Ihmisiä.

Puutarhatonttu ystäväni täytti juuri maagiset 30 vuotta. Juhliin ilmaantui aivan ihmeellistä porukkaa. Ehkä häiriintynyt ihmemaan Liisa (verisen veitsen kanssa), kuplia puhalteleva Fairy-keiju, Punahilkka (jolla oli suden pää kopassaan), Pullon henki, Hammaskeiju (jolla oli jättipihdit vyöllään), osumia ottanut itsesuojeluvaistoton prinssi, unettomuudesta kärsivä Prinsessa Ruusunen, ja ties vaikka mitä satuhahmoja, jotka eivät aivan olleet ylittäneet sitä julkisuuden kynnystä. Tunsin kerrankin oloni normaaliksi.

Löysin oudosta joukosta myös yhden vanhan tuntemattoman tutun. Ihminen, jonka olen tiennyt kamalan pitkään, mutta jota en oikeasti tunne ollenkaan. Kävi ilmi, että kaveri on tuleva kollegani. Enpä arvannut, että Satumaan juhlat olisi paikka, jossa kirjailijat voisivat tavata toisiaan. No, toisaalta... Nyt kun mietin, niin ehkä Satumaan juhlat on juuri se paikka, jossa kirjailijat tapaavat toisiaan.

Olen tällä viikolla viettänyt aikaa myös toisen tuntemattoman tutun seurassa. Jännä miten mieli toimii. Kun tietää ihmisen jostain yhteydestä, niin sitä kuvittelee, että tyyppi on sitä samaa porukkaa, koska on siinä samassa porukassa. En koskaan ajatellu, että joku toinenkin voisi olla se musta lammas omassa laumassaan. Minä en oikein ikinä osaa kuulua mihinkään tiettyyn porukkaan, ja jossain vaiheessa se aina kääntyy minua vastaan. Yksi opettajani perusteli sen kerran niin, että muut kokevat minut uhkana. Koska eivät saa minua puolelleen, niin pienessä mielessään kuvittelee minun olevan heitä vastaan. Oikeasti en ole ketään vastaan. Mutta ihan selvästi se ei ole yleinen käytäntö. Joka tapauksessa, oli ilo huomata, että joku toinen saattaa tuntee olonsa yhtälailla ulkopuoliseksi omiensa joukossa. 

Jopo on saanut kolhun. En tiedä missä ja miten se tapahtui, mutta huomasin eilen maalinpuutosta. Olin kauhuissani. Minun ihana Joponi! Mutta sitten kirjailijakollega sanoi, että tämä onkin hyvä juttu. Kolhut ovat tarpeellisia. Ne ovat merkki elämästä. Kolhuja tulee aina, ja ne ovat aina hyväksi. Sen minä kyllä jo tiesin ihan tämän kesän perusteella. Kaikki kevään kolhut vain raivasivat tietä upealle kesälle ja tuleville uusille jutuille. Ja sitä paitsi, se on nyt merkki valkeassa ratsussani, ja se tulee aina ja ikusesti muistuttamaan minua ihanasta tonttuystävästäni. Sellainen ei voi mitenkään olla huono asia.