Ristiriitoja.

Sain omituisen puhelun vieraasta numerosta. Kovin tuttavallisesti puhuva, minulle täysin vieras kaveri kertoi soittavansa jostain Alavudelta, ja että hänen tytär asuu ihan minun kellariani lähellä. Olin niin pihalla kuin vain voi olla. Tyyppi rupatteli hassulla murteellaan niitä näitä, vaikutti hirmu mukavalta. Yhä en ymmärtänyt. Sitten puhe kääntyi lehteen, jonka tilaamisen olin vähän aikaa sitten lopettanut. Hänellä oli niin hyvä tarjous, etten voisi kieltäytyä. Siis mitä? Lehtimyyjä?! Tähänkö on tultu? Pisteet tuli kyllä omaperäisyydestä, se täytyy myöntää, mutta voi miten ärsyttävä tunne tuli! Joku niin mukava yhdistettynä johonkin niin rasittavaan. En tilannut lehteä.

Tapasin yhden ihanan ystäväni päiväkahvilla viime viikolla. Harmillisen harvinainen tapahtuma, mutta aina yhtä merkittävä. Puhuttiin kirjasta, jonka hän oli juuri lukenut, ja joka oli niin sanotusti kolahtanut. Kirjassa kerrottiin esimerkiksi siitä, miten varhaiset kokemukset vaikuttavat meidän elämään järki ja tunnetasolla yhä aikuisena. Ystävääni kuunnellessa huomasin, että kirja kolahti minuunkin, vaikken itse sitä lukenut. Löysin selityksen sille, miksi minun on niin vaikea elää parisuhteessa.

Ihminen, joka on kasvanut ylihuolehtivassa ympäristössä ja tarkoissa rajoissa, saattaa vanhempana olla äärettömän itsenäinen ja vahva, sulkea itsensä muurin sisälle, eikä päästä ketään lähelleen. Sellaisella minä kyllä pärjään omin voimin -asenteella. Sitten toisaalta ihminen, joka on tuntenut tulleensa hylätyksi lapsena (kuten avioerolapsi) ja joutunut kasvamaan ja aikuistumaan yksinään, saattaa vanhempana olla kovinkin takertuva ja vaativa suhteissaan korvatakseen sen menetetyn läheisyyden.

Minä olen avioerolapsi. Olen myös kasvanut alkoholisti-isäpuolen läheisyydessä ne tärkeimmät lapsuusvuoteni. Olen muuttanut monta kertaa, ja joutunut sopeutumaan monenlaiseen. Tuollaiset asiat ovat varmasti tuoneet hylätyksi tulemisen tunteita. Minulla ei ole koskaan ollut normaalia perhettä. Ja ehkä siksi en vieläkään osaa olla sellaisessa normaalissa suhteessa, vaan menen aina ihan täysillä mukaan. Annan kaiken ja samalla takerrun. Mutta. (Ja aina löytyy se mutta...) Minulla on myös hyvin tiukka, ylihuolehtivainen äiti, joka on kieltänyt kaiken mahdollisen ja rajoittanut elämääni aikuisvuosiin asti. Kirjan teorian mukaan se selittäisi tämän ympärilläni olevan muurin. En päästä koskaan ketään lähelleni, sillä minä kyllä selviän itse kaikesta.

Minustakin tässä on aivan valtava ristiriita. Siinä kahvilla ystäväni kanssa jutellessa tajusin, että nämä kaksi asiaa tekevät minusta hyvin ristiriitaisen hahmon. Jopa itselleni, mutta erityisesti niille ihmisille, jotka yrittävät elää kanssani. Minä tutustun kyllä helposti uusiin ihmisiin, mutta minuun on hirmu vaikea tutustua. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne ihmiset, joiden seurassa osaan ja uskallan olla täysin oma itseni. Huolestuttava asia, mutta tärkeä havainto.

Kun juttelin eilen Satumaan juhlissa sen tulevan kirjailijakollegani kanssa, teimme vahingossa toisen hirmu tärkeän havainnon. Hän totesi, että minä siis etsin itseäni matkustamalla. Se ei tuntunut oikealta. Ei, minä olen jo löytänyt itseni. Viimein. Minä toteutan itseäni matkustamalla. Siinä on aika suuri ero.