Lähtö.

Olen jo kuukausia puhunut siitä kuinka kovasti haluan pois Suomesta. (Hyvä on, vuosia.) Nyt kun viimein tein ison liikkeen ja lähdin, tuntui ihan omituiselta. Hyvällä tavalla pääasiassa, mutta kuitenkin. Haikea lähtö. Ehkä koska tämä tuli niin äkkiä. Mikä oli tietysti ihan hyväkin asia, sillä nyt minulla ei ollut aikaa panikoida. Luulen, että äiti hoiti sen homman puolestani. Tai sitten lähtö oli niin vaikea, koska Toyboy saattoi minut Matkakeskukselle ja viimeistään se viimeinen halaus murensi kovan kuoreni. Pahus.

Yritin nukkua bussissa, mutta omituinen kuulutus säikäytti kyllä kaikki unet silmistä. Olimme pysähtyneet ja kuljettaja tiedotti, että yhdellä matkustajalla ei nyt mene ihan putkeen, joten odotamme ambulanssia, ja että häntä oli kielletty ajamasta. Sitten sisälle tuli kolme pelastajaa, yksi hörökorvainen, yksi aivan äärettömän hyvännäköinen ja yksi tavallinen. Antoivat jollekin ensiapuja siellä edessä. Sitten ambulanssi ajoi paikalle. Tuhti setä puhutteli pelastajia ja vieressä istuneita, ja lopulta saatiin pimu ulos autosta ihan hänen omin jaloin. Jatkoimme matkaa ja kuljettaja kertoi yrittävänsä ajaa hävityn ajan kiinni. Auto muun muassa skippasi Heinolan. (Ne asiakkaat tuotiin jollain toisella bussille jonkin tien risteykseen.) Pisteet luovuudesta.

Lento meni hyvin, vaikka nälkäistä vitutti, ettei saanut yhtään mitään tarjottavaa. Missä vaiheessa lentoyhtiöt ovat päättäneet ettei anneta edes sitä kämyistä sämpylää? Epäreilua. Piti vielä vaihtaa konetta Tukholmassa. Totesin, että parasta Ruotsissa on se, että sieltä pääsee aina pois. Toinen lento oli ihan yhtä nälkäinen. Löysin helposti oikean bussin ja oikean pysäkin. Dublin näyttää aivan ihanalta! Tuli sellainen sama fiilis kuin Italiaan mennessä, paitsi että kaikki oli paljon kauniimpaa. Ja melkein jokaisessa asunnossa on erivärinen ovi, mikä oli hullua ja kornia, mutta samalla niin ihanaa! Jostain syystä kaikkialla oli keltavihreästi pukeutuneita ihmisiä. Se oli kummallista. Heillä oli lippuja ja selvästi irlantilainen iloinen mieli. Kysyin jo bussissa vieressäni istuvalta pojalta, että mistä oikein on kyse. "En tiedä, olen saksalainen." Okei... Hyvä huomioitava seikka: lentokentältä saattaa tulla muitakin turisteja. Myöhemmin kuulin, että Dublinissa oli joku semifinaali, kahden eri kaupungin joukkueiden välillä. Laji jäi vielä vähän epäselväksi.

Majoituin ensimmäisen yön sohvasurffarin luona. Itse asiassa olin hänen ensimmäinen vieras. Erityisen mukava tyyppi tämä Christina. Osasin hänen luokseen tosi helposti. Olen huomannut, että kaikki kyllä auttaa jos vain kysyy. En ollut varma pysäkistä, joten kysyin eräältä mieheltä. Vincent niminen herra sanoi tietävänsä minne olin menossa. Hän auttoi laukun kanssa ja jäi pois samalla pysäkillä. En tiedä oliko hänellä sellainen suunnitelma alunperinkin, mutta hirmu avuliaalta tyyppi vaikutti. Pysäkillä mietin hetken, että miksi kaikki muut tuijottavat minua. Tajusin onneksi pian, että eivät he minua tuijottaneet, vaan takaani tulevaa bussia. Minä olin se, joka tuijotti väärään suuntaan. Nämä perhanan autot kun tulevat oikealta. Tämä on vaikea oppia, katson aina väärään suuntaan. Myös surffiemäntäni oli avulias. Kiersimme keskustassa ja hän opasti kaikki paikat ja pysäkit. Dublin on iso ja sekava, mutta tiedän jo muutamia juttuja aika hyvin. Jostainhan se on aloitettava.

Lyhyesti: Ihminen kyllä viihtyy täällä.