Rakkaus.

Sain eilen hoidettua viralliset hommat aivan ällistyttävän helposti. Jotenkin olisin kuvitellut, että yrittäjäksi ryhtyminen on paljon vaikeampaa ja haastavaa, mutta ei tämä ainakaan tähän asti ole ollut, päinvastoin.

Kun viralliset hommat oli hoidettu loppuun, mentiin hierojaystäväni kanssa shoppailemaan. Minä inhoa tuota sanaa, samoin sen sisältöä, mutta sattuneesta syystä minun piti hankkia kaikenlaista. Asustetta ja hiusasioita ja sen sellaista. (Sattunut syy: Joonan ja Sanin hääjuhla.) Mutta koska minä olen hyvin pihalla kaikesta sellaisesta, otin selvästi itseäni enemmän osaavan kaverin mukaani. Sain hyviä vinkkejä esimerkiksi siihen, miten tämän päässäni olevan takun voisi saada siedettäväksi kampaukseksi. En ole varma osaanko tehdä sellaista, mutta nyt ainakin on aineet, joiden avulla se homma helpottuu.

Muistin kyllä koko ajan ne ostoestokysymykset, mutta sehän ei varsinaisesti päde tuollaisiin kulutustavaroihin. Se on pääasiassa vain niille tavaroille, jotka täyttävät kotia. Mutta kyllä sitä silti ostaa tuollaisiakin tosi paljon vähemmän, kun miettii sopiiko purnukan väri huoneeseen jossa sitä säilyttää, ja kuinka paljon elämä vaikeutuu ilman tätä tuotetta. Sitten löysin lahjan minulle.

Minä halusin antaa itselleni jonkinlaisen muiston siitä hyvästä, että aloitin yrittäjäuran. Tuo kirjan läpikahlauskin oli aika iso juttu, joten nämä päivät ovat nyt monella tapaa merkittäviä. Joku pysyvämpi juttu siitä hyvästä oli hankittava. Joten ostin itselleni rakkautta ja aikaa. Minusta ne ovat sellaisia juttuja, joita jokainen yrittäjä tarvitsee. Ja kirjailija. Ja ihminen.

Tämä kyllä on huonetta täyttävä esine, joten jouduin miettimään pitkään. 

1) Onko se valkoinen? 2) Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin? 3) Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä? Ystäväni auttoi. "Mutta jos miettii, että kulta on keltainen ja kupari punainen, niin tämä on ihan selvästi metallien valkoinen." No niin kyllä onkin! Siinä oli ensimmäinen kyllä. Se todellakin sopii kotiini, koska se on ihan minunlainen. Toinen kyllä. Sitten tajusimme, että sydän on rakkautta. Ja eihän ilman rakkautta voi elää! Kolmas kyllä! Niinpä marssin kassalle, hyvin tyytyväisenä tarkkaan harkitun hankintani kanssa.

Myöhemmin kävimme ostamassa loimilankaa. Se oli vielä tämän yhden päivän halvennuksessa, ja olin muutenkin ajatellut hankkia maton. Miksi en siis virkkaisi sellaista? Paljaat lattiat ei olet kivoja. Löysin ihanan vihreää loimea. Se ei ollut valkoista. Ostin vaaleanharmaata, sillä valkoinen oli loppunut. Myös harmaa sopii oikein hyvin valkoiseen kotiini. Kaksi selvää kyllää hankkineena mietin miten perustelisin ostokseni kolmannen kysymyksen. Mumisin jotain, että varpaat eivät tykkää paljaasta lattiasta, kun ystäväni hihkaisi onnessaan: "No mutta sinähän sen sanoit! Varpaat rakastavat tuollaista pehmeää mattoa ja ilman rakkautta ei voi elää!" Tämä oli taas oiva esimerkki siitä, että olen hankkinnut ne oikeat ihmiset elämääni.

Ostin myös piparimuotin, joka ei ole valkoinen, mutta sillä voi tehdä valkoisia asioita. Se sopii kotiini täydellisesti ja siinä on kaksi kissaa tykkäämässä toisistaan. Selvästi tämäkin on rakkautta, jota ilman ei voi elää. Ja tähän samaan tyyliin hoitui kaikki muutkin hankinnat eilen. 

Rakkaus taitaa olla teemana koko viikonlopun. Joona ja Sani vihittiin eilen ja tänään on heidän hääjuhla. Menen sinne nyt.

   

Kodin tuntua.

Onpa tosiaan ollut rankka tämä viimeinen "lomaviikko" ennen todellista työnteon aloittamista. Eilen menin nukkumaan tosi myöhään ja mietin, että kun yhden päivän vielä jaksaa, niin sitten helpottaa. En kyllä tiedä mihin väitteeni perustan, koska tämän päivän jälkeen on häät ja sitten enää yksi päivä aikaa hoitaa kaikki laiminlyödyt kotihommat. Pidän lepopäivän taas vain henkisesti.

Yksi sellainen ihana uutinen tähän väliin, että minulla on koti! Se on tosi lähellä valmista. Toissapäivänä lähti kaikki huoneen edellisen omistajan huonekalut ulos ja haettiin ottoiskän ja Emman kanssa uudet tilalle. Jo ennalta sovittujen sängyn ja valkoisen laatikoston lisäksi sain myös pienen puisen lipaston ja jonkinlaisen lolerikkohyllyn. Parin puulaatikon ja lautahyllyn avulla rakensin niistä oikein hienon kirjahyllykokonaisuuden. Sen osat riitelevät värillisesti, mutta sellaisen ongelman voi aina maalata pois. Sitten joskus.

Tuleva kirjani on nyt hiottu niin valmiiksi kuin se on mahdollista hioa. Tiia on istunut joka päivä tunteja luonani ja puuttunut kaikkeen mahdolliseen. En koskaan aikaisemmin tajunnut miten tarpeellinen tuollainen henkilö onkaan. Mutta nyt tiedän. Ja olen kiitollinen, että sattuma, kohtalo, joku jumalista, tai mikä nyt ikinä hänet luokseni toikaan. Nyt se on enää ajan kysymys, että minä olen kirjailija. Melkoista.

Astrokalenteri ennusti taas rakkautta. "Sinut huomataan ja sinua arvostetaan aivan uudella tavalla." Lupaili se uusia ihmissuhteitakin. Ja sitten kaveri ehkä tietämättään viittasin siihen vetovoiman lakiin. "Eräs seikka, joka kannattaa muistaa on se, että ilo tulee ilon luokse." Sitähän se vetovoiman laki tarkoittaa. Tuohon ilon kohdalle voi vaihtaa minkä tahansa sanan ja lause toimii yhä. Onni. Rakkaus. Raha. (Myös ne negatiiviset jutut.)

Lainaan tähän loppuun vielä pätkän Astrokalenteristani, koska se oli tänään jotenkin niin viisas. Nämä ajatukset saavat aina niin hyvälle tuulelle, tai ainakin ajattelemaan asioita uudelta kantilta.

Luottamuksen vastaanottaminen rakastetultasi tarkoittaa sitä, että uskallat tehdä elämässäsi sitä, mistä itse pidät. Ellet pysty tähän, et myöskään luota hänen rakkauteensa, vaan kuvittelet hänen pitävän sinusta vain siksi, että teet asioita hänen mielikseen. Se on kaukana rakkaudesta, eikä siitä paljon juhlimisen aihetta saa kasattua.

   

Netin antia.

Tänään internet toi ilon aamuuni. Tai oikeastaan ihan ensimmäisenä aurinko, joka herätti jo ennen kuutta. Mutta se ei haitannut ollenkaan, koska menin niin ajoissa nukkumaan. Sain viimein normalisoitua tämän vinksahtaneen unirytmini, ihan vahingossa. Joka tapauksessa, Astrokalenteri aloitti upeasti otsikolla: Hyppää menestyksen rattaille.

Se on tarkoitukseni. Vaikka kaikki eivät minuun ja tekemiseeni uskokaan, niin minä itse alan uskoa. Nyt on tullut niin monta oikeasti auttavaa kättä ja päätä hommiini mukaan. Asiat vain järjestyvät. Se on ihmeellistä, koska minä vain päätin. Vaikka välillä jo menikin jotain pieleen, niin en antanut sen masentaa, vaan sitkeästi vain visioin positiivisia tuloksia. Päädyin samoihin tuloksiin, mutta eri reittiä kuin kuvittelin. Parempaa reittiä. Tämä oli niin hieno muistutus siitä, että vaikka vastoinkäymisiä tuleekin, niillä on yleensä ihan vain hyvä tarkoitus.

Sitten positiivarit sanoivat näin: 

Vältä ottamasta vaikutteita heiltä, jotka vähättelevät kaikkea mitä teet. Pienet ihmiset tekevät aina niin, mutta todella suuret ihmiset saavat sinut tuntemaan, että myös sinusta voi tulla suuri. 

Voi, että miten hienosti sanottu tuokin taas. Tuli sellainen oikeasti mahtipontinen olo. Näinhän se juuri meneekin. Tämä on vähän sama asia kuin niiden joidenkin upeiden ihmisten seurassa oleminen. Esin sitä haluaa tutustua ihailemaansa ihmiseen paremmin ja ajattelee, että onpa mahtava kaveri, ihanaa että ollaan tavattu. Juuri tuollaisia menestyneitä ihmisiä minä tarvitsenkin elämääni. (Tai mikä termi milloinkin on tuota ihmistä kuvaamaassa.) Ja sitten kuitenkin joka kerta kun tapaa, tuntee itsensä huonoksi. Joko niin, että tuo hyvää tarkoittava huipputyyppi sanoo jotain, joka muka kannustaa, mutta todellisuudessa saa vain huomaamaan omat ärsyttävät puutteet, tai sitten ihan omin avuin huomaa olevansa riittämätön sellaisessa seurassa. Niin kurjalta kuin se tuntuukin sanoa, tuollaiset ihmiset eivät olekaan hyväksi. Heitä pitäisi oikeastaan välttää. Eikä se missään nimessä ole heidän syytään. Se ei ole kenenkään syytä, se vain on.

Seuraavaksi sain TÄMÄN linkin. Näin sinkkuna tuo jotenkin osu ja uppos.

Ja vielä sellainen muutos elämääni, että olen siirtynyt twiittailun maailmaan! Kyllä vain. Minut löytää nyt myös Twitteristä. Tämä on sellainen stalkkereiden järjestelmä, jossa voit seurata haluamiasi tyyppejä ihan luvan kanssa. Seppo sanoi, että siellä ovat kaikki julkkikset, joten tietysti minunkin piti sinne siis työntyä. Voit alkaa seurailla minua TÄMÄN linkin kautta. 

   

Matkalaukku.

Nyt minä sen sain! Vihdoin pitkän odotuksen jälkeen, matkalaukku on täällä. Ja kipukepukka. Ja maailman ihanin harmaa oloasu. Lushin ihana tuoksusaippua, kirjoja, perhossateenvarjo ja Marimekon laukku. Ja paljon sellaistakin ihanaa, jotka olin jo unohtanut, kuten valkosipulin raastinlautanen, keinoruosteinen tuulikello, golfpallo ja ruuviväännin. Laukun mukana tuli myös poika, ihan niin kuin toivoinkin. (Rakkauskortti.)

Postiin on tullut paketti, samoin Matkahuoltoon. Mutta koska aamulla nousi mystisesti kuumetta, kaikki siirtyy taas seuraavaan päivään. En tiedä mikä irkkuvirus sieltä laukusta nyt pomppasi kimppuuni, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että voisin jo ihan hyvin olla terve. Tämä riittää.

Kaiken lisäksi huomenna on muuttopäivä. Ensinnäkin huoneen virallinen tyttö hakee tavaransa pois, joten minä saan omiani tilalle. Me Emman kanssa haetaan peräkärry ja sitten sänky ja ilmeisesti myös jokin lipasto. Pöytäkin minulla olisi Annen vintillä, mutta en tiedä miten se tänne mahtuu ja minkälainen aikataulu meillä on. Tai että onko Anne ylipäätään edes kotona.

Minulla on kaksi mahdollisuutta. Joko niin, että alan taas kerätä omia tavaroita ympärilleni (uusia ja vanhoja) ja rakentaa tästä pikkuhuoneesta oikeaa kotia. Se tarkoittaisi sitä, että tässä pitäisi sitten olla vähän pidempään. Tai sitten niin, että myyn vain entisetkin pois ja suunnittelen vuoden vaihteessa paikan vaihtoa. Taas pitäisi osata päättää. Tänään jouduin vielä ajattelemaan erityisen paljon tätä ihmissuhdepuolta. Että mihin päin haluan jatkaa. Vaan hyvä että ajattelin, sillä nyt tiedän.

Yksi asia on silti edennyt minusta huolimatta, nimittäin kirjan valmistuminen. Editointi on hyvässä mallissa, tänään saatiin taas viisi lukua eteenpäin. Tällä viikolla se on varmasti valmis, sillä Tiia on niin reipas, että tulee joka aamu hyvissä ajoin sitä työstämään. Ihanaa, kun on noin tehokkaita ihmisiä ympärillä. Itse en ehkä osaisi tai saisi aikaan. Tosin taittaja odottaa kuvia, jotka minun pitäisi valita ja lähettää hänelle pian, joten tänään minun on ihan pakko saada aikaan. No, ei kai siinä sitten muuta kuin tuumasta toimeen.
 

Toimintaa.

Ihana viikonloppu! Aloitin lauantain raatelemalla itseni rautalankaan ja verkon reunoihin. Sain viime viikolla hommattua naamiontekoaineita, kiitos Sepon joka kuskasi minua tulevaisuuden ihmeautollaan ja kantoi jättimäisen Ekovillapaketin päänsä päällä. Olin jo muutaman päivän ajan halunnut aloittaa uuden naamion, joten nyt kun projekti sitten viimein käynnistyi, en malttanut lopettaa.

Sunnuntaina liisteröin ensimmäisen pohjakerroksen ja samaisen Sepon ansiosta löysin netistä niitä aineita, jotka tuosta naamiomassasta vielä puuttuivat. Palaset alkavat nyt loksahdella paikalleen. Siis kuvainnollisesti. Naamio rakentuu ihan yhdestä osasta. Tällä kertaa muistin ottaa eri työvaiheista kuvia.

Maanantai on lempparipäiväni ja tänään olen entistä isommasti vedossa. Neljä tapaamista ripotellen koko päivälle. Olen innoissani, vaikka takana onkin uneton yö. Mietin sitä omituista oloa illalla, kun en saanut unta. Miksi rintakehää painaa ja miksi uni ei tule. Se on taas sitä stressiä. Huomasi sen vasta sitten, kun sain pitkästä aikaa pitää yhden päivän tekemättä mitään pakollista. Eli kun oikeasti pysähdyin. Pahus.

Katsoin todella pitkästä aikaa neuvoa korteista. Työlle, elämäni ihmiselle ja tulevaisuudelle. Sain työlle voimakortin, ihmiselle rakkauskortin ja tulevalle kukoistuskortin. Ei passaa valittaa. Omituista tässä on se, että joka kerta, kun tuota ihmistä ajattelen ja kortin hänelle nostan, se on aina tuo sama kortti. Okei, tapahtuu tosi harvoin, tämä taisi olla kolmas kerta, mutta silti. Erikoista.

Tapaan tänään taittajaa. Mies vaatii jo ihan mahdottomia. Sillä on ihan selvästi niin selkeä visio, että minun ei tarvitse ottaa siitä minkäänlaista lisästressiä. Mutta tämänhän minä jo tiesinkin. Mietityttää vain kuinka saan kaiken hoitumaan, siis oman osuuteni. Kaikki menee niin vauhdilla. Mikä on tietysti hyvä asia, koska olen viivytellyt jo sen kolme vuotta. (Joista siihen kirjoittamiseen on kyllä mennyt ainakin yksi vuosi.) Tämä on juuri se syy miksi kannattaa valita oikeat ihmiset ympärilleen. Positiivista painostusta ja asioita tapahtuu. Oikeat ihmiset saavat parhaan esiin ja sitten ei voi muuta kuin onnistua. Kukoistuskortti.
 

Elämäni värit.

Olen melkein muistanut luopua joka päivä jostain. Se sellainen turha ja ruma alkaa jo loppua, koska mätin kaiken kirppiskuormaan. Joten täytyy siirtyä niihin asioihin, jotka ovat kivoja ja nättejä, mutta joita en välttämättä tarvitse. Ajattelin poistaa seuraavaksi värikkäitä asioita. Jätän kotiini vain valkoiset ja harmaat ja ehkä ruskean sävyt. Kankaiset asiat on helposti vaihdettu vaaleisiin, ja aika monet asiat voi myös maalata. Jopa liian värikkäät kirjat voi päällystää uudella vaalealla päällisellä. Minulla oli joskus melkein 10 vuotta sitten sellainen haave, että haluan kokonaan valkoisen kodin. En tiedä miksi, mutta se oli hyvä haave. Kuitenkin värit aina harhauttavat minut. Jos näen jotain kirkasta ja kaunista, niin hetikohta jo kiljun että "iiihaanaaaa!" ja juoksen kassalle. Mutta ei enää. Minulla on uusi systeemi. Ostan vain tarpeellista. Aina, kun käpälä tarttuu johonkin sellaiseen joka on ihan pakko saada, niin minä esitän itselleni kolme kysymystä:

1) Onko se valkoinen?
2) Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin?
3) Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä?

Jos saan kolme kyllää, niin tulee vielä yksi jatkokysymys:

4) Mistä olet valmis luopumaan saadaksesi tämän?

Jos kaikesta tästä huolimatta vielä haluan kyseisen asian, ja olen sen itselleni osannut perustella tarpeeksi hyvin, niin sitten saan siirtyä kassalle. Mutta aika paljon vähemmän olen ostellut, ihme juttu.

Olen kuunnellut koko aamun Dingoa. Mikä lie taas viirasi päätä. Mutta on se vain omituista, kuinka ne biisien sanat löytyvät jostain alitajunnasta, vaikka niitä ei kuulisi koskaan missään. Niin järjettömän suuria tunteita niissä biiseissä on. Iho menee vieläkin kananlihalle, kun aurinko laskee selkäsi taa, tai kun kuljen autiosaarta pistoolisankarina. Mietin, että ehkä tuosta samasta syystä minä harhaannun niistä väreistäkin. Dingon vuoksi. Jos on kasvanut 80-luvulla niiden kaikkien kammottavien kirjavuuksien ja sifonkihuivien keskellä, niin myös se sellainen värien järjetön rakastaminen voi ihan hyvin tulla sieltä alitajunnasta. Huolestuttavaa.

   

Tavoitteista.

Tom Lundberg kirjoitti kolumnissaan tavoitteista. Tai lähinnä siitä miksi meidän on usein vaikea tavoitteita tehdä. Sitten ihmetellään, kun asiat eivät menekään niin kuin haluaa. (Linkki kolumniin TÄSSÄ.)

Jospa nyt listaisit paperille kolme asiaa, joiden toivoisit toteutuvan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Ne voivat olla aineellisia tai aineettomia, pääasia että voit kuvailla päämääräsi selkeästi, miellät ne tärkeäksi ja sitoudut niihin.

Tuo on tosi hyvä vinkki. Ja ihan selvästi oli taas tahallaan ajoitettu niin, että tuohon törmään tänä aamuna. Nimittäin... Tänään minulla on haastattelu, joka varmasti muuttaa elämääni tosi paljon. Kun kaikki menee hyvin, niin minusta tulee yrittäjä jo ensi kuussa. Ihmeellistä. Joten se on ehdottomasti minun listan ensimmäinen kohta.

1) Oma yritys.

Koska tuo aikaväli oli kuusi kuukautta niin täytyy miettiä vähän pidemmälle. Tässä on nyt työstetty niin tosissaan elämäni suurinta projektia, että uskallan luvata sen osuvan tuohon samaan aikaväliin. Itse asiassa tavoitteeni on saada esikoiskirjani joulumyyntiin.

2) Julkaistu kirja.

i niin kuin ilona.

Satayksi päivää italiaa

Kirjalla on siis nimi. Se voisi olla parempikin, mutta tuo on tarpeeksi kuvaava ja outo. Ilmeisesti taittaja tietää jo aika varmaksi miltä kansi tulee näyttämään. Minä tiedän sen ehkä ensi maanantaina, kun nähdään. En aio puuttua siihen kovin paljon. Valitsin taittajani sillä perusteella, että hän osaa tehdä kirjasta minunlaisen. Joten jos ei osaa, niin se on oikeastaan vain minun oma moka. Mutta osaa se.

Kolmas tavoite voisi olla uusi koti. Elelen nyt vuoden loppuun tässä, mutta entäs sen jälkeen? Voisin muuttaa sinne Iihin. Minusta uusi vuosi voisi ihan hyvin alkaa uudessa paikassa. Tai sitten voisin vaihtaa vuotta jossain lämpimässä. Tai nauttia kevätaurigosta ilman lunta, vaikka Italiassa. Helmikuu on itse asiassa mukavan lämmin siellä, varsinkin jos vertaa meidän paukkupakkasiin. Vai olisiko tavoite sittenkin jotain muuta? Voisin esimerkiksi mahtua tavoitefarkkuihini puolen vuoden päästä. 

Nyt minä taas lörpöttelen. Miten tämä päättäminen voi olla näin vaikeaa? Minun tavoitteisiin pääseminen kaatuu ihan selvästi aina siihen, etten osaa määrittää mikä se tavoite on. 

3) Selkeät tavoitteet.

   

Aika.

Läppärini akku otti ja teki itsestään käyttökelvottoman Malesiassa, joten nyt tämä kone toimii vain ollessaan piuhan avulla seinässä. Käyttäminen onnistuu näinkin, paitsi silloin kun kompastun johtoon ja se irtoaa. Silloin samalla tahattomasti buuttaan koneen. Myös kellonaika on aina väärin, koska jos virta katkeaa, kello ei toimi. Joten kirjoitan tätä klo 22.08, näin kahdeksalta aamulla.

Myös ikuajat matkassani ollut puhelin alkaa viimein vedellä viimeisiään. Se buuttailee itsensä usein puhelun loputtua, mutta osaa kyllä avautua myös ihan ilman pin-koodia. Kellonajan se kuitenkin hukkaa usein, kuten tänän aamuna.

Voisin mennä katsomaan aikaa keittiöstä, mutta seinäkellomme on sellainen "suuntaa antava" niin kuin kämppis sen hienosti oli muotoillut. Se kertoo siis ympäripyöreästi oman aikansa. Seinälle oli ilmestynyt ihan lappu sitä varten, kun monta kertaa juuri tuosta kellosta tarkkailtiin paljonko aikaa on jäljellä milloin mihinkin menoon.

Myös Huone 13 piti seinällään upean kellon, jonka heiluri raksutti, ja joka löi puolen tunnin välein, mutta antoi meille omanlaisen aikavyöhykkeen. Muusa kävi sitä aina tasaisin väliajoin vetämässä, muuten kello hyytyi. Sanoin asiakkaille aina, että meillä on täällä Huoneella ihan oma ajantaju.

Minusta on oikeastaan todella mukavaa, että olen näin ajaton. Herään aurinkoon tai siihen, ettei enää nukuta. Menen nukkumaan silloin, kun on pimeää tai kun väsyttää. Ruoka-ajasta ilmoittaa maha, tosin ei aina. Kellon tuijottaminen vie jotenkin luovuutta. Ainakin minulta. Jos pitää mennä jonnekin tiettyyn aikaan, niin en saa sitä ennen mitään tehtyä. Meno vie jotenkin koko päivän, vaikka kestäisi vain hetken. Minun pitää muuttaa jotain päässäni, koska tämä tällainen ei ole hyvä asia.

Minulla on muuten nyt uusi kalenteri. Sellainen samanlainen, josta jouduin keväällä itkun kanssa luopumaan. (Tietenkin tämä on nyt seuraavalle vuodelle.) Se on edelleen ihan minun näköinen. Juuri oikeanlainen. Muistan, että olin vähintäänkin yhtä onnellinen vuosi sitten, kun löysin sen edellisen kalenterin. Ja nyt sitten taas. Pienet asiat ovat parhaita.
 

Iloinen päivä.

Tänä aamuna heräsin aurinkoon ja energiaan. Tuntui aivan mahtavalta. Tiesin heti, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on sovittuna tapaaminen Luotsissa ja se tarkoittaa, että oman yrityksen perustaminen lähestyy jättiharppauksin. Olen ihan innosta piukeana, koska tätä on mietitty niin kauan (eli minä olen miettinyt) ja nyt sitten ihan oikeasti se kaikki alkaakin toteutua. Hurjaa on.

Varmasti tulee jo korvista nämä minun Astrokalenterit, mutta tänään se jotenkin heitti sellaisen ajatuksen, josta on pakko mainita edes jotain. Päivitä periaatteesi. Jäin miettimään tuota. Pitää olla rehellinen itselleen. Maailma muuttuu ja kiveen hakattuja periaatteita on pakko muuttaa, kun niistä ei ole mitään iloa kenellekään. Minulla on kyllä juttuja, joita olen pitänyt tiukkana elämänohjeena ja toiminut niiden mukaan tuntien joko ahdistusta tai huonoa omatuntoa tai ainakin tylsyyttä. Ei sellaiset tuntemukset tule, jos elää omien arvojensa mukaan. Sellaiset tuntemukset tulevat, kun elää toisten arvojen mukaan. Joten tämän päivän kotitehtävä on ehdottomasti juuri tuo - päivitän periaatteeni. 

Minulla oli sellainen Malesiasta ostettu pinkki kirjanen, josta tuli ajan kanssa järjetön tehtävälista. Homma lähti vähän lapasesta, kun yhtäkkiä siellä oli 80 sivua asioita mitä pitää hoitaa. Ei hyvä ollenkaan. Eilen tein sellaisen radikaalin teon, että hajotin koko kirjasen, revin paljon sivuja, yliviivasin ja aloitin listan uudestaan järkevästi (nyt tekemätöntä on enää kaksi ja puoli sivua). Sitten vain aloin määrätetoisesti tekemään niitä asioita siinä järjestyksessä kun olin ne vihkon uusille sivuille kirjannut. Ja melkolailla hetikohta pääsin jo ylivetelemään, kun sain niin tehokkaasti paljon aikaan. Ihan mieletön voittajatunne! 

Persaukisuus on kyllä ihan mahtava motivaatio! Kun tajuaa, ettei ole rahaa, mutta että on kuitenkin laskuja ja ajoittain nälkä, niin sitä saa itsestään irti aivan kummallista tehokkuutta. Ideoita säteilee pään täydeltä ja jostain syystä löytyy energiaa kaiken toteuttamiseen. Ehkä koska nyt minä teen sen vain minulle, vain itseni takia. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, ettei pysy itselleen asettamassa aikataulussa, jos on kipeänä. Tai ressata siitä, kun muut eivät tee sitä mitä on sovittu. Nyt jos hommat kusee, niin voi ihan keskenään katsella peiliin. Tänään peilistä hymyilee takaisin luottavainen ja onnellinen ja aikaasaava ja luova ja ihana (ja tietysti äärettömän kaunis) ilona.

Laitoin tällaisen viesti Facebook-sivulleni: Etsin hyvää ja minua ymmärtävää kirjanpitäjää. Pitää olla mukava tyyppi. Otan vastaan suosituksia. Ja ihan saman tien Skypeen hyppäsi Sani, joka sanoi, että suosittelen tätä. Etsin kyseisen firman nettisivut ja siellä se sitten oli heti otsikossa: "Mukava ja hauska tilitoimisto". Eipä tarvitse etsiä enää. Jännä miten sitä saakin aina sen mitä pyytää.

   

Erään aikakauden loppu.

Minä olin ihan omatoimisesti ladannut huimat odotukset tälle viikolle, mutta nyt sitten Astrokalenteri veti aivan mahdottomat pohjat! 12 vuoden menestysjakso kotielämän alueella alkaa nyt. Voi hyvänen aika. Kiitos paljon! Otan tämän ilolla vastaan, varsinkin kun koti on jo ajatuksena eniten se minun juttu. Tänään meillä oli vielä tarkoitus tehdä uusi vuokrasopimus, joten en yhtään epäile tätä. Tosin en aikonut ihan 12 vuotta tässä asua, mutta siitä huolimatta.

Tänään oli ihan vihonviimeinen päivä kun Huone 13 sijaitsi siellä missä monet teistä kävivät. (Tässä on nyt oletuksena, että vain ystäväni lukevat blogia.) Kävin purkamassa keinun osiin, sitten se haettiin pois. Sitten editoitiin tulevaa kirjaani, ja sitten vietiin viimeiset tavarat pois. Älyttömän lopullista. Nyt se on ohi, ihan koko kesä. Tämä kaikki aiheutti minulle kummallisen olon. Ensin ihmettelin sitä, ettei tunnu melkein miltään, koska miespoika oli aivan surkeana jäähyväisineen ja aikoo ikävöidä paljon tätä kaikkea. Miksi minä en tunne samoin, vaikka olen vähintäänkin yhtä herkkis? Tämä aika oli minullekin merkittävä, mutta ihan selvästi en ota enää asioita niin raskaasti. Kävin sanomassa Huoneelle heipat. Kuuntelin seinällä raksuttavaa kelloa ja sitten suljin oven. Siinä se. Ei kyyneleitä. Nyt mennään eteenpäin isosti ja se on ilman muuta todella hyvä juttu.

Tapasin tänään taittajani vahingossa. Jotenkin tällaiset hetket saavat minut ihan melkein pois koko tolalta. Kun tämä ihan oikeasti on totta. Minun kirja on ihan oikeasti kohta myytävänä. Se on jotenkin niin käsittämätöntä. Vaikka tähän on tietysti koko ajan pyrittykin, niin silti tavoitteeseen pääseminen on vielä jotenkin yllättävää. Kertoo jotain minun toiminnasta ja oman toiminnan arvostamisesta. Tämän lisäksi tänään taittajani saa tietää jotain, minkä ansiosta koko hänen elämänsä muuttuu selkeämmäksi. Lupasi kertoa minullekin miltä sellainen tuntuu. Selkeys ja suunta.

Tajusin tänään, että olen taas ihan täysin P.A. koko ensi kuun. Tämä liittyy tosi vahvasti siihen, että perustan sen oman yrityksen, enkä siis saa tienata mistään muualta mitään. Joten jos nyt tarvitset jotain, niin osta se minulta. Minulla on kaikenlaista. Tässä joutuu olemaan todella luova, että selviää, mutta onneksi minä olen hyvä siinä. "Nyt kaikki tänne ostamaan!"
    

Eilinen.

Sain heti aamusta linkin artikkeliin, johon oli listattu hyviä asioita, joita lapset tekevät, mutta jotka sitten aikuisena helposti unohtaa. Se oli oikeastaan aika hyvä lista. Ilmeisesti me ihmiset emme ole koskaan liian vanhoja: ottamaan päiväunia, taiteilemaan, leikkimään, menemään jäähylle, pyytämään anteeksi ja päästämään irti eli antamaan anteeksi. Minä kyllä allerkirjoitan tämän, vaikken lapsista mitään ymmärräkään.

Olin myös hyvin tyytyväinen huomatessani, että minä kyllä melkein jo teenkin tuon kaiken. Otan päiväunia melkein säännöllisesti, mutta ainakin jos väsyttää päivällä. Se tehostaa työntekoa. Säästää aikaa, eikä suinkaan vie sitä. Minä myös taiteilen päivittäin, se sellainen on suorastaan osa minua. Leikkiminen on minulle sama asia. Minä leikin jo pienenä sillä tavalla luovasti. Tein jotain ja suunnittelin ja piirtelin ja kirjoitin. Tuo jäähylle meno on ihan uusi juttu. Siihen aikaan kun minä olin pieni, jäähyllä kävi vain jääkiekkoilijat. Mutta otan tämän ehdottomasti käytäntöön. Kiukkupuuskan iskiessä on varmasti parempi mennä jo etukäteen istumaan sitä parin minuutin käytösrangaistusta ennen kuin sanoo sen mitä ajattelee. Samoin aion pyytää ja antaa anteeksi huomattavasti paremmin tästä eteenpäin. Irti päästäminen on vaikeinta, mutta sitäkin voi harjoitella. Kaiken voi oppia, jos oikeasti tahtoo.

Minulla on nyt hyvä vaihe menossa. Astrokalenteri lupailee tosi hyvää koko ajan. Tänään otsikkona oli lupaavasti "Vauhtia rakkauselämään". Se on hyvä. Tässä on rakkaudet olleet niin hitaita, että melkein voisi luulla olevansa jäähyllä siinäkin asiassa. Jotain syyssäpinää saisi nyt kyllä jo tulla minun suuntaan.

Eilinen irkkutapaaminen oli oikein mukava. Tapasin siis kolme entistä työkaveria (joista tosin vain kaksi Irlannista). Syötiin paljon, juotiin vähän ja vaihdettiin kuulumisia melkein vuoden ajalta. Sääkin oli mukavasti teemaan sopiva, sillä Irlannissahan sataa joka päivä. Tietysti suunniteltiin paluuta Dubliniin. Kun jäi niin monta juttua kokematta siellä. Ja täytyyhän meidän käydä siellä meidän omassa gettokylässä morjestamassa sen ainoa baarin työntekijöitä. Joten siitä se ajatus sitten lähti.

Sain myös ihanaan lamppuuni valon. Ja olin oikeassa, koko elämä tuntui heti paljon valoisammalta. Ihana lamppu ja ihana valo ja ihana Seppo. Nyt olen niin valaistunut, että olen valmis vaikka minkälaisiin elämänmuutoksiin. Upea tunne. Ja siitä innostuneena aloin jo suunnitella joulun suunnittelemisen aloittamista. 

(Pääset mainitsemaani alkuperäiseen artikkeliin TÄSTÄ.)

Muutto.

Joko sinulla on ollut tämä joka toisen päivän flunssa? Aivan käsittämätöntä miten voi olla välillä täysin yskätön ja hyvä olo, ja sitten taas heti perään heikko happi ja yskäkohtauksia. Oletettavasti siihen ei auta se, että terveinä päivinä jaksan pompia ja puuhastella, tehdä kaikkea mahdollista mikä on pahasti jäänyt tekemättä, kun edellinen päivä oli niin vaikea ja sairastava. Mitä tästä opimme? Ihan selvästi ei yhtään mitään.

Tänään Huone 13 tyhjenee lopullisesti. Haen viimeiset tavarani pois ja keinu muuttaa seuraavaan väliaikaiseen kotiinsa Riitan puutarhaan. Se saa todella hyvän hoitopaikan, vaikka hieman pelottaa sen takaisin saaminen. Minulle on jo nyt vihjailtu, että se voi olla vaikeaa. On siis jo nyt syytä alkaa etsiä uutta kotia. Siis ensi vuodeksi. Sellaista, jonne keinukin mahtuu. Se Iissä asuva Ilkka kyselikin jo, että minkälaista paikkaa minä tarvitsen tai haluan, ja että milloin tulen siellä käymään. Se on hoidettava tässä ihan piakkoin, ennen kuin lumi tulee maahaan ja kaikki näyttää väärältä.

Aika moni on kysynyt, että mihin Huone 13 muuttaa. No, nyt toistaiseksi vain pois. Mutta ajatus ei muuta mihinkään. Voisin laittaa kuulumisia vaikka sille Facbook-sivulle. Sellainen on ollut mielessäni jo pitkään, kuten myös se kirjan etenemisestä ilmoittava postituslista. Minulla ei vain ole oikein ollut mitään sanottavaa. Olen sellaisessa ihanassa risteyskohdassa, sillä ensi maanantaina alkaa taas tapahtua. Tämä viikonloppu tulee ihan selvästi olemaan jonkinlainen ajanlaskun muutos. Eikä taaskaan juuri lainkaan odotuksia ensi viikolle.

Tänään meillä on Irlannin ihmisten kanssa tapaaminen tämän kylän ainoassa oikeassa irkkubaarissa. Siitä voi tulla hauskaa. Ei olla nähty yli puoleen vuoteen. Raportoin tilanteesta tuonnempana, jos on jotain raportoitavaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!
 

Ihana valo.

Nyt kun tein päätöksen ja sain kodin muutamaksi kuukaudeksi, on ollut ihan eri fiilis. Ja se joka päivä tavarasta luopuminen oli aivan sairaan hyvä idea, tosin yhden sijasta niitä on mennyt aika monta. Olen silti jemmannut kirppislaatikkoa ja toivon, että ihmiset kävisivät sitä tonkimassa. Kaikkea en siis vain heitä pois. Joka tapauksessa, koti alkaa näyttää kodilta. Teen asioita, joita kotona tehdään.

Kuten silittäminen. Pidin pyykkipäivän ja sitten ihan oikeasti silitin pussilakanoita ja tyynyliinoja. Se oli aivan mahtavaa! Silittäminen on tiskauksen jälkeen minun suosikkikotityöni. Ja ihan yhtäkkiä tajusin, etten ollut silittänyt yli vuoteen. Viime kesän olin koditon. Irlannissa meillä oli kyllä pohjaan palanut silitysrauta, mutta en minä sitä koskaan käyttänyt. Ja sitten oli Aasian reissu. Siellä ei todellakaan mitään silitelty, kun kosteus suoristaa kaikki rutut ihan automaattisesti. Minä olin ihan unohtanut, miten mukavaa puuhaa se on. Ja siinä minä sitten silittelin ihan onnessani vaikka kuinka paljon. Tuli se sama hyvä fiilis, joka minulla oli joskus kauan sitten siellä kellarikodissa. Kun oli koti.

Olen miettinyt tässä lähiaikoina paljon sitä mitä haluan. Yhtä tiettyä ihmistä ja sitä minkälaista elämä voisi yhdessä olla. Se on turhauttavaa. Se vie minut pois oikeasta suunasta. Sen lisäksi jo kaksi ihmistä on sanonut minulle, että soita sille! Mutta en tietenkään soita, koska olen itsepäinen. Enkä oikeastaan edes halua. Haluan muuta, kuin vain puhelun. Paljon muuta. Ja koska on sellainen todella vahva riski, että en saa edes puhelua, saati sitä paljoa muuta, on turvallisempaa vain olla ja yrittää päästä eroon näistä hölmöistä ajatuksista. Ja silittää, se auttaa. Perustan perheen ihan keskenäni vain.

Minun ikkunalaudalla on taulu, jossa lukee "Kotityökyvytön". Se on alunperin kämppiksen kortti jonka kehystin, ja sattuneesta syystä se asettui tänne minun huoneeseen. Ei mitenkään hienovaraista vihjailua.

Taas sain viestin IKEAsta. Ihana Seppo kertoi, että olen nyt täällä. Etkös sinä tarvinnut jotain? Ja tämän seurauksena täydellinen lamppuni saa myös valon. Se on jo Sepon taskussa, matkalla luokseni. Huomiseen asti istun pimeässä, mutta sitten koittaa valkeus. Olen varma, että tuon lampun myötä kaikki muutkin asiat kirkastuvat. Näen taas elämän selvästi ja valoisana. Juu'u, paljon on taas lyöty odotuksia yhdelle valonlähteelle.

 
Tänään on oikolukijani syntymäpäivä. Täti juhlii pyöreitä vuosia.
Ihan mielettömästi onnea ja rakkautta, ihana Elina! 
   

Hullun paperit.

Nyt se on sitten kesä ohi. Tiedän tämän siitä, että olen ollut koko kesän ajan Pop Up Companyn yrittäjyysvalmennuksessa, joka loppui tänään. Meille jaettiin siitä todistukset. Ihan kaksi kappaletta. Nämä paperit todistavat, että olen osallistunut tällaiseen yrittäjyysjuttuun ja ilmeisesti sen läpäissytkin. Täytyy sanoa, että toinen noista papereista meni kyllä heti sinne Maailman tärkeimmät paperit -kansioon. Ihan jo pelkästään sen vuoksi, että todistukseni alkaa sanalla "Hullu". Nimeni jälkeen seurasi tämänlainen teksti:

Hullu, kekseliäs, taitava, hörhö, innostunut. Oman polun etsijä, oman polun raivaaja, oman polun kulkija. Silmäsi säihkyvät, kun asiat menevät eteenpäin ja saat toteuttaa itseäsi. Ja sitä on ihanaa seurata! Sillä voi elää, muutkin ovat sen tehneet. Nyt kaikki tänne ostamaan, huutaa ilona. i niin kuin ilona.

Tuo on ehdottomasti parasta, mitä minusta on sanottu koko vuonna. Tai ainakin tämä on hyvä kilpailija sille haastattelulle, joka minusta tehtiin helmikuussa. Kun kuuntelin mitä muista sanottiin, mietin kauhuissani, että minusta ei varmasti voi sanoa mitään tuollaista. En ole saanut mitään aikaan koko kesänä, ainakin siltä on tuntunut. Ja kun viimein tuli vuoroni, huomasin olevani oikeassa. Se ei todellakaan ollut mitään sellaista, jota muista sanottiin. Se oli paljon parempaa. Täysin minunlaista.

Meillä oli myös plussaralli. Kaikki saivat kirjoittaa toisistaan jotain positiivista samalle lappuselle. Kävi ilmi, että jostain syystä nämä ihmiset pitävät minusta. Ja hirmu monen mielestä minun taideteokset ovat todella hienoja. Se aina jotenkin yllättää, kun tajuaa miten muut minut näkevät. Näkemys eroaa omasta yleensä aika paljon. Minä en selvästi vieläkään arvosta itseäni ja osaamistani tarpeeksi. Ja se yksi miespoika... Juteltiin taas. Tuli niin hyvä fiilis, kun tajusin miten paljon minusta pidetään. Hän sanoi ihan suoraan, että harmittaa kun ei tutustuttu ja ehditty jutella niin paljon kuin olisi halunnut. Tunne on molemminpuolinen.

No, nyt tämä on ohi. Huone 13 muuttaa pois, piiloutuu hetkeksi. Tilanne elää. Katsotaan mihin päädytään. Stay tuned.
 

Lammas ja laukku.

Ei ole ollut mitään sanottavaa. Tympii, kun ensin luulee olevansa kunnossa, ja sitten saman tien on taas punkan pohjalla. Tyhmätyhmätauti! Mutta ei siitä sen enempää. Nimittäin minä sain lammaskortin. Tämä liittyy nyt TÄHÄN. En voinut uskoa silmiäni, kun tulin kotiin ja tällainen kortti oli odottamassa ovenkahvassa. (Kämppis oli sen siihen asettanut.)

Olin hämmentynyt. Ensinnäkin tuosta huomiosta ja välittämisestä (varsinkin, kun kortti oli kovin odottamaton lähetys yllättävältä henkilöltä), mutta myös siitä, että se on lammaskortti. Minä sain lammaskortin! Niitä on sittenkin olemassa. Tuplariemu.

Aikaisemmin tuona päivänä olin lähdössä Huoneelta ja kannoin laatikoita ulos, kun eräs miespoika tuli minua halaamaan. Hän kiitti siitä, että olin kuunnellut (vaikka oikeasti me keskusteltiin ja hän kuunteli vähintään yhtä paljon) ja siitä, että olen minä. Olin todella hämmentynyt. Minulla on kyllä upeita ihmisiä elämässäni.

Astrokalenteri lupaili taas hyvää, muun muassa näin:

Tulet kokemaan sosiaalisessa asemassasi sellaisia harppauksia, ettei niitä voi järjellä käsittää. Etenet nyt sellaisilla alueilla, joilla tarvitaan luonnetta enemmän kuin saavutuksia. Sinua arvostetaan henkisten valmiuksiesi johdosta, ja siksi tuleville onnen potkuille ei kannata etsiä syitä omista konkreettisista aikaansaannoksista.

Selvästi menee hyvin, vaikkei sitä täältä taudin takaa melkein edes huomaa. Muistutan Petteri Punakuonoa ja naapurit vihaa minua, koska yskin kaiket yöt. Mutta pakkohan tämän on joskus loppua, että sitä odotellessa. 

Minulla on mieletön ikävä Irlannista tulevaa matkalaukkuani. Se on nyt jotenkin saanut järjettömän paljon huomiota, ihan hullulla tavalla. Laukku on ehkä jo matkalla ja se tulee määrittämään erään ystävyyssuhteen kohtalon. Aika paljon vastuuta yhden laukun harteilla. Minä en malta odottaa, että pääsen viimein sitä penkomaan. Siellä on suosikkioloasuni! Ja kipukoukku, joka todellakin on ollut kaivattu kapistus, varsinkin viimeisten parin viikon ajan. Sitten siellä on saippua, joka tuoksuu niin hyvälle, että sitä tuskin kärsii käyttää. Ja sitten siellä on kirja, jonka sain joulujahjaksi. Ja huiviltti, jonka virkkasin ihan itse Irlannissa ollessani. Siellä on paljon kaikenlaista, mutta erityisesti näitä odotan suunnattomasti. Eniten kuitenkin odotan laukun tuojaa, mutta siihen on kyllä vain 50 %:n mahdollisuus. Laukku saattaa myös tulla yksin. 

   

Kaappi.

Löysin koneeltani kuvan. En muista nähneeni sitä koskaan aikaisemmin. Aivan selvästi olen sen kuitenkin nähnyt jossain ja sanomasta johtuen jemmannut sen koneelleni. Arvatenkin odottamaan tätä päivää. Ja kun se tänään osui silmiini, se niin sanotusti osu ja uppos. (Tuo oli yksi suosikkipeleistäni kakarana. Sellaisia ei ole montaa.)

Täällä on ollut mieletön elämän puhdistus käynnissä. Se Abrahamin kuuntelu varmasti vaikutti tähän jollain lailla, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin siitä, että minä tarvitsen muutosta. Olen tarvinnut sitä jo todella pitkään.

Yksi unelmani toteutui eilen. Ja siitä johtuen Elina on suosikkihenkilöni tällä hetkellä. Oikolukijani oli menossa IKEAan ja pyysin tuomaan valon lamppuuni. Lamppu on täydellinen, mutta siihen ei käy mikään muu kuin se tietty IKEAn lamppu. Joten täydellinen lamppuni ei varsinaisesti nyt hoida hommaansa. Kävi ilmi, että Elina on menossa sinne isolla autolla. Ja että voisi tuoda muutakin, jos tahdon. En tiedä mikä viirasi päässä, mutta pyysin tuomaan samalla peltikaapin, josta olen haaveillut sen kymmenen vuotta. On melkein käsittämätöntä, miten voi ihminen tulla näin onnelliseksi tavarasta. Sillä tuossa se nyt pojottaa, maailman hienoin kaappi. Minun omana. Enää ei edes haittaa, että sen vieressä oleva lamppu on yhä valoton (olivat loppuneet), sillä kaappi loistaa upeuttaan ihan riittävästi.

Olen yhä vähän kipeä. Olen myös hankkinut itselleni ne ylimmät vatsalihakset, sen verran tuskallista tuo yskiminen nykyään on. Mutta tämä sairastuminen on kyllä ollut tosi hyvä asia. Niin moni juttu on selkeytynyt päässäni, kun jouduin pysähtymään. Miten on mahdollista, että olin sen taas unohtanut? Sinkoilin ja hosuin ja ahdistuin, kun oli asioita jotka vaivasivat jatkuvasti mieltä. Kun ihan pelkkä pysähtyminen olisi riittänyt niiden ratkaisemiseksi. Toivottavasti tämä ymmärrys ei tullut liian myöhään. 

Astrokalenteri oli kuitenkin kannustava.

Nyt kannattaa viimeistellä muutama juttu, joka on tainnut vähän unohtua. Pienellä huolellisuudella nyt, helpotat tulevaisuutta huomattavasti. Kohta odottavat ne isommat avaukset, joita ennen on laitettava kaikki kuntoon.

Alkaa olla homma paketissa. Asunto tarvitsee vielä runsaasti hienosäätöä, mutta nyt ensimmäisen kerran täällä asuessani tuntuu jo kodilta. Yksi oma huonekalu ja tilanne muuttui täysin. Ehkä siihen vaikutti myös se päätös, että tämä paikka on oleva tukikohtani ainakin vuoden loppuun. Uskalsin jo purkaa pahvilaatikoita ja asettua taloksi. Seuraavaksi alan keräämään rasvakerrosta, että selviän talven täällä. Tai ainakin talveen asti. Ikkunat täytyy tiivistää. Ja ostaa paljon kynttilöitä. Ja hei - enää 111 päivää ja alkaa ilonan joulu! Taas valkeata joulua, keskellä suurten hankien. Muistan joulun aikaan, se kuinka saikaan mun taas taakse vuosien...

   

Abraham.

Ellei tiedä mihin on matkalla, päätyy todennäköisesti jonnekin muualle.

Tuo pitää kyllä niin vahvasti paikkaansa. Elävä esimerkki täällä vilkuttelee. Suunnistus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, koska minulla ei ole suuntavaistoa, mutta huomaan ongelman olevan vielä syvemmällä. Ei paljon auta, vaikka olisi kuinka hyvät kartat ja kompassit ja otsavalot ja vaistot, jos ei silti tiedä mihin yrittää päästä.

Nyt kipeänä ollessa minulla on ollut aikaa tuumailla. Olen myös kuunnellut sellaisen todella hämmentävän risteilyseminaarikeskustelun. (En tiedä mikä sen oikea nimi on.) Mutta se on Abrahamin puhetta. Ihan yllättäen eksyin tuohon linkkiin, joka tuntui ensin jopa minusta utopistiselta hörhöilyltä. Mutta koska ei tässä nyt muutakaan tekemistä ollut, niin katsoin läpi koko hoidon. Sen itse asiasisällön kuunteleminen oli paljon helpompaa, kun pääsi yli siitä oudosta faktasta, että vaikka se on Ester Hicks niminen nainen joka puhuu, niin ne sanat kuuluvat Abrahamille. Ester on tulkki.

Itse en usko sellaiseen, että sielu voisi kaapata toisen ruumiin ja puhua sitä kautta. Se on Hollywood kamaa. Mutta tuossa ei ollutkaan kyse sellaisesta. Oli kyse energiasta. Ja se on ainoa asia johon minä todella uskon ja voin luottaa täysin. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän tajusin, että tämä tyyppi puhuu nyt juuri siitä vetovoiman laeista, josta oma elämänfilosofiani muodostuu. Niinpä minä katsoin yli seitsemän tuntia ja 44 minuuttia, kuinka nuo ihmiset kävivät kyselemässä Abrahamilta asioita ja Ester antoi papatuksen vain tulla. Vastaukset olivat niin kiehtovia, että kun tuo taltiointi viimein loppui, niin ihan tosissani mietin, että pitäisiköhän se katsoa uudestaan.

Jotenkin tunnen taas tosi voimakkaana sen oman suunnan. Kannattaa ihan oikeasti sairastaa viikko, vaikkei se mukavaa olekaan, koska joka kerta se auttaa ainakin välillisesti. Samaan aikaan on tullut omituisia juttuja vastaan lähipiirissä. Jotkut kommentit tuntuvat vierailta tai jopa loukkaavilta. Se sai minut taas mietimään miksi vietän aikaani näiden ihmisten seurassa, joiden energia vain masentaa minua. Enkä nyt sano, että muut olisivat väärässä. Jokainen on oikeassa niin kauan, kuin kuuntelee sisintään. Vain sillä tavoin sitä tietää kenen seurassa kannattaa aikaansa viettää. Aivan selvästi minun elämässäni on taas se vaihe, kun täytyy puhdistaa puhelinta turhista numeroista.

Ja kuin vahvistuksena tälle ajatukselle, löysin postikortin. "Miinuspiste rinnassani yritin etsiä lammaskorttia." Tuo lause liittyi kirjoitukseeni 8.10.2011. Tein silloin elämäinventaarion. (TÄSTÄ pääset siihen vanhaan juttuun.) Se oli taas niitä kirjoituksia, joihin en oikeasti odottanut minkäänlaista todellista vastausta, mutta niin se vaan posti kantoi kotiini aivan ihanan nalle-kortin. (Lammaskortteja ei ole olemassakaan.) Kortin sanoma oli hyvin selkeä: "Toivottavasti et inventoi minua elämästäsi". Vaikka en ollut missään nimessä edes aikeissa poistaa tämän kortin lähettäjää, tuo kortti silti oli aivan uskomattoman suuri ele. Se toi mukanaan valtavasti välittämistä ja rakkautta ja merkitystä. Olen aina koittanut sanoa, että ne pienet asiat ovat elämässä tärkeimpiä. Ja sanon sen taas. Ne ovat.
   

Amélie.

Ajattelin, että tarvitsen vähän aikaa toipumiseen ilman, että on koko ajan jotain häslinkiä. Kun on hetken ilman nettiä ja puhelinta, niin kyllä muuten helpottaa. Ainakin henkisesti. Ajattelu selkeytyy ja onnistuu ihan kaikessa. (Jos on terve.) Astrokalenterikin lupasi taas hyvää.

Ajatuksissasi on nyt pohjaa laajempaakin menestystä ajatellen eikä nyt ole syytä piilottaa kynttilää yhtään minnekään. Anna aatosten lentää ja tee myös jotain asioiden eteen.

Teen teen, heti kun toivun tekevän kuntoon. Tänään en vielä pysty. Enkä ehkä huomennakaan. Katsellaan uudestaan sitten kun tulee seuraava suosikkipäiväni maanantai. Silloin olen elämäni vedossa. Nyt en ole. Takana on taas niin hikinen yö, että ei mitään järkeä. Piti keskellä yötä nousta vaihtamaan vaatteet, kun olin aivan läpimärkä. Tämä oli jo kolmas vetinen yö. Voisi jo helpottaa.

Halusin katsoa jonkin mukavan leffan, joten valitsin pitkästä aikaa Amélien. Herätti paljon tunteita. Muistin kun näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran. Olin kaverin kanssa kaupungilla ja ehdotin hänelle ihan yhtäkkiä, että mennään katsomaan tämä leffateatteriin. Kaveri katsoi minua kummastellen ja sanoi: "Mutta et sinä tykkää käydä elokuvissa." No en niin, mutta nyt tuntuu siltä. "Etkä sinä edes tykkää elokuvista, joissa ei puhuta englantia." No en niin. Mutta nyt voisin kokeilla. Kaveri hämmentyi niin paljon, että suostui.

Tuo kaikki on ihan totta. En tykkää käydä elokuvissa, koska siellä on häiritseviä muita ihmisiä, ja se koripalloilija tulee aina minun eteen istumaan. Sen lisäksi äänet on yleensä aivan kamalan kovalla ja siellä on kylmä. Mutta toisinaan käyn. Harvoin, mutta silti. Ja sekin on totta, että katson mieluiten englantia puhuvia leffoja. Se taas johtuu siitä, että minä harvoin maltan pysyä paikallani koko leffan ajan. (Leffateatterissa tietysti istun paikallani loppuun saakka.) Sitten, kun menen puuhastelemaan jotain, niin kuuntelen elokuvan loppuun. Ja koska en osaa esimerkiksi ranskaa, niin harvemmin ranskankielisiä leffoja katson.

Tällä kertaa nukahdin puolivälissä, mutta se alku ehti jo muistuttaa minua monesta jutusta. Tuo leffa teki minuun jotenkin tosi voimakkaan vaikutuksen silloin, kun se tuli. Tunnistin niin paljon itseäni tuosta arasta ja ujosta tytöstä. Ja sitten toisaalta ihailin ja halusin olla samanlainen, koska oli niin paljon eroa. Muistan, kuinka myöhemmin Italiassa asuessani suunnittelin tulevaa kotiani. Sitä jonka hommaisin sitten, kun joskus tulen takaisin Suomeen. Listasin mitä asioita tarvitsen ja mitä jo on. Koti on aina se juttu, jonka pitää olla kunnossa. (Ja yleensä ei siltikään ole.) Halusin sellaisen samanlaisen punaisen keittiön kuin Améliella on. Ne laatat menevät niin jännästi.

Tulin vähän surulliseksi. Niin paljon haaveita jäänyt toteutumatta. Mihin se aika on mennyt? Mitä minä olen tehnyt? En ainakaan sitä mitä haluan. Samalla tuli suunnaton koti-ikävä Italiaan. Niihin aikoihin ja paikkoihin. Ja Hanna-ystävää, josta en ole kuullut mitään ihan kamalan pitkään aikaan. Samalla tuli mieleeni omituisia synkkiä ajatuksia. Ja sitten ikävöin ystävääni Irlannissa.

Ehkä tälläkin oli tarkoitus. Että sairastun näin kovasti ja joudun miettimään juttuja. Pysähtymään ja ajattelemaan. Koko kesä on taas mennyt vain mennessä. Parannellessa kehoa mielikin lepää. Ainiin, löytyi nimi tälle taudille. Se oli RSV. Oli kiva huomata, että tämä usean päivän tuska onkin oikeasti vain lievää. (Tai sitten minä en ole aikuinen.)

Tällainen upea lause tuli taas vastaan: The EARTH without ART is just EH.
Minä haluan löytää sen tyypin, joka olin Italiassa. Sen herkän taiteilijan. Ei se voi kamalan kaukana olla. Se on vain jossain piilossa. Se on tosi hyvä tyyppi. Aina, kun alan tekemään mitä muut sanoo, minä hukkaan sen. Niin... Mitä tästä opimme?
   

Hyviä ennusteita.

Hengissä olen, vaikka yskin keuhkonrepaleita koko yön. Jäi sinne onneksi vissiin vielä jotain millä hönkiä. Mietin jo hetkellisesti, että pitäisikö käydä lääkärissä, mutta kotidiagnoosin perusteella minulla on XX-virus, joka kestää noin kolme viikkoa. (XX edustaa niitä kahta kirjainta, joita ei muistettu. Mutta sellainen virus on olemassa juuri näillä oireilla.) En halua mennä terveyskeskukseen kuulemaan, että lepää ja juo paljon. Teen sitä jo nyt.

Olo on tosi tukala, mutta helpottaa, kun keskittyy lukemaan jotain mikä vie ajatukset pois todellisuudesta. Kuten nyt vaikka se Hoitovirhe. (Saattoiko tämä kirja edesauttaa lääkäriinmenohaluttomuuttani? Hmm. Me emme tiedä.) Sain kirjan luettua loppuun yöllä ja täytyy myöntää, että kyllä se jonkin verran parani sitten takakantta kohti. Hetken jo ajattelin, että onhan tämä ihan hyvä sitten kuitenkin, mutta se viimeinen luku pilasi tuon illuusion täysin. Poistokassiin meni.

Astrokalenteri veti tänään ihan pohjat. Lupailee niin huikeaa settiä, että en malta odottaa ensi viikkoon, kun olen taas terve ja entisessä vedossa.

Nyt on ihanteellinen aika tehdä unelmistasi totta. Intuitiosi pelaa aivan käsittämättömällä draivilla ja lähes taianomaisesti olet pistämässä lusikkaasi aina oikeaan soppaan. Muut tulevat leimaamaan sinut vähintään suljetun osaston arvoiseksi hulluine ideoinesi, mutta älä anna sen häiritä.

Ja tämähän ei varsinaisesti poikkea tästä entisestä millään lailla. (Tänä aamuna oli neljä Olet urpo. -täppää odottamassa eilisessä jutussa. Repesin, vaikka kukaan ei tunnustanut mitään.) Mutta tämä jatkuu vielä:

Voit saada tämän vuoden kuluessa aikaan aivan ratkaisevia muutoksia elämässäsi ja löytää itsestäsi kokonaan uusia kykyjä. 

Voi vitsi, mitähän kaikkea minä osaan tietämättäni? Sen täytyy olla jotain todella merkittävää, mutta syvällä piilevää. Ehkä minussa asuu sisäinen viulisti. Se vekotin on kuulemma todella vaikea soittaa. En tiedä varmaksi, kun en ole koskaan kokeillut. Minua ei ole ikinä päästetty sellaisen lähelle. Ehkä tuo taito ei kuitenkaan ratkaisevasti muuttaisi elämää, ellei blondaa tukkaa, osta tissejä ja kyyki minihameessa. Luulen, että tämä liittyy jollain tavalla tähän alkavaan yrittäjyyteen. Ehkä minä osaan salaa sen.

Tietoisena ajan laadusta voit hetkeksi katkaista itsekontrollisi ja muiden reaktioiden seuraamisen sijasta keskittyä mahdollisimman tarkasti omiin tuntemuksiisi. Et ehkä enää tämän elämäsi aikana kohtaa yhtä otollista tilaisuutta osua kultasuoneen. Vaistosi kertoo sinulle mitä ja miten mitkäkin asiat kannattaa hoitaa, jotta kulkisit elämäsi ja valmiuksiesi kannalta oikeaa reittiä ja saisit osaksesi kaiken sen kunnian ja loistokkuuden joka sinulle kuuluu.

Kuten sanottu, ihan parasta on taas tulossa. Mutta nyt palaan kirjojen pariin. En tykkää tästä olemisesta nyt yhtään. Toivotaan, että huomenna olisi jo parempi. On oltava, muuten en ala.

  

Sairaspäivä.

Se oli sitten hikisin yksin vietetty yö ehkä ikinä. Tämä ei tainnutkaan olla mikään pikkuflunssa, vaan sain ralleista jonkun hirviötaudin. Tai ehkä tämä on nyt se rallikuume? Keuhot pysyivät silti vielä kehon sisäpuolella. Olin yöllä kuitenkin niin huonolla hapella, että yritin jopa jutella niille kahdelle henkimaailman kaverille. (Ihan vähän selvennystä asiaan löytyy TÄSTÄ.) Olen laiminlyönut heitä todella pitkään. Ja tähän voisi nyt lisätä, että sen kyllä huomaa. Elämä on mennyt miten sattuu. Sain huonosti kontaktia, mutta ymmärsin, että molemmat ovat vielä olemassa. Yritän vielä tänä iltana uudestaan.

Kipeänä olo on maailman vaikeinta, koska se on niin pirun tylsää. Pitää pysyä paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Ei onnistu ikinä minulta sellainen toimimattomuus. Joten tänään olen viettänyt aikaa sängyn pohjalla läppärini kanssa. Kävin ylirevähtäneen sähköpostilaatikkoni läpi. Minulla on nyt systeemi sielläkin. Viime viikolla eräs Pop-Up ihminen opetti minulle kuinka saan laitettua kaikenlaisia värikkäitä kuvia meileihini ja sillä tavoin lajiteltua ne eri tärkeyksiin ja aiheisiin. Loving it!

Olen myös lukenut pitkästä aikaa kirjaa. Ihan oikeaa hömppäromaania, jonka tarkoitus on pelkästään viihdyttää (Robin Cook, Hoitovirhe). Aivan liian harvoin ehdin lukea mitään tuollaista. Tämä kirja ei kylläkään ole järin hyvä, mutta nyt puolen välin jälkeen olen jo vähän koukkuttunut. On jännä huomata, miten paljon sitä asiat muuttuu. Joko niin, että Robin on muuttanut kirjoitustyylinsä, tai sitten minä olen muuttunut. Olin teininä ihan hulluna kaikkiin lääkäri- ja lakikirjoihin. (No en kaikkiin, mutta näihin keksittyihin juttuihin.) Tämä on molempia, mutta ei kyllä saa kovin suuria pisteitä minulta. Laitan sen poistoon heti, kun saan luettua loppuun. Kirjat kuuluu muutenkin kierrättää.

Ja poistoista puheen ollen, koska ostin eilen kirjanmerkin, niin tänään on luovuttava kahdesta. Olen aikaisemmin laittanut noihin mukaan hintoja, mutta vain sen takia, että meille tulee työmaalle kirppispöytä ja vien ne sinne, ellei joku tee varausta tämän blogin perusteella, niin kuin kävi kahvikuppien kanssa. Mutta asiaan. Meillä on siis tulossa uusi Pop-Up Tori 13.8., mutta tuo rakenteilla oleva kirppis on ilmeisesti auki heti. Joka tapauksessa, luovun sen vuoksi monista jutuista. Yksi erityinen on kuitenkin mainittava.

Tässä teille säälittävä koira. Se on selvästi ollut tuhma, koska siitä on tehty laukku. Nyt Tessu etsii uutta kotia, ihan pilkkahintaan. Sen väri on sellainen lähes kultainen eli kullertava. Kuva näyttää ihan väärin, kun Tessu istuu varjossa.

On muuten aivan ihana saada palautetta. Kirjasta ja blogista ja mistä nyt vain. Varsinkin kun se on hyvää, mutta myös rehellinen palaute on hienoa. Ja en tarkoita, etteikö hyvä olisi rehellistä... No, kuitenkin. Nyt asiaan: Kuka käy joka päivä painamassa tuota Olet Urpo. -täppää? Nyt tunnustat! Naurattaa aina, koska ihan sama mitä tänne runoilen, niin aina olen urpo. (Jos käyttäisin hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen röhönauruhymiö.)

   

Kurkku.

Maanantai. Viikon suosikkipäivä. (Ei sarkasmia.) Mutta olen taas kipeä. (Joka on elämän tarjoilemaa sarkasmia.) Viikko sitten ääni jäi Naamat-festareille, nyt se jäi rallihumuun. Mitä tämä tällainen nyt on? Miksi minun kurkku oireilee jatkuvasti? Ja ääni katoaa.

Minä selvitin sen hippioppaasta, jonka sain Mentoriltani. (Louise L. Hay: You can heal your life.) Kirjan perusteella kaikki ihmisten oireet johtuvat heidän omista ajatuksistaan ja niistä seuraavista tunteista. Aluksi se tuntui hullulta, mutta nyt kun olen mieltäni opetellut hallistemaan ja testaillut, niin hitto kun nämä jutut vaan toimivat. Tämähän on siis juuri sitä Universumin salaisuutta, vetovoiman lakia.

Kurkku on ilmaisun väylä ja luovuuden kanava. Kurkkuongelmat johtuvat tunnetasolla siitä, että ei uskalla tai pysty puolustautumaan tai sanomaan suoraan. Sellaista patoutunutta kiukkua ja tukahdutettua luovuutta. Ja sitä, että kieltäytyy muutoksesta. Kipeä kurkku kuvastaa sitä, että pitää sisällään vihaisia sanoja ja tuntuu, ettei pysty ilmaisemaan itseään.

Kirjassa on myös vahvistussanoja ja uusia ajattelumalleja. Että oppii pois noista ajatuksista, jotka tuovat kyseistä vaivaa. Olen nyt kääntänyt ajatuksia, ottanut tupla-annoksen ihmeaineita ja aion vielä reikihoitaa itseäni. Toimi viimeksikin. Viikko sitten heräsin hirvittävään kurkkukipuun, otin ihmeaineita ja reikitin niin pitkään kuin pysyin hereillä. Ja aamulla oli jo parempi, menin koko kauheus oli parissa päivässä. Ja tämä ilman yhtä ainuttakaan särkylääkettä.

Astrokalenteri komppaa uusia suunnitelmiani. Tein joku aika sitten päätöksiä eri ihmissuhteisiin liityen ja se oli selvästi oikea ratkaisu. Oikeastaan koko kesän ajan olen mennyt vahvasti siihen omaan suuntaan, joka viimein on löytynyt.

Olet nyt saanut jo pitkään itse määritellä, millaisia ihmisiä ja asioita haluat arvostaa osana jokapäiväistä elämääsi. Tällä lyhyellä ajalla tunnet todella suurta ahdistusta ja jopa vastenmielisyyttä persoonalliselle kehityksellesi ei vain arvottomia, vaan jopa haitallisia asioita kohtaan. Uusia juttuja on tulossa kasapäin jo kuukauden kuluttua, joten tulet tarvitsemaan sitä tilaa, jonka nyt itsellesi hankit.

Aivan loistavaa. Tämän kuukauden lepäilen ja sitten syyskuussa alkaa uusi ihana elämä. Mahtavaa! Viimeöinen unikin lupaili samansuuntaisia juttuja. Ensinnäkin se oli ahdistavaa ja pelottavaa, kotini syttyi tuleen ja muuta ikävää. Mutta sitten kun aamulla tutkin, että mitähän tämä nyt sitten tarkoittaa, niin unimerkkien tulkinnat oli jotain ihan muuta kuin luulin.

Huolista vapaa elämä. Mitä suurempi liekki, sitä intohimoisempi rakkaussuhde sinua odottaa. Rakkausdraama. Lyhytaikaista menestystä. Yrityksesi onnistuu. Menestystä kaikissa hankkeissa. Voitat jonkin riidan. Menestystä. Saat voiton vihollisestasi.

Vuorossa päivän tyhjennys. Nyt lähtee musiikkia: 21 CD levyä ja kolme sinkkua, nopeasti laskettuna. En luettele mitä siellä on, ota riski, jos et kuvasta näe.

Voihan ralli, osa 2.

Alkaa pikkuhiljaa helpottaa ralliolot. Eli iltaan asti meni. Mutta toisaalta, eilinen meni aamuun asti, kun löytyi se skottimekaanikko seuraksi sitten kuitenkin. On se vaan hauska kaveri.

Lyhyt versio eilisen kulusta. Alkuillasta menin terangille istumaan ihanien ottovanhempieni kanssa. Olivat menossa katsomaan Paulaa. Itse en viitsinyt maksaa lipuista, kun en sillä tavalla henkeen ja vereen fanita, mutta olisihan se tietysti ollut hauska nähdä hänet livenä edes kerran elämässä. Kappas vain, ottovanhemmilla olikin yksi ylimääräinen lippu, joten pääsin sitten kuitenkin rallialueen huminaan. 

Samalla reissulla tapasin ihanan vara Loebini, eli Suosikkikuskin! Olisihan se pitänyt arvata, että ralleista ne parhaat kuskit löytyvät. Tapasin myös Mentorini pitkästä aikaa ja hänen uuden miehen. Illalla istuttiin baarissa Aatun ja Emman kanssa. No, oli siellä myös muutama tuhat muutakin mukana, mutta kuitenkin. Oikein hyvät rallit minun osalta.

Siellä se Paula kuuntelee Tomppaa.

Muuta lisättävää ei tänään oikeastaan ole. Heikottaa hieman. Käytiin kuitenkin Aatun kanssa lankaostoksilla. Minusta se on aina hienoa ja kunnioitettavaa, että ralleissa riehunut krapulainen tosimies viettää aikaa sunnuntaipäivänä Anttilan lankaosastolla. Arvostan.

Tänään luovun tästä: DVD elokuvat, 3 kpl. The last king of Scotland, Colour me Kubrick ja L'adversaire (Valhe). Kaupan päälle saat silmittömän ahdistuksen ja kuvotuksen. Forest Whitaker ja Skotlanti on ihan kärkipäässä suosikkilistallani, mutta myyn nämä, koska en jumalauta enää koskaan haluan nähdä mitään näin ahdistavaa. Uudenveroisia, pyydän 6 €.

   

Voihan ralli.

Hirveän säätämisen jälkeen pääsin kiinni ihanaan skottimekaanikkooni. Poika näytti juuri niin upealta kuin muistin. Jälleen kerran totesin, että olen valinnut mekaanikkoni hyvin. Menin vastaan hotellille, sitten käytiin pikaisesti baarissa morjestamassa Aatua, Emmaa ja Söpöliiniä, mutta lähdettiin pian takaisin ja vain nyhjättiin hotellin takapihalla. Vaikka nähdään niin älyttömän harvoin, niin aina on samat kemiat ja fiilis kuin ensimmäisenä iltana. Siitä on ilmeisesti seitsemän vuotta.  J ä r j e t ö n t ä.  Ei millään malttanut lähteä nukkumaan, vaikka toiselle oli aikainen herätys. Kyllä sitä autoa voi korjailla vaikka kolmen tunnin yöunilla. Katsotaan onko tänä iltana enemmän aikaa. Vaikka kisat loppuu, niin poikien pitää myös purkaa se Paviljongin setti ja sehän voi kestää. Pidetään peukkuja.

Tajusin tuossa yksi päivä, että en ole päässyt pussailemaan kunnolla yli vuoteen. Siis tarkoitan sellaista oikeaa mihinkään johtamatonta kielisuutelemista tosi tarkoituksella. Sellainen on maailman parasta. Miten voi edes olla mahdollista, että siitä on niin kauan? Järkyttävää. Ihminen tarvitsee läheisyyttä. Ja sellaista ällöttävää kielisuutelua. Onneksi tuo ikävä putki saatiin eilen katkaistua.

Tänään olen koittanut toipua ja sitten vähän siivota. Olen löytänyt ihmeellisiä asioita täältä. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että on edes mahdollista unohtaa kahdessa kuukaudessa mitä omistaa. Ja sitten kun käy kotona vain kääntymässä, tavaroihin ei kiinnitä huomiota. Mutta jonkinlainen tolkku tähän on saatava, vaikka kuinka asuisin pahvilaatikoiden ja säkkien seassa. Joten olen taas vähän raivaillut.

Tänään voisin luopua vaikkapa tällaisesta. Italiaa voi opiskella myös kuuntelemalla. Kovasti kehuttu äänisanakirja, nyt 4 €. Uudenveroinen.

   

Päätöksiä.

Tein eilen päätöksen. Se jotenkin omituisen paljon helpotti olemista. Ja samalla alkoi päättämisen vyöry. Olen ressanut tosi paljon tässä lähiaikoina ja luulin sen johtuvan työstä, mutta suuri osa olikin kotia. Jota ei ole.

Asun määräaikaisesti toisen huonekaluja käyttäen. Tajusin, että tuntuu kuin olisin vieraana. Niin kuin tein koko edellisen vuoden. Olin siihen moodiin jo niin tottunut, että se kävi ihan luonnostaan, mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Minä asun täällä. Kyllä minun pitää saada olla kuin kotonani. Tätähän ei siis kukaan ole kieltänyt, mutta jotenkin se oman puuttuminen on vaikuttanut olemiseen. Huone on täynnä laatikoita ja säkkejä ja ahdistavaa epäjärjestystä. Mutta nyt... Päätin jäädä tähän asuntoon, ainakin vuoden loppuun saakka. Helpompaa ja vähemmän väsyttävää. Saan kuukauden päästä mahdollisesti ison sängyn, kirjahyllyn sekä lipaston (jotka kyllä kaikki tulevat hoitoon), oman pöydän ja voin järjestellä nämä tuhannet pikkuroinat edes jonkinlaiseen omaan tyyliin. Voisihan ne nytkin olla enemmän järjestyksessä, mutta työstä johtuen en ole ehtinyt miettiä tätä juuri lainkaan. Ja ne uudetkin lainatut asiat ovat edes minun näköisiä. En tajunnut, että tämä epämääräisyys ahdistaa näin paljon. (Enkö tosiaan vieläkään tunne minua?)

Tämän lisäksi olen tehnyt ihmissuhdepäätöksiä. Pääni sisäinen ääni on ohjannut toimimaan ja antamaan huonojen juttujen jäädä taakse. Nyt on selvästi sellainen ihmeellinen puhdistusvaihe menossa. (Se pääni sisäinen ääni kuuluu muuten nykyään Emmalle.) Lainaan tähän nyt pätkän reikimasterini blogista:

On loistavan ihanaa omata ystävä, jolla on taito kysyä hankalia kysymyksiä. Emme me nimittäin vastauksia tarvitse eteenpäin pääsyä varten, vaan sellaisia kysymyksiä, joiden avulla oivallamme itse. Vaikkei aina ole niin kivaa, on silti hyödyllistä.

Tämä on hyvin sanottu ja kuvaa hienosti Emmaa. Ihanaa, että minullakin on tuollainen! Ja nyt ollaan tosiaan menty jo siihen pisteeseen, että kuulen Emman äänen ihan vaikka tukeva ystäväni ei ole edes paikalla. Tuo ääni kuitenkin aina tietää mitä pitää tehdä. Tänään esimerkiksi pitää ensin mennä tekemään jo tilattuja tuotteita työmaalle ja sitten illalla reippaasti seuraamaan rallihumua ja yrittämään josko se skotti ehtisi tarjota lupaamansa oluen. Ja tietenkin nauttia, stressittömästi.

On se viisas ääni.

Tässä vielä tämän päivän poistotuote: Kaksi drinkkilasia. (Ne eiliset kahvikupit meni heti.) Nämä lasit on niin vanhat, että voisi melkein kutsua retroksi, mutta ei ihan. Ovat äärettömän hyviä syömäpuikkojen säilyttämiseen. Sellaisena ne ovat olleet, koska en juo drikkejä. Paitsi aion kyllä juoda uudestaan sitä jota maistoin Saakoskella, mutta se vaatii aivan toisenlaisen lasin. Halvalla lähtee eniten tarjoavalle.

P.S. Muistatko kun kävin maaseutumatkailemassa Saakoskella? Jos et niin lunttaa TÄSTÄ. Kerroin, että mentiin rallireittiä. TÄSSÄ siitä näyte, oli melkein sama meininki. Puolivälin jälkeen tulee silta kosken yli ja sitten on vasemmalla keltainen talo. Siellä minä majailin ja nautin elämästä. Sen jälkeen auto kurvaa oikealle, ihan noiden heinäseipäiden ohi.
   

Kahvikuppi.

Elämänmyönteistä elokuuta! (En keksinyt mitään muuta e:llä alkavaa sanaa.)

Kävin muka ostamassa sen Ideakirjan, jota mainoksesta mieluilin. No eihän se ollut yhtään oikeanlainen. Sivut olivat ohuet ja niissä oli viivoja. Meni hylkyyn! Joten kävelin toiseen kauppaan ja ostin itse asiassa valokuvakirjan. Siinä on kamalat kultaiset kannet, mutta luulen, että saan ne jotenkin hienosti tuunattua. Sivut ovat vahvat, viivattomat ja hyvin käyttökelpoiset haluamaani tarkoitukseen.

Yksi varmin syksyn merkki on se, että rallit ovat taas täällä. Samoin minun ihana skottimekaanikko. Tutustuttiin ralleissa sata vuotta sitten ja hän tulee minua morjestamaan aina kerran vuodessa näihin aikoihin. (Ja vähän myös töihin.) Tyyppi on ehkä maailman suloisin nappisilmä. Yhdistettynä tämä fakta siihen maailman ihanimpaan murteeseen, on ilona aina myyty. Tapaaminen on jo sovittu alustavasti, katsotaan kuinka käy. Voihan se tietysti olla, ettei edes ehditä nähdä ollenkaan. Niinkin on joskus käynyt. Yhden kerran skotin huoltama auto ajoi jonnekin pöpelikköön. Silloin ei siltikään ollut yhtään enempää aikaa.

Se heinäkuinen 30 päivän haastekin on nyt virallisesti loppunut. Vaikken sitä enää loppukuusta vaivautunut tekemään, koska kaikki oli jo ihan pilalla, niin nyt olen kuitenkin kehittänyt uuden haasteen. Tämäkin idea on lainattu, mutta hiton hyvä: Hävitä joka päivä yksi asia kotoa. Jos ostat uuden asian, hävitä kaksi. Arvelin, että aluksi tämä on helppoa, koska on niin paljon kaikkea roskaa, mutta sitten toisaalta, minulla on se hamsterivirus, joka saa minut säilömään mitä typerimmät asiat. Esimerkiksi sellaisia matskulaatikoita on varmasti seitsemän, koska "niistä voi joskus tehdä jotain". (Tämä liittyy tavallaan myös siihen, että tarvitsen tuon ideakirjan. Aika harvoin asiat valmistuu.)

Minä ajattelin tehdä sellaisen Facebook-sivun tähän aiheeseen liittyen. Nämä kaksi eivät poissulje tai lisäile toisiaan, mutta se nyt vain tuli mieleen, koska Huone 13 on enää pari viikkoa käytössä ja joudun siirtymään siihen entiseen kotikirppismalliin. Joten miksipä ei. Latailen sinne jotain "päivän tuote" kuvia. Tai viikon. Ne ovat sitten jotain hienoja juttuja, ei mitään roskaa. Tässä ensimmäinen RETRO- tuote:

Pentikin kahvikuppisarja. Lautasia on 8 kpl, kuppeja 7 kpl.

(Tai toisin päin, en nyt ole ihan satavarma. Mutta kuuden

settiin on muutama varalle joka tapauksessa.)

Hyvässä kunnossa, ovat olleet pääasiassa kaapin täytteenä.

Nämä ovat kovasti minun mieleen, suosikkikupposet. Myyn ne, koska minä en juo tavallista kahvia. (Juon epätavallista kahvia isosta mukista, siitä vihreästä. Tai italialaista mocca-keittimellä tehtyä vahvaa kahvia minikupista.) Jos tiedät jonkun, joka saattaisi olla näistä kiinnostunut, niin kerro ihmeessä eteenpäin. Minulle voi laittaa vaikka sähköpostia, jos ei uskalla tänne kommentoida. Osoite löytyy tuosta sivupalkista oikealta.

Olen oppinut, että pitää aina lisätä sana 'RETRO' kaikkeen aidosti vanhaan, niin saa paremman hinnan. Näistä minä haluan 31 euroa. (Koska se on 13 toisin päin.) Googlettelin näitä hetken ja olin ihan järkyttynyt, koska nämä on aivan sikakalliita kaikkialla! Mutta en nosta hintaa, koska tarkoitus on tyhjentää kotia ja olen neuroottinen numeroiden suhteen. (Tinkimisvara meni kuitenkin.)