Arkea.

Tämä koko viikko on ollut aivan hillitöntä menoa. Tuntuu, että olen oppinut töissä neljän päivän aikana enemmän kuin koko aikana. Tosin Suhari kiteytti sen niin, että alan nyt viimein ymmärtää oppimaani. Sisäistän asiat. Ja siksi se tuntuu siltä, että opin asiat nyt. (Vähän jos on pitkät piuhat...) Mutta pääasia, että olen oppinut! Pystyin jopa opettamaan jotain minun jälkeen tulleelle, joten se on selvästi oppineen merkki. Kuka olisi uskonut, että minusta voisi tulla ihan oikea nörtti? No ei vielä olekaan tullut, mutta voisi ihan hyvin tulla.

Olen innostunut. Työssä on mukavaa, kun tuntee onnistuneensa. Ja kaiken töppäilyjen välissä tuollaisiakin tuntemuksia on ilmennyt. Yhä useammin. Kunpa saisin siirrettyä sen saman innostuksen myös kirjoittamiseen. Se on vähän taas jäänyt. Lainaan nyt kouluttajaani parin viikon takaa. Aion pitää tämän henkilökohtaisena mottonani aina kun kirjoitan. Kirjoittaminen on juuri näin yksinkertaista.

Keep up the good work. Unless you're doing a bad job. Then just do it better.

Olen myös käynyt punttisalilla. Se minulle tehty ohjelma oli aika helppo, liian helppo minusta. Ajattelin, että voisin ihan omin päin keneltäkään kysymättä vähän muokata suunniteltua ohjelmaa. Niinpä lisäsin huolettomasti painoja. Aika paljon. Ja tein yhden ylimääräisen sarjan joka liikkeeseen. Kyllähän sen pitää edes jossain tuntua, jos salilla kerta käy rehkimässä. Juupa juu... Nyt sitten tuntuu. 

Eräänä päivänä Dublinissa, pienen kämppiksen kanssa.

Omistan tämän kuvan Toyboylle, ajoituksen mestarille.

Vettä ja tipuja. (Tietoisesti väärin kirjattu kuvateksi. Opetus:

älä koskaan kirjoita kuvatekstiin sitä, minkä katsoja voi nähdä.

Se on lukijan aliarviointia ja ärsyttää todella paljon.)