaan ei ole kertonut minulle tällaista aikaisemmin?! Nyt minulla ei ole mitään syytä paeta talveksi.

Olen ehkä ensimmäistä kertaa ikinä katsellut tätä kotikylää ihan uudella tavalla. Sillä "viimeistä kertaa" tavalla. Olen löytänyt paljon asioita, joita varmasti ikävöin sitten siellä jossain missä nyt olenkin. Huomasin, että tuppukylämme onkin vilkas elävä kaupunki, jossa on paljon mahdollisuuksia oikeastaan ihan mihin tahansa mukavaan puuhaan. Minun synkkä menneisyys oli vain värittänyt niin paksun mustan verhon kaiken kivan eteen, etten nähnyt sen takaa mitään. Mutta tänä kesänä avasin verhot. Kuten sanottu, tämä kodittomuus on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaa.