Työmatka.

Viime viikonlopun sohlauksen jälkioireina reippailin työkavereiden perässä tekemään katumusharjoituksia punttisalille. Minulla oli se hyvä suunnitelma jo Suomessa, että sitten täällä Irlannissa aloitan terveellisen elämän. Kyllä vain! Sitten urheilen ja paljon. Kävelen töihin ja takaisin joka päivä.

No eihän se ihan sillä tavalla sitten kuitenkaan mennyt. Ensimmäinen vastaisku tuli jo siinä vaiheessa kun sain kuulla, että pitää herätä joka hemmetin päivä jo aamuyöllä, sillä työt on aloitettava klo 6:00. Toinen vastaisku tuli heti perään kun sanottiin, että ei saa kävellä yksin niin aikaisin, koska matkalla on roistoryökäleitä. Siitä tuli oikein sähköpostiviesti managerilta. Joten niinpä minä tallustan joka aamu klo 5:25 yhdelle gettomme laidalla olevalle bussipysäkille.

Työpaikkani on jättimäinen kalterein ympäröity alue. Kaltereiden sisäpuolella on useita jättimäisiä rakennuksia, jokaisessa joku menestynyt yhtiö. Meidät viedään ihan omalla firman bussilla ensin valvotusta portista sisään. Tänään tosin puomi ei auennut, joten bussi joutui vain odottamaan. Kopperon kaveri oli ehkä pissalla. Pääsimme kuitenkin eteenpäin, sitten lopulta. Bussi tuo meidät punatiilisen rakennuksen ovelle kuin vangit. Sitten marssimme hiljaisessa jonossa sisälle systeemiin. Kukaan ei koskaan sano mitään. Vain aulan vartija tuntuu olevan hereillä.

Aluksi tuo aamuinen matka oli hämmentävä kokemus. Kutsuin pysäkkiä aavelaituriksi. Kukaan ei puhu mitään, pojottaa vain paikallaan ja tuijottaa tyhjää. Joka aamu samat ihmiset. Tanskalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia ja norjalaisia. Pohjoismaisen tuttuun tapaan tällä pysäkillä bussia saa odottaa vasemmalle katsellen, sillä se ajaa ensin ohi ja käy kääntymässä liikenneympyrässä ennen kuin ottaa uniset kansalaiset kyytiin. Kun bussi näyttäytyy ensimmäisen kerran, ihmiset alkavat äänettömästi valua kohti sitä yhtä pistettä, jonka kohdalle auton ovi kohta pysähtyy. Pipopäinen tanskalainen aina ensimmäisenä.

Viime viikolla bussi meni rikki. Ensin vauhti hidastui, ja lopulta pysähtyi kokonaan. Kuski meni ulos soittamaan ja yritti saada sen toisen aamubussin kuskia kiinni, että hän ajaisi hakemaan meidät sieltä tienposkesta. Mutta kaikki bussissa nuokkuneet hahmot vain yhteisesti äänettömästä sopimuksesta suuntasivat ulos sanomatta sanaakaan, ja jonossa marssivat kohti kalterissa olevaa porttia. Sama äänetön jono valui sisälle taloon, jokainen vuorollaan painoi tunnustuslätkän koneeseen, ja kone piippasi jokaiselle. Tuo hiljainen jono oli pitkä. Piip. Piip. Piip. Piip... Jono etenee ja lopulta jokainen kurvaa omaan kopperoonsa. Tämä sama tapahtuu joka aamu. Olemme osa systeemiä.

Minä tein testin. Aloitin huomenet. Joka kerta, kun tulen pysäkille sanon iloisesti hyvää huomenta kaikille. En tunne heitä, mutta voi nyt hyvänen aika - aina samat ihmiset paikalla! Kyllä sen voi jotenkin huomioida. Sanon huomenta sillekin tanskalaiselle, joka piiloutuu kuulokkeiden taakse. Menen naaman eteen seisomaan ja sanon huomenen niin, että sen myös näkee. Ja tiedätkö mitä? Ne ihmiset ovat alkaneet huomioida minut. Sanovat huomenta minulle, siis ensin. Nyt pysäkillä on sanoja. Oikeaa puhetta. Aika jees.