Sunday bloody Sunday.

Tänään oli heikko hetki. Sellainen koko päivän kestävä. Henkisesti verinen sunnuntai. Tämä oli jo kytenyt pinnan alla tovin, mutta tänään meni hermo kämppikseen, joka ei osaa noudattaa talon sääntöjä. Siellä hänen ulottuvuudessaan on ihan erilaisia juttuja. Kaikia se ärsyttää, mutta vain minä en osaa olla tunteitani näyttämättä. Ja kun joutuu sanomaan toiselle ikävästä asiasta, tulee itselle kamala olo. Aina sama juttu.

Ensin raivosiivosin, ja sitten menin suihkuun. Annoin veden viedä kaiken sen kiukun mukanaan viemäriin ja rauhoituin. Sitten tulin surulliseksi. Normaalin kaavan mukaan siis. En voinut ajatella muuta kuin että haluan täältä pois. Haluan kotiin. Ahdistuin. En kyllä vieläkään tiedä missä se koti mahtaa olla, mutta ei täällä ainakaan, se on varmaa. Puin uuden oloasun päälleni ja menin alakertaan. Sanoin keittiössä Nallekarhulle, että haluan kotiin. Ei ole hyvä olla täällä. Hän meni huoneeseensa ja laittoi musiikin niin kovalle, että minäkin sen varmasti kuulin. Kappale pysäytti minut täysin. Tuli hymy huulille ja kyyneleet silmiin yhtä aikaa.

Sulkeuduin huoneeseeni. Tuijotin tyhjää ja tuumailin. Kuulokkeissa soi U2. Miten voikin olla, etten ole koskaan ennen tajunnut miten upea bändi U2 on? Olen kyllä pitänyt musiikista aina, mutta vasta nyt täällä se menee sieluun saakka. Ehkä koska kuuntelen sitä ensimmäisen kerran näillä hifikuulokkeilla. Tajusin tänään myös sen, että se jokin, mitä minulla yhä on Toyboyn kanssa... Se taitaa olla epäyhtälö, eikä pelkästään olosuhteiden pakosta. Joidenkin ihmisten on vain mahdoton sitoutua millään lailla, vaikka kuinka toisesta välittäisi. Villiä sielua ei voi vangita ilman, että se vahingoittuu. En ole varma kummasta nyt puhun. Tiedän vain, että minulla on paha olla näin.

En ole koskaan näyttänyt naamaani täällä. Ajattelin tehdä sen nyt. Tältä minä näytän Dublinissa tänä sunnuntaina, heti suihkun jälkeen surut pois pesseenä, uudessa harmaassa oloasussa, kun kuuntelen upeaa U2:ta ja ikövöin Toyboyta.