Korkealentoa.

Nyt on syksy. Ehdottomasti Suomen paras vuodenaika. Koulut alkavat aina syksyllä, ja se tapahtuu huomenna, joten siitä voi päätellä, että syksy on tullut. Suomalaisillakin on nyt mahdollisuus nauttia lämpimistä pimeistä öistä. Siis voisi olla, jos Suomessa olisi ollut normaali kesä, eikä tällainen tyhmä pakkaskesä. Ihme, että lumet ylipäätään sulivat keväällä. En ole kuitenkaan kuullut kovin monen valittavan kesän huonoudesta. Ihmiset ovat nauttineen lomasta ja tapahtumista, huolimatta sateista ja viileästä. Silloin siitä kuuli jatkuvasti, kun meillä oli poikkeuksellinen hellekesä, kuinka tukahduttavan kuuma oli, ja miten ei jaksanut tehdä mitään. Ehkä meille suomalaisille tällainen viileys on parempaa kuin läkähdyttävä helle. Ainakin minulle on. Ne lämpimät pimeät yöt ovat mahtavia juuri siksi, ettei ole kuuma, vaan sopiva.

Olen tämän kesän aikana joutunut moneen kertaan epämukavuusalueelle. Uusia pelottavia tilanteita, keskusteluiksi naamioituja puhutteluja, vieraita ihmisiä ja uusien asioiden kohtaamista. Myös ikävien. On kurjaa, kun selän takana juonitaan. Selkään puukotus on ehkä juuri siksi niin tuskallista, kun puukkoa ei tietenkään näe etukäteen. Sen vain tuntee sitten, kun on liian myöhäistä. Kun mitään ei ole enää tehtävissä. Siis sille puukolle. Kaikelle muulle on kyllä paljonkin tehtävissä. Voi esimerkiksi huomata, että on luottanut vääriin ihmisiin. Voi todelta, että joskus käy niin. Voi antaa asian olla, ohittaa sen ilman sen suurempaa kriisiä. Oppia virheistään, ja ehkä muidenkin. Nousta kataluuden yläpuolelle. Ymmärtää, että eihän minun tarvitse alentua sellaiseen. Minä voin ihan hyvin olla minä, mutta tehdä sen jatkossa toisessa seurassa. Synkkäilköön ne jotka haluavat. Minä haluan muita juttuja. Tällaisella asenteella olen matkannut koko kesän, ja tuntuu hirmu hyvältä. Jatkan samaan malliin.

Se on jännä miten asiat aina vaikuttavat joltain, mutta sitten voivat olla montaakin eri asiaa. Totuutta on aina vaikea hahmottaa, koska jokainen näkee asiat eri tavalla. Olen viimein oppinut sen. En ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Jokainen täällä pelaa omaan pussiinsa, toiset röyhkeämmin kuin toiset. Ja ne ihmiset, jotka laittavat aina toiset itsensä edelle, ennemmin tai myöhemmin poljetaan jalkoihin. Tämä on ollut tänä kesänä mentorini voimakkain opetus. Opi puolustamaan itseäsi. Ja mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Olen oppinut jättämään asiat omaan arvonsa. Ja ihmiset. Ja ennen kaikkea sanat. Sanoilla on minulle suurempi merkitys kuin monelle. Ja olen aivan selvästi antanut myös muiden sanoille oman merkitykseni mukaisen arvon. Olen uskonut sanoja, vaikka olisi pitänyt nähdä sanojen taakse, siihen mitä sanat edustavat. Se ei välttämättä ole sama asia.

Yritän aina ajatella niin, että vain totuudella on merkitystä. Mutta ainoa varma totuus on tämä: Se mikä on, se on. Maapallo pyörii, mannerlaatat liikkuvat. Luonto elää. Ensin synnytään, sitten kasvetaan, vanhetaan ja lopulta kuollaan. Energia muuttaa muotoaan, ja jatkaa aina vain. Kun katsoo sitä suurempaa kuvaa, niin kaikki muu siellä seassa on kokolailla mitätöntä. Tosin harva katsoo. Ja siksi kai meillä on niin paljon kaikkia kriisejä. Suremman kuvan ymmärtäminen ei ehkä muuta asioita, mutta helpottaa oloa kummasti. Kokemus puhuu nyt. Tai siis kirjoittaa.

Lainaan tähän loppuun Monty Pythonia.

Materia on energiaa. Maailmankaikkeudessa on useita energiakenttiä, joita ei yleensä havaita. Joillakin energioilla on henkinen alkulähde, ne vaikuttavat yksilön sieluun. Kuitenkaan tämä sielu ei ole olemassa ab initio – kuten oikeaoppinen kristinusko opettaa. Se täytyy synnyttää opastetulla itsetarkkailulla. Tämä saavutetaan harvoin sillä ihmisellä on ainutlaatuinen kyky antaa arkisten pikkuasioiden harhauttaa itsensä henkisistä asioista.